Vuosi 1904 oli ruotsinkieliselle Nylands Nationille suurmiesjuhlien aikaa. Helmikuussa kukitettiin kansallisrunoilija J.L.Runebergin patsaita tämän 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Kesäkuun 16. päivänä Eugen Schauman, vanha osakuntalainen, ampui kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin. Päivä sattui olemaan sama, johon James Joyce sijoitti vuorokausiromaaninsa "Odysseuksen", ja tieto attentaatista löysi tiensä maailmankirjallisuuden sivuille anakronistisesti jo tapahtumapäivänään. Svekomanian isänä tunnettu Axel Olof Freudenthal, osakunnan pitkäaikainen johtohahmo, erosi professorinvirastaan juhlittuna ja täysinpalvelleena loppuvuonna 1904. Samaisena vuonna vietettiin vielä kansalliskuvataiteilija Albert Edelfeltin 50-vuotisjuhlaa; vuotta myöhemmin pidettiinkin jo tämän hautajaisia, ja 1910 pantiin pystyyn ensimmäinen muistonäyttely.

Vastaavia juhlavuosia sadalla lisätyin numeroin vietettiin myös vuonna 2004, mikä on innoittanut osakuntaa julkaisemaan nyt käsillä olevan, facsimile-ulkoasultaankin sadan vuoden taakse kurkottavan kirjan. Suurmiesten ohella esitellään muita, pienempiä ihmiskohtaloita sekä osakunnan jokapäivästä toimintaa.

Muistamisen politiikka on implisiittisesti läsnä sekä tutkittavassa ajassa että kirjoittamisen nykyajassa. Pääteemana ovat uusmaalaisista merkkihenkilöistä kertovat elämää suuremmat saagat, hautajaiskulkueet, muistomerkit ja muistojuhlat. Positiivista identiteetinrakennusta palvelleiden hankkeiden varjoista nousee esiin vihan politiikka – ylpeä ja oikeudentuntoinen aggressio milloin mitäkin "oikeaa" vihollista kohtaan; oman aikamme jäähtyneessä ilmapiirissä sadan vuoden takainen kuumapäisyys saa ansaitsemansa viilean analyyttisen käsittelyn. Samalla kirjassa kuitenkin on aistittavissa myös tietoinen vastakulttuurinen ote. Avoin ruotsalaisuus Suomessa näyttää edelleen olevan jotakin suorastaan vähän tuhmaa – ja siksi jollakin oudolla tavalla niin kiihottavaa?

J.L.Runeberg (1804-1877)

Vuoden 1904 juhlituista merkittävin oli kansallisrunoilija Runeberg. Tero Halonen suhteuttaa Runeberg-kulttia aikakauden laajempiin aatteellisiin motiivikenttiin. Tämän idealistinen käsitys niin maasta, kansasta kuin – mikä olennaisinta – suomalaisesta ylioppilaasta tarjosi hyvät ainekset opiskelijapiirien kansallishenkiselle hehkutukselle.

Alkuperäinen tarkoitus oli ollut yleissuomalaisten suurmieshahmojen luominen (triumviraattiin kuuluivat myös Lönnrot ja Snellman), mutta kieliriidan aktivoiduttua Runebergin kultti sai kielispesifin ruotsalaisen sävyn. Runoilijan hahmoon ankkuroitui monia helsinkiläisen opiskelijakulttuurin alkuvaiheen hienoja hetkia aina Puolan maljasta "Vårt Landiin".

Esseen lopussa on herkullinen sitaatti kielitaistelun tuimilta vuosilta. Osakunnalle vuonna 1885 lahjoituksena tulleen merkittävän taidekokoelman lahjoituskirjassa oli seuraava klausuuli: "Skulle Nyländska avdelningens medlemmar, hvilket Gud förbjude, komma att utgöras af öfvervägande antal fennomaner – hvilkas sträfvanden, enligt min enskilda öfvertygelse, förr eller senare skola hafva en för vårt fosterland sorglig påföljd – bör samlingen genast öfverlämnas med full ägamderätt till “Runebergs hem”, såsom gåfva af Nyländska afdelningens, svenska kulturens hängifna medlemmar."

