Samuli Paulaharju (1875-1944) perehtyi vuosina 1932-1936 neljän eri matkan aikana Pohjois-Ruotsin suomalaisseutuihin. Hän kulki erämaakylissä yhdessä vaimonsa Jenny Paulaharjun kanssa ja tutustui Tornion-, Muonion- ja Kainuunjokien väliseen laajaan erämaa-alueeseen aina Haaparannalta ylös tuntureihin Karesuvantoon, Jukkasjärvelle ja Kiirunaan saakka. Alueen oma meänkieli on vasta 1990-luvulla saanut tunnustetun vähemmistökieliaseman Ruotsissa.

Ammatiltaan Paulaharju oli opettaja, joka Oulusta käsin omisti kesänsä pitkille ja vaivalloisille kansanperinteen keruumatkoille. Niiden tuloksena hän julkaisi useita etnografisia kirjoja, joissa käsitteli pohjoisten seutujen vanhoja kulttuureja: hän kuvasi saamelaisten, kolttien, Ruijan suomalaisten, Vienan karjalaisten ja pohjalaisten entisaikojen elämää.

Paulaharjun lähtökohta oli kansallisromanttinen. Pekka Laaksosen kirjoittamasta esipuheesta ilmeneekin, miten Paulaharju on ilmaissut apurahaa hakiessaan halunsa kerätä “Lapin korpi- ja tunturimaassa elelevien heimolaisten kansantietoutta” ja kirjoittaa heidän tavoistaan ja “asemasta ruotsalaisen sorron alla”. Valitettavasti ruotsalaisia kirjassa mainitaan hyvin harvoin, joten näkökulmat ruotsalaisten ja Pohjois-Ruotsin suomalaisten väliseen kanssakäymiseen ja valtasuhteisiin jäävät kirjassa hyvin vähälle huomiolle. Huomattavasti enemmän on mainintoja saamelaisista, alueen alkuperäisasukkaista, jotka saavat kirjan raivaajasankarikertomuksissa väistyä valtaväyliä (Tornionjokea ja Kainuunjokea) ylöspäin pyrkivien suomalaisten erämaan asuttajien tieltä ylös tunturiin. Saamelaiset esitellään kirjassa omalla luvullaan antropologiseen tapaan lapsenomaisena luonnonkansana, joka edelleen vaeltaa poroelonsa perässä vuodenaikojen mukaan.

Kirjan varsinaisena aiheena ovat siis suomalaiset ja heidän moninaiset elinkeinonsa, uskomuksensa ja tapansa. Pääpaino on menneessä ajassa, johon syvennytään niin pitkälle kuin kertojien muisti riittää. Muita lähteitä kirjassa ei juurikaan mainita. Sen sijaan kertojia on lueteltu kirjan liitteessä yli 300 henkeä – isäntiä ja emäntiä, ukkoja ja ammattimiehiä. Kertojista reilu kolmannes oli naisia.

Paulaharju on saanut erittäin hyvät suhteet paikallisiin asukkaisiin ja pelkästään kesäaikojen vierailujen perusteella koonnut yksityiskohtaisen kuvan laajan alueen elämäntavoista ja kansantietoudesta. Asioihin perehtymistä ja syvällistä ymmärtämistä kuvastaa laaja paikallisterminologian käyttö – Paulaharju kuvaa metsästys- ja kalastustapoja ja monia muita paikalliseen elämänpiiriin kuuluvia seikkoja kertojien omalla äänellä, suoraan heitä siteeraamatta, mutta heidän puhetapaansa ja käsitteitään käyttäen. Ikävä kyllä kirjasta on turha hakea tietoja kerääjien omasta toiminnasta, kokemuksista ja keruumenetelmistä. Kun metodologisia selvityksiä siitä, kuinka he pääsivät paikallisten suomalaisten ja lappalaisten kanssa juttusille ei kirjasta löydy, ei lukijalla myöskään ole avaimia arvioida lähdekriittisesti Paulaharjun etnografiaa.

Kirja alkaa lähes myyttisillä kertomuksia siitä, miten suomalaiset eränkävijät saapuivat Tornionväylän suulle ja lähtivät siitä erämaita asuttamaan kalastuksen, metsästyksen, peltojen ja karjan avulla. Talot syntyivät joenmutkaan ja niistä kasvoi ajan mittaan tiiviitä kyliä. Moni asuttaja pakeni ‘Isoa sotaa’ 1700-luvun alussa ja uudisraivaajissa oli pohjoissuomalaisia, jopa karjalaisiakin.

