Ensivaikutelma teoksesta oli yllättävä. Kun otin sen käteeni, tuntui kuin olisin tarttunut vanhaan Allardt & Littuseen, opiskeluvuosieni sosiologian oppikirjaan. Kannen ulkoasu on kuitenkin harkittu, varttuneemmille lukijoille se tuo epäilemättä mieleen Sosiologian, Erik Allardtin ja Yrjö Littusen vuonna 1958 julkaiseman teoksen, joka löytyy vielä omasta kirjahyllystänikin.

Allardtia esittelevän teoksen julkaiseminen jo muutama vuosi akateemikon kuoleman jälkeen on ripeä, mutta varmasti perusteltu teko. Hän vaikutti pitkän akateemisen uransa aikana olennaisesti suomalaisessa sosiologiassa tapahtuneeseen suureen muutokseen, siirtymiseen ”amerikkalaiseen” sosiologiaan. Teoksen kirjoittajia on kuusi, sosiologian ja sen lähitieteiden tutkijoita, professoreja sekä terveys- ja sosiaalialan johtajia. Miesvaltaisessa joukossa on mukana vain yksi nainen. Tekijät kuvaavat teoksen sisältöä näin:

Allardtin seitsemälle vuosikymmenelle ulottunut tutkijanura ilmentää eri aikoina esillä olleita kysymyksiä ja hänen niihin sosiologina antamia vastauksia. Tärkeätä on tutkimuksen ja tutkijoiden pyrkimys muotoilla muuttuvaan maailmaan uusia tutkimuskysymyksiä, ottaa käyttöön uusia menetelmiä, kehittää teoreettisia ajatuksia ja suhteuttaa tuloksia oman ja muiden tieteenalojen kehitykseen. Tämä kirja tarkastelee Erik Allardtin työtä juuri tästä näkökulmasta.  – Kirjoittajat 2023, 23.

Kaikki kirjoittajat ovat uransa aikana olleet tekemisissä Erik Allardtin kanssa. Hän oli neljän kirjoittajan väitöskirjan ohjaaja, yhden toinen vastaväittäjä ja viiden yhteistyökumppani tutkimusryhmissä tai komiteatyössä. Yksi kirjoittajista, VTL Aino Sinnemäki, oli tutkinut itse Allardtia lisensiaattityössään Erik Allardt suomalaisen sosiologian kentällä. Tekijät tuntevat siis hyvin kohteensa, vaikka eivät ehkä ole perehtyneet tämän kaikkiin puoliin.

Tässä arvioitava teos on artikkeleista koostuva antologia. Alkuluvussa kirjoittajaryhmä selostaa sosiologian sotien jälkeisiä alkuvaiheita Suomessa. Aino Sinnemäki kirjoittaa Allardtin urasta. Professori Risto Alapuro, jonka elämän kuolema ehti keskeyttää ennen kirjan valmistumista, kirjoittaa teoksen päähenkilöstä 1960-luvun murroksessa. Hänen vastuullaan on ollut myös kirjan päätösluku, jossa pohditaan rationaalisuutta ja irrationaalisuutta Allardtin sosiologian pohjavireenä. Muut luvut jakautuvat Allardtin keskeisten kiinnostusten kohteiden mukaan: professori Matti Alestalo kirjoittaa sosiologisesta politiikan tutkimuksesta, VTT ja Eläketurvakeskuksen johtaja Hannu Uusitalo ja professori Jussi Simpura kirjoittavat hyvinvoinnin sosiologiasta sekä professori Jan Sundberg Allardtin suhteesta suomenruotsalaisuuteen.

Työteliäs, innostava ja menestyvä Allardt

Erik Allardt väitteli Helsingin yliopistossa vuonna 1952 avioeroista sosiologisella väitöskirjalla Miljöbetingade differenser i skilsmässofrekvensen. Professoriksi hänet nimitettiin vuonna 1958. Akateemista uraa jatkui aina 1990-luvulle, jolloin hänet kutsuttiin Åbo Akademin kansleriksi. Siinä virassa hän toimi vuoteen 1994. Pitkästä ja produktiivisesta aina vuoteen 2006 jatkuneesta tutkijan työstä seurasi, että Allardt vaikutti monipuolisesti sekä tieteessä että sen hallinnossa, politiikassa, yhteiskunnassa ja talouselämässä. Tutkijan uran alkuvaiheissa keskeinen vaikuttaja oli Eino Kaila (1890–1958) kuten monella tuon ajan akateemisella oppineella. Toinen merkittävä virikkeiden antaja oli Émile Durkheim (1858–1917), jonka ajatuksia sosiaalisesta työnjaosta hän sovelsi omaan tutkimustyöhönsä. Allardt sai herätteitä pohjoismaisilta ja amerikkalaisilta tutkijoilta. Hän opetti ja julkaisi sekä suomeksi että ruotsiksi. Kansainvälisin tuotanto on englanninkielistä ja sitä on käännetty useille kielille.