Laukaukset Senaatissa, Pyhän Haudan kultti ja Uskollisen Koiran kulttuurihistoria

Eurooppalais-venäläinen poliittisen murhan traditio sai jatkoa Suomessa 16.kesäkuuta 1904 sortovallan symboliksi kohotetun kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin (1839-1904) ampumisen myötä. Tähän "välttämättömään" tekoon kansakunnan pelastamiseksi kuolemaa kauheammalta kohtalolta ryhtyi raitis, melankolinen, vaitelias mies, Eugen Schauman (1875-1904), jota toverielämän rajummat muodot uhkapeleineen, ryyppäämisineen ja bordellikäynteineen eivät kiinnostaneet. Hän siis näytti olleen jo ennalta seppelöity tähän traagiseen suurtekoon, jonka lunnaiksi hän kunniakkaasti antoi vielä omankin henkensä. Teon ääneenlausuttuna motiivina oli tarve kiinnittää keisarin huomio Venäjän reuna-alueitten kaikkien alistettujen kansakuntien onnettomaan tilaan. Lain rikkominen oli siis välttämätöntä nimenomaan laillisuuden puolustamiseksi.

Schauman kohotettiin sankariksi tietoisesti ja varhain. Hänen ensimmäinen hautansa Malmin hautausmaalla pysyi kukitettuna ja ajoittain kunniavartioitunakin koko kesän. Haudasta tuli erityisesti ylioppilaiden pyhiinvaelluskohde, mutta muistoa jakamassa olivat alussa myös sosialistit ja nuorfennomaanit; ainoastaan vanhafennot ottivat heti etäisyyttä terroritekoon.

Keräys muistomerkin pystyttämiseksi Malmille käynnistyi välittömästi. Isä kuitenkin halusi siirtää poikansa ruumiin suvun kotiseudulle Porvooseen – samalle kansallisesti merkittävälle hautausmaalle, missä Runebergkin oli haudattuna. Uusmaalaiset järjestivät sankarinsa viimeiselle matkalle suurenmoisen surusaaton. Vääntöä yliopiston johdon kanssa käytiin siitä, saako osakunta osallistua instituutiona – in corpore, med fana, frakissa ja lakissa, niinkuin lopulta kävi – vaiko ainoastaan "huomiota herättämättömästi" yksilöinä. Naisylioppilaiden (mm. Tekla Hultin) osuus sekä innon kohottamisessa että käytännön järjestelyissä oli silmiinpistävän suuri. Toisten hautajaisten muistopuheissa Schaumanin tekoa juhlittiin valoisana kevään enteenä pimeän talven keskellä. Myös venäläiset liberaalit toivat Porvooseen oman tervehdyksensä.

Schaumanin toteuttamassa, monen muunkin uneksimassa Bobrikovin murhassa ja sitä seuranneessa kuohunnassa häivähti kiinnostava historiallinen mahdollisuus. Se, mikä fennomaanien ja svekomaanien vastakkainasettelussa oli räjähtänyt erilleen, pyrki Schaumanin kyseenalaisen sankariteon myötä jälleen yhdistymään, kun melkein koko suomalainen aatekenttä pystyi riemuitsemaan symbolisesta attentaatista. Tahtoa jälleenyhdistymiseen ei lopulta riittänyt; svekomaanipuolella esiintyi jopa avointa haluttomuutta Schaumanin "jakamiseen" muiden kanssa.

Schauman-saagassa on hagiografian aineksia. Hetkellisesti sivutaan jopa tyhjän haudan myyttiä, mikä korostaa lunastajahahmon kristusmaisuutta: hauta Malmilla näet haluttiin säilyttää muistomerkkinä ja -paikkana vielä senkin jälkeen, kun ruumis oli siirretty sieltä pois.

Pyhimystarinan vakiovarusteisiin kuuluvat myös reliikit – Schaumanin tapauksessa tämän verinen paita. Vuosina 1907-09 sitä pidettiin näytteillä kansallista painoarvoa omaavassa paikassa, Porvoon raatihuoneella vuoden 1809 valtiopäiviä esittelevässä museossa. Kun näytteillepano alkoi herättää närää venäläisellä taholla, vaatteet palautettiin isä Schaumanille, joka toimitti ne Tukholmaan turvaan santarmeilta. Kansallismuseoon ne päätyivät vuonna 1924 ja seuraavan kerran näytteille vasta 2002.

Kertomuksen jännittävin aines sisältyy Eva Ahlin artikkeliin koiraan liitetystä symboliikasta. Hevonen on sotaisan sankarin peruseläin, kun taas koira, ihmisen paras ystävä, on uskollisuuden tunnus. Mytologian koirat ovat usein myös kuoleman porttivahteja, kuten egyptiläisten shakaali-Anubis, kreikkalaisen manalan Kerberos ja skandinaavisen kuolemanjumalan, Odinin, musta Grim. Muita uskollisuuden koirahahmoisia ilmentymiä ovat P.Kristoforos sekä P.Rocchuksen, ruttoon sairastuneiden suojeluspyhimyksen nelijalkainen leivännoutaja.

