VTT, dosentti Jari Leskisen uusi teos Pirkkalan surullisen kuuluisasta opetuskokeilusta on perusteellinen kuvaus tästä 1970-luvun alun merkillisestä hankkeesta, jonka tarkoituksena oli selvittää, kuinka eri-ikäiset lapset ja nuoret omaksuisivat kouluopetukseen upotetun marxilaisen maailmankatsomuksen. Leskisellä on jo aiemmin kokemusta aihepiirin tutkimuksesta, sillä hän on sotavahinkoyhdistyksen ja irtaimiston sotavahinkoyhdistyksen sekä niiden seuraajiksi perustettujen säätiöiden historiassaan (Tulevaisuuden turvaksi, 2004) käsitellyt näiden säätiöiden pyrkimyksiä radikalismin patoamiseksi yliopistoissa.

Kuva: Pirkkalan monisteen kansilehti. (Kuva Kullervo Rainion kommentoimasta versiosta, joka ladattavissa Agricolan julkaisusarjan sivuilta)

Leskinen esittelee laajasti Pirkkalan peruskoulussa vuosina 1973–1975 eri luokka-asteilla testattuja opetusmenetelmiä, joissa kasvatustieteilijöistä ja psykologeista koostunut tutkimusryhmä katsoi asiantuntemuksensa riittävän muun muassa peruskoulun viidennen luokan historian ja ensimmäisen luokan ympäristöopin oppisisältöjen laatimiseen. Leskinen osoittaa, että kokeilu oli huomattavasti aiemmin tunnettua laajempi ja kattavampi, sillä mukana oli peräti tuhatkunta noin vuosien 1964–1968 välillä syntynyttä pirkkalalaista tyttöä ja poikaa.

Pirkkalan yksioikoisesta marxilaisen teorian mukaisesta historianopetuksesta tuli iso uutinen kevät-kesällä 1975, ja kesäkuussa eduskunnassa tehtiin kirjallinen kysymys ”mitä karkeimman propagandan syöttämisestä 11-vuotiaille koululaisille” (s. 15). Kysymyksen ensimmäinen allekirjoittaja oli sosiaalipsykologian professori Kullervo Rainio (kok), joka oli jo 1960–1970-luvun taitteesta kirjoittanut muun muassa neuvostopropagandan pureutumisesta suomalaisiin tiedotusvälineisiin ja ylipäätään yhteiskuntaan. Historianopetuksen räikeys nousi esille ennen muuta siksi, että opetushallituksessa, koululaitoksessa ja yliopistoissa oli alan ammattilaisia, jotka aktiivisesti yrittivät vaikuttaa väärinkäytöksien julkituloon ja korjaamiseen. Asialla oli myös ulkopoliittisia ulottuvuuksia, sillä samaan aikaan Suomi valmistautui vajaan parin kuukauden päästä Helsingissä pidettävään Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssiin. Suomi halusi näyttäytyä puolueettomana valtiona, joten ei ollut suotavaa saada julkisuutta, jossa voitaisiin kiusallisesti viitata suomettumiseen ja maan vähittäiseen luisumiseen itäblokkiin.

Kuvat: Otteita Pirkkalan monisteesta. (Kuvat Kullervo Rainion kommentoimasta versiosta, joka ladattavissa Agricolan julkaisusarjan sivuilta)

Opetussuunnitelmat toimivan maailmankuvan mukaisiksi

Jari Leskinen esittelee laajasti ”Peruskoulun toimivan opetussuunnitelman projekti” -nimellä kulkeneen hankkeen suunnitelmia, toteutusta ja johtopäätöksiä. Tämän lyhenteellä PETO tunnetun projektin johtajana oli Tampereen yliopiston psykologian professori Tapio Nummenmaa ja jäseninä kasvatustieteen apulaisprofessori Juhani Karvonen(Turun yliopisto, aiemmin Jyväskylän yliopisto) sekä kirjoittajan hankkeen ”äidiksi” kutsuma kasvatustieteen professori Annika Takala (Joensuun korkeakoulu, aiemmin Jyväskylän yliopisto) ja psykologian tohtori Liisa Rantalaiho (Tampereen yliopisto). Pian ryhmään liittyi myös Annika Takalan poika Tuomas Takala Tampereen yliopistosta. Kaikki nämä tutkijat päättivät työuransa professorin virassa tai toimessa, mutta nopea vilkaisu matrikkelitietoihin osoittaa, että Pirkkala-hankkeen tuloksista ei myöhemmin ole liikaa huudeltu.

Jari Leskinen kirjaa tutkimuksen etenemistä ja tutkimusprosessia jopa piinaavan yksityiskohtaisesti, eikä voi kuin hämmästellä otteita projektin yksioikoisista ja täysin harmaasävyjä vailla olevista hengentuotteista ja väitteistä. Tässä mielessä parhaimmistoon kuulunevat esimerkiksi lainaukset Neuvostoliiton tehokkaaksi väitetystä luonnonsuojelusta (s. 112) tai kuvitteellisen amerikkalaisen perheenäidin ahdingosta (s. 174). Pirkkalan koulukokeilulla ei ole katsottu olleen suurta vaikutusta ainakaan siinä merkityksessä kuin mitä hankkeelle alun perin ajateltiin. Tavoitteena oli muuttaa peruskoulujen opetussuunnitelmat ”toimivan maailmankuvan” mukaisiksi. Joka tapauksessa PETO-projekti sai aikakauden mittapuun mukaan avokätisesti resursseja, vaikkakaan ei niin paljon kuin hankkeen johtajana esiintynyt Nummenmaa pyysi. PETO anoi vuodelle 1974 206 000 markkaa ja sai lopulta ankaran väännön ja suhmuroinnin jälkeen siitä noin puolet (95 000 markkaa eli vuoden 2015 euroina reilut 90 000 euroa). Voi tietysti kysyä, onko se hullu joka pyytää, vai se, joka maksaa? Joka tapauksessa kirjassa esitelty Nummenmaan ja Ahon välinen kirjeenvaihto on hyvin kiinnostavaa luettavaa.