Allardtin kirjallinen tuotanto on laaja, noin kaksikymmentä kirjaa ja kuutisensataa artikkelia. Antologiassa korostuvat muutamat Allardtin merkittävät teokset. Yksi niistä on Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine (1964), jossa hän esitteli oman solidaarisuusteoriansa. Sen avulla hän tulkitsi esimerkiksi kommunismin kannatuksen suhdetta yhteiskunnan työnjakoon, yhdenmukaistavaan sosiaaliseen paineeseen tai sen puuttumiseen. Teos löytyi myöhemmin lukuisten yhteiskuntatieteellisten tutkimusten lähdeluetteloista.

Päädyttyään vuonna 1970 Suomen Akatemian tutkimusprofessoriksi Allardt perusti Vertailevan sosiologian tutkimusryhmän, jota ei koskaan virallisesti lakkautettu, mutta joka jatkoi toimintaansa ainakin 1980-luvun loppuun saakka. Aino Sinnemäki kuvaa sitä näin:

Ryhmä oli myös monen tutkimusapulaisena aloittaneen sosiaalitieteilijän varsinainen korkeakoulu. Muistikuvat tutkimusryhmästä ovat huomattavan idyllisiä. Se koettiin innostavaksi tutkimusympäristöksi, jossa vallitsi luova ja demokraattinen ilmapiiri, joka sulki sisäänsä myös avustavan henkilökunnan. Allardt on kirjoittanut vuonna 1970 aloittaneen uudistetun Suomen Akatemian historiaan tiiviin esittelyn Vertailevan sosiologian tutkimusryhmästä. Sen kansainvälisiä yhteistyösuhteita hän kuvaa aktiivisiksi, erityisesti brittiläisten, italialaisten, puolalaisten, saksalaisten ja amerikkalaisten kanssa. Yhteenvetona hän toteaa, että ryhmä toimi samaan tapaan kuin Suomen Akatemian 1990-luvulla aloittaneet tutkimuksen huippuyksiköt. – Sinnemäki 2023, 47–48.

Akatemia-aikana Allardt lähti toteuttamaan neljää pohjoismaata koskenutta hyvinvointitutkimusprojektia, joka tuotti useita artikkeleita ja raportteja. Se valmistui vuonna 1972. Tulokset julkaistiin ruotsiksi nimellä Att ha, att älska att vara (1975) ja suomeksi nimellä Hyvinvoinnin ulottuvuuksia (1976). Nuo kolme ulottuvuutta olivat elintaso (having), yhteisyyssuhteet (loving) ja itsensä toteuttaminen (being). Kun tutkimuksen tuloksien pysyvyyttä myöhempinä vuosina seurattiin, Allardt totesi sen osittain vanhentuneen vuosien mittaan. Yhteiskunta oli muuttunut. Hanke herätti kansainvälistä mielenkiintoa.

Suomenruotsalainen tausta vei Allardtin kielikysymysten pariin, mikä johti kahteen julkaisuun Implication of the Ethnic Revival in Modern Industrialized Societies (1979) ja suomenruotsalaisia vertailevasta näkökulmasta käsittelevään teokseen Vähemmistö, kieli ja yhteiskunta (1981), joka ilmestyi myös ruotsiksi. Ne tarkastelivat uuden etnisyyden heräämistä kieliyhteisöissä.