Valokuva Schaumanista metsästyskoiransa kanssa levisi laajaan ihailijapiiriin ja lisäsi tämän jäyhään kuvaan astetta lämpimämmän sävyn. Lucas-koiran viimeiseksi tehtäväksi tuli ilmentää kuolemaan asti kestävää uskollisuutta. Isäntäänsä levottomana etsivä, Helsingin katuja harhaileva koira oli liian hyvä symboli hukattavaksi: ’hän’, kuten Schauman itsekään, ei voinut hyväksyä vierasta isäntää, siispä ’hänet’ lopetettiin. Lisäperusteena oli pelko, että santarmit vievät ’hänet’ – ja sitten mitä – kiduttavat, kuulustelevat ja onkivat selville salaisuuksia? Vähältä piti, ettei saatu vielä yksiä juhlallisia peijaisia, mutta lopulta koira päätettiin haudata salaiseen paikkaan maalle, koska pelättiin, että santarmit muuten saattaisivat puuttua tähänkin asiaan…

Pieniä kohtaloita

Halosen toisessa esseessä "Ett hus och tre nylänningar" lähdetään liikkeelle katajanokkalaisesta jugendlinnasta, Gesellius-Lindgren-Saarisen suunnittelemasta Olofsborgista. Patriisiperheiden asuttama kivitalo näki kolme kansakunnan dramaattisimpiin hetkiin kietoutunutta uusmaalaista ihmiskohtaloa.

Talossa asunut salaneuvos Waldemar Schauman (1844-1911) sai 1904 sinne tiedon poikansa murhatyöstä ja kuolemasta. Myöhemmin hän toimi sijaiskohteena sankaripoikansa osaksi tulleelle suitsutukselle. Ansaitsemattoman karun kohtalon koki puolestaan Gösta Schybergson (1893-1918), Punaisen Ristin lääkäri, joka kuoli epäselvissä olosuhteissa sisällissodan alkupäivinä.

Kolmas esiin nouseva talon asukas, Erik Grotenfelt (1891-1919) – maisteri, flanööri, runoilija, wannabe-jääkäri, aktivistien Tukholman-kuriiri, poliittinen journalisti ja lopulta itsemurhaaja – toimi hänkin aktiivisesti samassa sodassa, mutta parantamisen sijaan keskittyi sodan loppuvaiheissa puhdistamaan kansakuntaa huonoista aineksista teloittamalla punaisia kenttäoikeuden tuomarin ominaisuudessa.

Freudenthal ja svekomania

Järeintä uusmaalaista saaga-ainesta on epäilemättä Michaela Brännin esittelemä professori Axel Olof Freudenthal (1836-1911), svekomanian perustajaisä – "yksi kieli, yksi mieli" -Snellmanin vastavoima, "kaksi kieltä, kaksi kansaa" -mallin kannattaja, joka itse keräsi mm. kielitieteellistä ja arkeologista todistusaineistoa teorioilleen. Hän oli myös karismaattinen osakuntajohtaja, joka käynnisti opiskelijoiden keskuudessa ruotsinmielisen kansanvalistustyön ja perinteenkeräilyharrastuksen.

Nyky-Suomen hegemoninen kansallinen kertomus seuraa edelleen fennomaanista versiota. On silmiä avaavaa lukea toisen puolen kokemuksista, kuten suomalaisuuteen assimiloitumisen uhasta ja aggressiivisesta suomalaistamispolitiikasta – ruotsia äidinkielenä ja ruotsalaista etnisiteettiä uhkaavasta tuhosta, joka käänsi aluksi fennomaanista lähetystyötä tehneen Nylands Nationinkin jäsenet svekomanian kannalle. Uudeksi ohjelmaksi tuli ruotsinkielisen rahvaan sivistystason nosto sekä näiden saattaminen tietoiseksi omasta erikoislaadustaan.

Näin ymmärrettynä svekomania syntyi reaktiona fennomanialle, sen peilikuvaksi. Sen ohjelmaan vaikuttivat myös jo yleiseurooppalaiset rotuopit, joiden mukaan itäiset kansat, mm. suomalaiset, olivat kykenemättömiä kehittämään kulttuuria tai poliittista kansakuntaa.

Freudenthalin ohjelmassa kansakunta (nationalitet) oli romantiikan kielifilosofian mukaan yksinomaan kielen mukaan rajautuva, ja kieli ilmaisi myös rodullis-etnistä alkuperää. Sen sijaan kansa (folk) oli hallinnollis-kulttuurinen yksikkö: samaan kansaan kuuluvat kaikki samoja lakeja ja tapoja noudattavat, samanuskoiset, samassa maassa asuvat ihmiset. Finnar (suomenkieliset suomalaiset) ja svenskar (ruotsinkieliset suomenmaalaiset) yhdessä muodostivat finländska folket’in (Suomen kansan). Ruotsalainen kulttuuriperintö ja hallintokulttuuri nähtiin keskeisinä maan menneisyydelle ja tulevaisuudelle; suomalaistamispolitiikka vain avaisi ovet venäläistämiselle. Valtiollisena tavoitteena oli joko itsenäisyys tai paluu uudelleen osaksi Ruotsia.