Vaikka elämä Pohjois-Ruotsin luonnonoloissa on epäilemättä ollut ankaraa, ei Paulaharju anna kohteestaan kurjaa kuvaa, vaan päinvastoin tuon tuosta kertoo mehevästi miten rasvaista kalaa saatiin ylettömiä määriä ja kuinka hyvin metsänviljaa, eli kanalintuja ja muuta riistaa, saatiin ansoilla ja vanhanaikaisilla tuliaseilla. Pientä jännitettä syntyy sentään kala-apajien hallinnasta, niissä syntyvistä tappeluista ja etenkin pahasta silmäyksestä, “kortosta”, jolla naapurin kalaonnea on pilattu tai muita ongelmia aiheutettu. Tätä vastaan on karjanhoitajien ja metsämiesten noudatettava tarkoin omia rituaalejaan eikä esimerkiksi omia saaliitaan milloinkaan saanut julkisesti kehua. Silti yhteistyölläkin saavutettiin menestystä. Suuria saaliita saatiin suurten lohipatojen tai peninkulmien mittaisten peurojen ansa-aitojen rakentamisen myötä. Nykypäivän lukijalle entisajan elämisen neuvot ja ruokalajit ovat hämmästyttäviä, kukapa tietäisi kuinka suuri herkku oli oravan käpyvatsa tai rasvainen kalansuolikeitto. Mitä rasvaisempaa ruoka oli, sen harvinaisempana ja arvokkaampana sitä pidettiin.

Omat lukunsa ja tarinansa kirjassa on asumuksista, nykyaikaisista maalatuista ja pärekattoisista taloista alhaalla joen varressa, kun taas “yliperällä” asumukset olivat jäänteitä vanhoista ajoista ja taloissa oli lautakate tai jopa tuohinen kattomateriaali. Savupirttejä ei sentään enää ollut käytössä missään. Kaappikellot tikittivät aikaa suurissa alaväylän taloissa, kun taas jokien latva-alueilla ei kelloja tunnettu. Noidista, tautien parantamisesta, vuotuisjuhlista ja lapsen hoidosta samoin kuin kuolemasta ovat omat lukunsa teoksessa. Etenkin arjen kuvaajana kirjan loppupuolella Paulaharju on mestarillisen hyvä etnografi; lastenkulttuuria, sairaiden parantamista, markkinoilla käyntiä, vuoden kiertoa ja elämän käännekohtien viettämistä kuvataan mielenkiintoisesti. Kirjan loppuessa vaikutelma olikin, että tätä olisi voinut lukea vielä lisää ja lisää, sillä Paulaharjun käyttämä tutkimusote ei tyhjennä kohdettaan milloinkaan. Kyseltävää ja kuvattavaa aina riittää paikallisessa elämäntavassa.

Tietyllä tavalla merkittävää onkin, että Norrbottenin läänin maaherra Ragnar Lassinantti on kuvannut kirjaa Pohjois-Ruotsin Kalevalaksi. Kesti yli kolmekymmentä vuotta ennen kuin Kiveliöitten kansaa saatiin julkaistua ruotsiksi. Paulaharjun mukaan tämä johtui siitä, että ruotsalaisista “ei ole hauska lukea, että koko Pohjois-Ruotsi on suomalaisten asuttama”. Näin ehkä olikin, sillä 1900-luku oli voimakkainta meänkielisten assimiloimisen aikaa koulujen ja viranomaisten johdolla. Tuolloin koulun opettaja, joka saattoi olla ainoa ruotsinkielinen henkilö koko kylässä, sai oppilaansa häpeämään suomenkielisyyttä, kuten pajalalainen Birger Winsa on kuvannut.

Paulaharjun kirjassa kouluja ei mainita. Uusi aika koittaa väylän alajuoksulla elämänmuotojen modernisoituessa sekä suurten malmirikkauksien äärellä teollisuuden levitessä. Masuuneja alettiin tosin perustaa jo 1600-luvulla, jolta ajalta olivat peräisin myös alueen vanhimmat kirkot. Kaivostoiminta ja rikastamot keskittyivät tietyille paikoille, etenkin Kiirunaan, ja kasvu oli aluksi hidasta ennen kuin hyvät kulkuyhteydet kaivoksille saatiin rakennettua. Tornionjoen varrella ollut Köngäksen ruukki toi esimerkiksi muutosta omana aikanaan, mutta sekin kävi kannattamattomaksi ja lakkasi vuonna 1879.

Paulaharjun keruumatkat ja kirja ilmestyivät aikana, jolloin vanha erämaan elämäntapa oli väistymässä ja uusi aika koittamassa. Tästä vanhasta ajasta kirja antaa mielenkiintoisen kuvan kyseenalaistamatta muutosta tai pohtimatta menneen kansantietouden tulevia mahdollisuuksia. Kansanviisaudessa oli arvo sinänsä. Paulaharjun kirja ilmestyy nyt alkuperäisessä laajuudessaan. Liitteenä on Paulaharjun itsensä laatima sanasto, joka onkin tarpeen sillä sekä murteellisesti että ajallisesti kirjan termit ovat nykylukijalle outoja. Paulaharjun kirjan erityinen ansio on myös sen kuvituksessa: sadat pienet ja suuret valokuvat kertovat erämaan kansasta ja sen asumasta maisemasta. Esineisiin ja yksityiskohtiin pureutuvat taas lukuisat teokset piirrokset.