Jari Leskisen kirjan lukeminen oli hämmentävä kokemus. Tuntui kuin olisi siirtynyt ajassa taaksepäin kylmän sodan varjoissa 1970-luvulla käytyihin koulukiistoihin. Silloin koulutuspolitiikan johtopaikat vallanneet sosialidemokraatit uskoivat, että peruskoulun opetuksella voidaan muuttaa yhteiskuntaa sosialismin suuntaan, kun taas tosi oikeistolaiset pelkäsivät peruskoulun vievän Suomea Neuvostoliiton talutusnuoraan. Äänekkään radikaalin opiskelijaliikkeen koulutuspuheet vahvistivat oikeiston pelkoja, joihin Leskinen eläytyy täysin rinnoin.

Valikoitujen lähteiden aukikirjoitusta

Tieteellisen tutkimuksen kriteeriksi ei riitä runsas lähdeapparaatti. Lähteiden käsittely edellyttää historioitsijalta tuomarietiikkaa, velvoitetta  audiatur et altera pars eli todisteiden keskusteluttamista vastatodisteilla. Toiseksi tutkijan odotetaan keskustelevan kysymyksistään ja johtopäätöksistään muun samaa aihepiiriä koskevan tutkimuksen kanssa.

Leskinen tyytyy käsillä olevassa tutkimuksessaan lähinnä kirjoittamaan auki valitsemiaan lähteitä, jotka rajoittuvat Pirkkalan kokeilumateriaaliin ja viranomaisasiakirjoihin sekä niiden rinnalla historianopetuskokeilusta tuohtuneiden oikeistovaikuttajien teksteihin. Leskisen haastattelemien henkilöiden lista kuvastaa hänen totuuskäsitystään: lista koostuu yksinomaan oikeistolaista koulutuspolitiikkaa ajamaan perustetun lobbyn, Vapaan koulutuksen tukisäätiön (VKTS) toimijoista.  Vastapuoli pääsee ääneen vasta loppuluvussa, jossa Leskinen referoi oikeuskansleriviraston Pirkkala-tutkinnan asiakirjoja. Hän ei tällöinkään selosta ja lainaa altavastaajien sanomisia objektiivisesti vaan lähinnä ironisesti.

Voi toki olla, että ironia on kirjan lukijan silmässä. Aika on ajanut niin Pirkkalan toimijoiden kuin Vapaan koulutuksen tukisäätiön miesten yli. Molempien tahojen puheet tuntuvat 2010-luvulla kovin trumpilaisilta. Puhujat heijastavat seinälle naiiveja utopioita ja sarvekkaita pirunkuvia.

Keskustelu tutkimuskirjallisuuden kanssa, konteksti?

Toinen mainittu tieteellisen tutkimuksen ehto, keskustelu muun aihetta käsittelevän tutkimuskirjallisuuden kanssa, ei sekään toteudu Leskisen kirjassa. Pirkkalan kriisi 1973–1975  tapahtui peruskoulu-uudistusta koskevan poliittisen riitelyn ja sisäpoliittisen suomettumiskeskustelun kontekstissa. Sekä peruskoulutaistelua että suomettumista on historiantutkimuksessa käsitelty laajasti.  Varteen otettavia keskustelukumppaneita olisi löytynyt tutkijan omien tulosten suhteuttamiseen.

Historiantutkimuksellisen kirjallisuuden niukka läsnäolo ja kapea valikoima kuvastuu Leskisen tutkimuksen perspektiivittömyydessä. Tekijä on ehkä varjellut kertomuksensa punaista lankaa rönsyiltä ja tekstiään turhilta kirjallisuusviitteiltä. Onhan hän aikaisemmin väitöskirjassaan Tulevaisuuden turvaksi – Sotavahinkoyhdistyksen ja Irtaimiston  sotavahinkovakuutustoiminta 1939–1954. Sotavahinkoyhdistyksen säätiö ja Sotavahinkosäätiö 1954–2004(2004) selvittänyt kylmän sodan polarisoivaa vaikutusta Suomen kansalaisyhteiskuntaan, jossa ääripäät linnoittautuivat yhtäällä radikaaleihin opiskelija- ja koululaisjärjestöihin,  Sosialistiseen opiskelijaliittoon ja Suomen Teiniliittoon, ja toisella laidalla rakensivat oikeistolaiset taistelujärjestöt, ensin Suomalaisen yhteiskunnan tuen  ja peruskoulu-uudistuksen toteuttamisvaiheessa Vapaan koulutuksen tukisäätiön. Leskinen tarkasteli väitöskirjassaan varsin perusteellisesti Suomalaisen yhteiskunnan tuki –järjestöä ja sen kuvastamia yhteiskunnan jakolinjoja.  Historian kirjoittaja ei kuitenkaan voi immanentisti viitata itseensä, vaan asiat pitää kunkin uuden lukijakunnan vakuuttamiseksi avoimesti sijoittaa selittäviin yhteyksiinsä ja suhteuttaa muuhun tutkimukseen.