Vaikka näihin 1970-luvun teksteihin voikin tänä päivänä suhtautua jopa hieman naureskellen, aikalaisille asia ei näyttäytynyt yhtä yksiselitteisen hauskana tai huvittavana. Siksi koulukokeilun kantavina voimina toimineiden ”kapitalismi paha (USA) – sosialismi hyvä (Neuvostoliitto)” -tyylisten yksinkertaistusten vaikutusta ei välttämättä pidä vähätellä: tänä päivänäkään ei tarvitse kuin vilkaista tiettyjä teemoja sivuavien julkaisujen kommenttipalstoja ja jo viimeistään viidennen kirjoituksen kohdalla menneisyyden tyylilajit heräävät eloon.

Kuva: Vappukulkue Helsingissä 1973. Kuvaaja Matti Koivumäki, Suomen valokuvataiteen museo.

Vastuullisten muisti pätkii

Leskinen korostaa Pirkkalan kokeilussa SDP:n koulutuspolitiikan johdossa olevien henkilöiden roolia projektin siunaajana ja sen innokkaina tukijoina. Todennäköisesti Leskinen luo liiankin synkän kuvan demareista kirjoittaessaan näiden pyrkineen muuttamaan Suomen sosialistiseksi koulutuspolitiikan avulla, mutta hänen käytössään olleiden asiakirjojen perusteella tavoite ei silti ollut kovin kaukana.

Kirjoittajan monipuolisiin lähdeaineistoihin perustuva kuva hankkeesta poliittisessa ja hallinnollisessa vastuussa olleista henkilöistä eli opetusministeri Ulf Sundqvistista ja kouluhallituksen pääjohtajaksi liukkaasti SDP:n jäsenkirjalla nostetusta Erkki Ahosta on varsin karu. Erkki Aho näyttäytyy projektin tukijana ja rahoituksen hankkijana yhtä aikaa sekä kouluhallituksen pääjohtajana että intomielisenä SDP:n edustajana. Käy myös ilmi, kuinka molemmilla herroilla oli valta junailla ja päättää tästä hankkeesta, mutta kumpikaan ei ottanut varsinaisesti vastuuta projektista, kun sen hutera perusta vähitellen paljastui. Tapahtuma-aikaan he joko vaikenivat tai viittasivat porvaripiirien omiin poliittisiin agendoihin.

Leskisen kirjan ilmestyttyä sekä Sundqvist että Aho ovat olleen sangen tietämättömiä ja/tai muistamattomia kyseisistä tapahtumista, tosin Aho oli sitä jo aikanaan oikeuskanslerinviraston tehtyä asiasta kyselyn. Leskinen on tehnyt kuitenkin laajan arkistotyön ja käyttänyt muun muassa opetushallituksen sisäisiä muistioita, Tampereen yliopiston psykologian oppiaineen arkistoja sekä oikeuskanslerinviraston ja SDP:n sisäisiä asiakirjoja. Niiden perusteella muodostuvan kuvan mukaan kyse ei ollut vain pieleen menneestä pienestä kokeilusta, vaan koulujen opetussuunnitelmia todella pyrittiin uudistamaan rankalla kädellä ja muun muassa valtiollistamaan oppikirjatuotanto.

Koulutuksen poliittisen ohjauksen sudenkuoppa

Harmillisesti Leskinen ei aina yhdistele eri arkistoista tekemiään havaintoja kokonaisuuksiksi, minkä vuoksi osa päätelmistä vaikuttaa perusteluiltaan turhan heiveröisiltä. Lisäksi mitä ilmeisimmin aikakauden diskursseista vaikutteita saanut kirjoitustyyli antaa toisinaan aihetta huomautuksille, koska tekijän omat subjektiiviset näkemykset puskevat – turhaan – sanavalintojen läpi. Silti voi kysyä, miksi aina pitäisikään tyytyä ”toisaalta ja toisaalta” -selityksiin tai vaieta selkeistä ongelmista, kuten usein 1970-luvun asioita käsiteltäessä on tehty?

Kohti sosialismia! olisi myös kaivannut ankaraa kustannustoimittajaa, sillä sinänsä sujuvasti kirjoitettuun teokseen on jäänyt paljon toistoa ja sivupoluille johtavia rönsyjä. Esimerkiksi Pentti Arajärven työtehtävien ja aikanaan kenties radikaalien lausuntojen käsittely otsikkotasolla saakka on aivan turhaa, sillä tämän virkavastuulla toimineen nuoren juristin asema, merkitys, vaikutus tai vastuut Pirkkalan kokeilun toteutuksesta olivat vain vähäiset. Kirjaa voi kuitenkin suositella, sillä se antaa paljon ajattelemisen aihetta tähänkin päivään. Leskinen osoittaa, millaisia vaaroja voi sisältyä esimerkiksi koulutuksen eri alojen voimakkaaseen poliittiseen ohjaukseen. Pirkkalan opeilla tuskin olisimme päässeet Pisa-tutkimuksen kärkipaikoille tai edes nostaneet kansan sivistystä lähellekään sitä tasoa kuin todellisuudessa tapahtui peruskoulun myötä.