Kartanoiden saaristo

Freudenthalilainen kieli- ja kotiseututunne elähdytti myös Albert Edelfeltiä (1854-1905) ja Gunnar Berntsonia (1854-1895). Heidän taiteelleen oli tyypillistä ruotsinkielisen saariston kansanelämän esittäminen runebergiaanisen ihannoivassa valossa – kansankuvausten toista ääripäätä, tendenssipitoista rääsyläisromantiikkaa puolestaan edusti vaikkapa Eero Järnefeltin "Raatajat rahanalaiset".

Uusmaalaisten maalareiden kartanoelämänkuvauksissa puolestaan piirtyi esiin uudentyyppinen mentaalinen maisema, herraskaisten lomanviettäjien kesäparatiisi. Auringonpaisteessa laiturilla lepäilevien joutilaiden naisten ja leikkivien lasten kuvien sublimoitu aistillisuus viestitti animaalista yhteyttä kuvien taustalla olevaan Luontoon.

Oman kieliryhmänsä identiteetin rakentamiseen Edelfelt osallistui kansallisia teemoja ja kansakunnan kohtalonhetkiä esittelevänä historiamaalarina, seurapiirien suosimana muotokuvaajana, osakuntatalon viikinkihenkisenä somistajana ja Runebergin Vänrikki Ståhlin tarinoiden kuvittajana. Toisaalta kosmopoliitiksi itsensä tunteva maalari pysytteli kireimpien kieliriitojen ulkopuolella, vaikka murehtikin suomen kielen ylivallan ruotsinkielisen kansanosan elämäntavalle tuottamaa katoamisen uhkaa.

Viikinkipäällikön lähtö

Uusmaalaisen itseymmärryksen rakennuspuiksi kelpasi niin myytti yhteisestä skandinaavisesta alkuperästä, muinaispohjoismainen runous ja symboliikka kuin muinainen aasa-uskonto. Viikinkiromantiikalle haettiin evidenssiä mm. arkeologiasta; identiteettipolitiikan tarpeisiin siis keksittiin Suomelle erityinen skandinaavinen muinaisuus.

Viikinkeihin liitetyt sotaisat ihanteet näkyivät myös Freudenthalin miehisessä arvomaailmassa henkisen ja ruumiillisen ryhdin, itsenäisyyden ja velvollisuudentunnon korostuksena – ihailijoidensa silmissä hän oli suorastaan "ruumiillistunut viikinki". Tämä assosiaatio nousi esiin erityisesti Freudenthalin kuoleman jälkeen: hänelle järjestettiin viikinkipäällikön arvon mukaiset peijaiset ja korkea riimukivityylinen muistomerkki, joka vangitsee katseita Helsingin Hietaniemessä vielä tänäkin päivänä.

Nykylukijan silmissä Freudenthalin hautajaisten ja hautakiven paljastustilaisuuden ohjelma muistuttaa tyylilajiltaan lähinnä Boromirin lähtöä "Sormusten herrassa". Vastaavasti kuvaukset Freudenthalin lempeäkatseisesta ja sydämiä voittavasta tavasta liikuskella niin ruotsinkielisen maaseuturahvaan kuin nuorten osakuntalaistenkin keskellä tuovat mieleen Gandalfin Konnussa hobittien parissa.

Mutta asialla on vakavampikin puolensa. Ensin lukija huomaa kadehtivansa sadan vuoden takaisia ihmisiä ja pitää tappiona sitä, että nykyiset aikuiset (paitsi tietysti ne onnekkaat, jotka askartelevat liveroolipelien, uuspakanuuden tai goottiaatteen tarjoamissa kulttuurisissa taskuissa) eivät enää leiki samanlaisia innoittuneen juhlallisia, koristeellisia leikkejä kuin sadan vuoden takaiset ihmiset. Mutta heti perään lukija kysyy itseltään, olisiko valmis ottamaan omakseen näiden leikkien vakavat sivuvaikutukset: raivokkaan etnisen vihanpidon ja ideologisen itsevanhurskauden vallassa tehdyt poliittiset veriteot, joita edellisen vuosisadanvaihteen verihuuruisiin unelmiin eksyneet hörhöt aatteittensa innoittamina toteuttivat. Kolmas ajatus onkin sitten se, että vaikka tämmöinen ideologinen sodankäynti juuri nyt näyttää väistyneen meidän rannoiltamme, muualla maailmassa se näyttää riehuvan vapaana edelleen.