Lukijalle jää aina pohdittavaa

Kirjoittajat nimittävät teostaan antologiaksi. Vaikka he ovat laatimassa yhteistä kirjaa, he tarkastelevat kohdehenkilöä kukin omasta näkökulmastaan. Tästä seuraa jonkin verran toistoa. On kerrattava joitakin aikaisemmin mainittuja asioita, jotta yksittäisistä artikkeleista tulisi johdonmukaisia. Itseäni kiinnostavat eniten poliittisen sosiologian ja hyvinvoinnin sosiologiset analyysit, jotka etenevät nykytutkimukseen saakka. Vaikka kirjan lähdeviittet ovat niukat, lähdeluettelo, joka koostuu suurelta osalta julkaistusta tutkimuskirjallisuudesta, on vaikuttavan laaja. On luontevaa, että kirja ilmestyy samaan aikaan myös ruotsiksi, olihan Allardt keskeinen pohjoismainen vaikuttaja.

Teos tuo mieleeni talon, jonka kirjoja ja papereita täynnä olevissa huoneissa lukija pääsee kiertelemään. Ikkunoista avautuva näkymä saa vähemmän huomiota osakseen kuin kirjojen täyttämät huoneet. Hyllyillä ja pöydillä olevat niteet käsittelevät kuitenkin talon ulkopuolella kulkevia ihmisiä ja heidän ristiriitojaan. Vaikka kirjan kansien välistä avautuu 310 sivua tekstiä, useat artikkelit ovat havainnollisia, muutamat jopa hauskoja. Lukija pohtii, miten kirjoittajien opettaja- ja oppilassuhde tai työtoveruus vaikuttavat heidän tapaansa analysoida Allardtia. Kuuluuko teoksessa Allardtin oma ääni vai hallitsevatko sitä kirjoittajien tulkinnat? Mitä kirjoittajilta jää näkemättä? Onneksi hyvinvointitutkimusta koskevassa pääluvussa avataan ovia kritiikille ja ilokseni myös Allardtin itsekritiikille.

Allardtilla oli suomenruotsalainen sivistyneistötausta, mutta myös yhteyksiä työväen kokemusmaailmaan. Hän oli liberaali sillanrakentaja, joka tutkimustyössään pyrki löytämään yhteistä teoriaa, jonka puitteisiin vastakohtaisuudet voisivat mahtua. Hän pyrki ymmärtämään nuoria suomalaisia sosiologeja, kun nämä innostuivat marxismista ja kun sosiologiasta tuli entistä monimuotoisempaa. Hän ei lukinnut ajatteluaan teorioihin eikä metodeihin vaan etsi joustavasti sopivia tarkastelutapoja omiin tutkimusongelmiinsa.

Kovin monia ulottuvuuksia teoksen kirjoittajat eivät ole voineet antologiaansa mahduttaa. Tutkijanura ei muodosta koko ihmiselämää, mutta johonkin teoksen rajat on asetettava. Lukijalle jää aina avoimia kysymyksiä. Allardtin kiinnostus amerikkalaiseen sosiologiaan alkoi ASLA-stipendiaattina ja hän loi tiiviitä kontakteja amerikkalaisiin tutkijoihin. Oliko mielenkiinto Allardtiin ja muihin Yhdysvalloissa käyneisiin suomalaisiin yhteiskuntatieteilijöihin vain tieteellistä? Amerikassa kiinnostuttiin Suomesta, jossa kommunismin kannatus oli voimakasta. Kun Allardt tutki kommunismin kannatusta, yksi hänen tutkimustyönsä rahoittajista oli Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki. Se oli säätiö, joka työskenteli kommunismia vastaan. Voisiko Allardtin kontakteja tarkastella myös kylmän sodan kansainvälisten vaikutusyritysten näkökulmasta?

Teoksen vahvuuksia on se, että kirjoittajat tuntevat Allardtinsa. Kirja kiinnostaa ennen kaikkea sosiologeja, mutta sen kaikki artikkelit eivät tavoita suurta yleisöä. Varsinainen elämäkerta se ei ole, vaikka se sisältää elämäkerrallisia aineksia noudattaessaan pääpiirteittäin päähenkilönsä uran vaiheita. Se ei ole myöskään pelkkää tieteen historiaa, mutta siinä on Suomen yhteiskuntatieteiden historian tärkeitä aineksia. Osa sen mielenkiintoisista esseistä perustuu tutkimukseen, osa kirjoittajien subjektiiviseen tulkintaan.

Allardtin elämäntyössä ja vaikutuksessa riittää varmasti tutkittavaa tuleviksi vuosikymmeniksi. Toivon työn jatkuvan tämän lupaavan alun jälkeen. Kiitos tästä teoksesta.