Tilasin Mikkolan viime vuoden lopulla ilmestyneen väitöskirjan arvosteltavaksi, koska olen kiinnostunut erityisesti teknologian vastustamisesta sekä teknologiakulttuuriin ja käyttökokemuksiin liittyvistä aineistoista ja niiden muodostamisesta. Kumpaankin asiaan sain lisävalaistusta, vaikka perusteellisen väitöskirjan lukeminen ottikin aikansa. Lukukokemus oli mielenkiintoinen myös siksi, että oma tieteenalataustani on voimakkaimmin historiantutkimuksessa, ja Mikkolan työ laajensi ymmärrystäni tämänhetkisestä kulttuurien tutkimuksen ja etnologiatieteiden kentästä.

Mikkola kysyy työssään, millainen kuva tutkimusaineiston ”pohjalta muodostuu niistä kulttuurisista perusteluista, joilla maaseudun eri sosiaaliryhmiin kuuluvat asukkaat arvottivat ja merkityksellistivät uusia aatteita ja innovaatioita.” (s. 15) Hän osoittaa tutkimuksessa laajan ihmistieteisen lukeneisuutensa, mutta kaikkein voimakkaammin tutkimus tuntuu linkittyvän Bergerin ja Luckmannin teoriaan todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta sekä yleisemmin muihin sosiaalisen rakentumisen tutkimuksen traditioihin.

Kuin tein kirjasta muistiinpanoja lukiessani sitä eri aikoina viime vuoden lopulta tähän kesään, kirjasin muistiinpanoihin useamman kerran (koska en lukenut, mitä olin aiemmin kirjoittanut): ”Erittäin huolellista työtä”. Mikkolan huolellisuus ei liity ainoastaan tutkimuksen kieliasuun vaan myös tutkielman rakenteeseen sekä sisällön monipuoliseen, pohdiskelevaan ja tasapainoiseen käsittelyyn. Vähän tiiviimpikin käsittely olisi tosin riittänyt väitöskirjaksi, ja vaikka tutkimus pysyy hyvin kasassa, se olisi ollut jaettavissa jopa kahdeksi erilliseksi monografiaksi.

Työnsä ensimmäisessä johdannonjälkeisessä osassa Kati Mikkola tekee tieteen- ja tiedonhistoriallista tutkimusta kontekstualisoidessaan aineiston tuottamista. Vaikka perinteentutkimuksessa ja etnologiatieteissä on jo pidempään, esimerkiksi parin viime vuosikymmenen aikana valmistuneissa väitöskirjoissa, huomioitu, miten tutkimusaineistot muodostuvat dialogisissa ja sosiaalisissa prosesseissa, Mikkola astuu tässä taas askeleen aiempaa pidemmälle. Aineiston tuottaminen ei työssä ole ainoastaan johdantoon liittyvä sivujuonne vaan olennainen osa koko tutkimusta, sillä Mikkola käsittelee kolmessa luvussa kyselyn laatijaa Esko Aaltosta (ihmistieteilijä, toimittaja ja kulttuurivaikuttaja), vastaajia ja käytännön keruutyötä (muun muassa kerääjien suhdetta arkistoon sekä lähetysten omana aikanaan määriteltyä arvoa) sekä kyselyn ja aineiston välistä suhdetta. Kerääjistä esille nousee erityisesti Ulla Mannonen sekä hänen kykynsä tarvittaessa myös kyseenalaistaa Kansanrunousarkiston työntekijöiden käsityksiä siitä, mikä on arvokasta ja mikä ei. Työnsä johtopäätöksissä Mikkola perustelee tällaista kontekstualisointia lähdekritiikin ja tutkimushistoriallisen motivoinnin lisäksi havainnollaan, että ”kansantiedon keruu kytkeytyy elimellisesti samaan yhteiskunnalliseen prosessiin kuin Uudet elämänmuodot -aineiston teemat, so. modernin suomalaisen kansakunnan rakentamiseen.” (s. 302)

Tutkimuksen toinen osa, kyselyvastauksiin perustuva uutuuksien vastustus, jakaantuu niin ikään kolmeen osaan. Mikkola käsittelee ensinnäkin muutosprosesseja ja rintamalinjoja, kuten edelläkävijöitä sekä sukupolvien, sukupuolten ja perheen sisäisiä kuiluja. Kansanteologia-luvussa Mikkola käy läpi kirjat ja sanomalehdet, uudet aatteet ja kansanliikkeet, uuden tekniikan ja vaatteet. Yksi alaluku luo yhteenvetävän katsauksen kansanuskon, kristinuskon ja sekularisaation suhteeseen. Osion päättää sääty-yhteiskunnan roolijakoa luonnehtiva luku, jossa Mikkola tutkii muun muassa ylellisyysesineiden ja vaatetuksen määrittelyä aineistossa sekä kouluja ja koulutusta laajentaen muun muassa Bergerin ja Luckmannin sosialisaatioteoriaa Judith Rich Harrisin ryhmäsosialisaatioteorialla. Tämä toimiikin hyvänä esimerkkinä siitä, miten Mikkola asettaa läpi työnsä ansiokkaasti aineistonsa ja tutkimusteorian dialogiin. Toinen esimerkki vastaavasta onnistuneesta dialogista löytyy edelläkävijöitä käsittelevästä alaluvusta, jossa Mikkola käy mainiosti vuoropuhelua erilaisten innovaatioteorioiden kanssa.

Osan viimeisessä alaluvussa Mikkola tarkastelee uusien poliittisten aatteiden yleistymistä ja siihen liittyviä muistelutulkintoja. Vaikka käsittely on monipuolista, tässä vaiheessa lukija alkaa jo hiukan väsyä aihepiirien runsauteen ja aineistosta nostettuihin esimerkkitapauksiin. Mikkolan väitöskirja sopiikin joissain tilanteissa paremmin pieninä täsmäannoksina nautittavaksi kuin kannesta kanteen kokonaisuutena luettavaksi. Matkan varrella Mikkola tulee muun muassa pohtineeksi kriittisesti suomalaisten mahdollista yleistä teknologiamyönteisyyttä tai -kielteisyyttä, jotka hän molemmat toteaa yksinkertaistuksiksi. Mielenkiintoista olisikin tutkia tarkemmin, millaisissa tilanteissa ja millä tavoin suomalaisten yleistä teknologia-asennetta on esimerkiksi julkisissa puheenvuoroissa tai kirjallisuudessa määritetty.

Työnsä loppuluvun Mikkola on jakanut neljään osaan, joissa hän tarkastelee aineiston merkitystä, uusien elämänmuotojen vastaanottoa, kansan äänellä puhumista sekä muutoksien ja jatkuvuuksien suhdetta. Hän muun muassa muistuttaa, miten minkä tahansa arkistoaineiston tutkimuksessa on aina läsnä useita aikatasoja, jotka liittyvät aineiston kuvaamaan aikaan ja sen kulumiseen ja kulloisiinkin käsityksiin menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Yhtä lailla aikatasot liittyvät aineiston muodostamiseen sekä tutkimusajankohtaan.

Kati Mikkolan laaja ja hallittu tutkimus ”Tulevaisuutta vastaan” avaa useita mielenkiintoisia tutkimusteemoja, joiden käsittelyä Mikkola toivottavasti vielä jatkaa. Aineiston sisällöllisten teemojen tarkastelun lisäksi myös kansantiedon rakentamisen tieteenhistoriallisen tutkimuksen jatkaminen olisi tärkeää.