Ruotsalaisen historioitsijan Martin Hårdstedtin suomeksi käännetty teos ”Suomen sota 1808-1809” on lähtökohdiltaan mielenkiintoinen, sillä Hårdstedt lähestyy kirjassaan tapahtumia ruotsalaisen historiantutkimuksen näkökulmasta. Suuri osa sotatoimista tapahtui Pohjois-Ruotsissa ja sodan seurauksena Ruotsi menetti kokonaisuudessaan Suomen alueen, mikä merkitsi keskiajalla syntyneen valtioyhteyden päättymistä. Sota johti Ruotsissa myös sisäpoliittiseen murrokseen, jota on pidetty tärkeänä lähtökohtana Ruotsin myöhemmälle kehitykselle. Nimestään huolimatta Suomen sota on siis myös osa Ruotsin historiaa, vaikka se meiltä suomalaisilta saattaakin unohtua.

Suomessa vuosien 1808-1809 sodan ja sen seurausten tarkastelu oli pitkään kansallisesti painottunutta. Maamme itsehallinnollinen asema Venäjän yhteydessä nähtiin laajalti edellytyksenä suomalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan kehitykselle, mikä vaikutti myös historiantutkimuksen piirissä esitettyihin tulkintoihin Suomen sodasta. Kansallisuusaatteen vaikutuksesta nationalistiset näkemykset muodostuivat 1800-luvun kuluessa osaksi Suomessa vallinnutta historiakulttuuria, jonka vaikutus näkyy yhä esimerkiksi historian kouluopetuksessa ja Suomen sodan 200 -vuotisjuhlavuoden valmistelussa. Valtiollisten juhlallisuuksien lähestyessä on kuitenkin perusteltua esittää kysymys, missä määrin käsityksemme Suomen sodasta vastaa nykyaikaisen historiantutkimuksen antamaa kuvaa. Hårdstedtin teos tarjoaa lukijoille mahdollisuuden tietojen päivittämiseen.

Filosofian tohtori Martin Hårdstedt työskentelee lehtorina Uumajan yliopiston historian laitoksella, ja hänen tutkimuksellisena painopistealueenaan on erityisesti sotahistoria. Hårdstedt on myös perehtynyt Suomen historiaan, mikä ei Ruotsissa ole kovin yleistä pitkästä yhteisestä historiastamme huolimatta. Vuonna 2002 valmistuneessa väitöskirjassaan hän käsittelee huollon merkitystä Suomen sodassa ja sodan vaikutusta siviiliväestöön sekä Pohjois-Ruotsissa että Suomessa. Hårdstedtin edellytykset Suomen sotaa koskevan yleisesityksen kirjoittamiseen ovatkin erinomaiset, ja teoksessaan hän on myös hyödyntänyt aiheeseen liittyvää aiempaa tutkimustaan.

Kirjan rakenne noudattaa pääosin sotatapahtumien kulkua. Ratkaisua voidaan pitää lukijan kannalta toimivana, sillä se helpottaa kokonaiskuvan luomista sodasta. Tapahtumahistoriallisen käsittelyn ohella Hårdstedt kuitenkin tarkastelee perusteellisesti myös sotaväen huoltoa, mihin ei hänen mukaansa ole vanhemmassa kirjallisuudessa kiinnitetty riittävästi huomiota. Kirjan alkuun on lisäksi liitetty suhteellisen laaja katsaus Suomen sodan kansainvälispoliittiseen taustaan ja Ruotsin sekä Venäjän armeijoiden organisaatioihin.

Hårdstedt yhdistää vuosien 1808-1809 tapahtumat osaksi Napoleonin sotina tunnettua ajanjaksoa Euroopan historiassa. Suomen sodan taustalla vaikuttivat hänen mukaansa Ruotsin harjoittaman puolueettomuuspolitiikan kariutuminen ja liittyminen Ranskan vastaiseen koalitioon. Venäjän irrottautuminen liittokunnasta ja sen sitoutuminen Tilsitin sopimuksessa taivuttamaan Ruotsi mannermaansulkemukseen heikensivät Ruotsin kansainvälispoliittista asemaa. Tämän lisäksi Iso-Britannia ajoi puolueettoman Tanskan Ranskan liittolaiseksi pommittamalla Kööpenhaminaa. Ruotsia kolmelta taholta uhanneesta vaarasta huolimatta Napoleonin vastustajana tunnetuksi tullut kuningas Kustaa IV Aadolf päätti ulkopolitiikassaan tukeutua Isoon-Britanniaan, mitä Hårdstedt pitää osoituksena kuninkaan idealismista.

Varsinaisen sodan osalta Hårdstedt kiinnittää huomiota erityisesti Pohjois-Ruotsin ja Suomen karuihin olosuhteisiin, jotka loivat ulkoiset puitteet sotatoimille. Suomen puolustamiseksi laaditut suunnitelmat edellyttivät kenttäarmeijan vetäytymistä jo sodan alkuvaiheessa pohjoiseen, mikä johti Hårdstedtin mukaan vakaviin muonitusongelmiin harvaan asutuilla seuduilla. Huollon organisointiin liittyneet tekijät ja paikallishallintoon kohdistuneet paineet myös vaikeuttivat Suomen armeijan vastahyökkäystä keväällä 1808. Kokonaisarviossaan Hårdstedt korostaakin huollon merkitystä Ruotsin kärsimän tappion taustalla.

Huoltokysymysten huomioiminen asettaa myös sodanjohdon toiminnan uuteen valoon. Aiemmassa kirjallisuudessa on usein arvosteltu Suomen armeijan komentajan sotamarsalkka Wilhelm Mauritz Klingsporin toimintaa. Hårdstedt kuitenkin osoittaa kirjassaan vakuuttavalla tavalla, miten huoltokysymykset rajoittivat Klingsporin toimintamahdollisuuksia. Huoltovaikeuksien ohella Klingsporin ja myös muun sodanjohdon toiminnassa oli toki ilmeisiä puutteita. Hårdstedtin mukaan erityisesti amiraali Cronstedtin toimintaa Viaporin linnoituksen antautumisen yhteydessä voidaan pitää aikakauden normien perusteella sekä juridisena että moraalisena maanpetoksena.

Tyylillisesti kirjan teksti on sujuvaa, ja sitä on pyritty rikastamaan päiväkirjamerkintöihin sekä kirjeisiin perustuvilla mikrotason kuvauksilla sotilaiden arjesta ja taisteluista. Hårdstedt seuraa erityisesti savolaisen Pieksämäen komppanian vaiheita sodan eri vaiheissa. Kirjaan on otettu mukaan myös runsaasti suoria lainauksia Johan Ludvig Runebergin tunnetuista Suomen sotaa kuvaavista runoista, jotka Hårdstedt liittää historiallisiin tapahtumiin. Kirjan loppuun kootut lähdeviitteet osoittavat kirjoittajan perehtyneen erinomaisesti sotaa koskevaan kirjallisuuteen ja arkistolähteisiin, vaikka viitteitä olisi kirjassa voinut olla mielestäni enemmänkin.

Suomennoksen osalta muutama yksityiskohta herättää ihmetystä. Åbo Akademin sijaan vanhasta yliopistosta olisi mielestäni voinut käyttää sen vakiintunutta suomenkielistä nimitystä Turun akatemia. Myös Turun saariston monilla paikoilla on suomenkieliset nimensä, joiden käyttö olisi suotavaa. Kirjassa tarkoitettu Krampholmen esimerkiksi lienee veneilijöiden hyvin tuntema Krampin saari ja Bockholmssund taas Ruissalon edustalla sijaitseva Pukinsalmi.

Kokonaisuudessaan kirja täyttää kuitenkin hyvin sille asetetut sisällölliset ja tyylilliset odotukset. Hårdstedtin mukaan tärkeänä tavoitteena kirjan kirjoittamisessa on ollut uusien näkökulmien avaaminen Suomen sotaan. Tässä hän on myös onnistunut osoittaessaan, miten sodan ratkaisut eivät tapahtuneet pelkästään taistelukentillä, vaan myös leivintuvissa tehty työ saattoi osoittautua ratkaisevaksi armeijan taistelukyvyn ylläpitämiseksi.