Pidättäytymällä todistusaineiston ristivalaisusta ja historiografisesta keskustelusta Leskinen on onnistunut kirjoittamaan mukaansa tempaavan kertomuksen, jossa vallitsee dramaattinen jännitys sosialismin ruumiillistuneen pahan, kouluhallituksen ylijohtajan Erkki Ahon, ja isänmaata suojelevan Vapaan koulutuksen tukisäätiön välillä.  Kertomuksen imu olisi väljähtynyt, jos kirjoittaja olisi pysähtynyt kysymään, käyttikö oikeisto Pirkkalan opetuskokeilua lähinnä linnunpelättimenä, jolla torjua peruskoulu-uudistusta ja nostattaa ei-sosialistisia äänestäjiä vastustamaan ajan vahvaa joskin jo kannatukseltaan heikkenevää vasemmistoa.

Kuva: Pääjohtaja Erkki Aho. Teoksen kuvitusta.

Tökeröhän psykologien ja kasvatustieteilijöiden Pirkkalan peruskoululaisiin kohdistama kokeilu oli. Viidennen luokan historianopetuksen oppikirjana oli neuvostoliittolaisen oppikirjan plagiaatti ja tavoitteena opettaa historia spiraalimaisesti niin, että oppilas jo viidennellä luokalla saisi parametrit koko maailmanhistorian opiskelulle. Ajatus yleiskäsitteiden tarpeellisuudesta yhteiskunnan, valtion ja kulttuurin kehityksen jäsentämisessä ei sinänsä ollut marxilaisuutta vaan konstruktiivista oppimispsykologiaa, jota sveitsiläinen Jean Piaget ja amerikkalainen Jerome Bruner olivat jo 1930-luvulla levittäneet siinä kuin Stalinin hyllyttämä neuvostoliittolainen Lev Vygotskikin. Historian pakottaminen marxilais-leniniläiseen dialektisen materialismin termeihin oli kuitenkin silkkaa politiikkaa, mikä teki arvostelijoille mahdolliseksi väittää opetusta käytettävän keinona Suomen sovjetisoimiseen. Kokeilun toimijoiden joukossa ei ollut akateemisen historiantutkimuksen asiantuntijoita  –  joihin 1970-luvulla toki mahtui Marxin oppilapsiakin –  vaan lähinnä asennemittauksista kiinnostuneita psykologeja.

Leskinen käy havainnollisin esimerkein läpi monisteen, josta Pirkkalan viidesluokkalaiset tutustuvat maailmanhistorian kulkuun.  Kylmän sodan tuulet puhaltavat sivuilla, joilla kapitalistiset maat ensimmäisen maailmansodan jälkeen turhaan yrittävät estää Neuvostoliiton synnyn ja toisen maailmasodan jälkeen kommunismin historiallisesti väistämättömän leviämisen.  Monisteen mukaan fasismin valtaannousu 1930-luvulla oli amerikkalaisten ja länsieurooppalaisten suuryritysten aikaansaannos, ja suuryritysten tahdosta fasismi vaikutti maailmassa vielä 1970-luvullakin. Kylmä sota velvoitti nuoria kansalaisiakin jatkuvaan valppauteen.

Kuva: Aikajanaa Pirkkalan monisteesta

Koulutuspolitiikan uhka

2010-luvun näkökulmasta on helppo todeta, että historian dialektiikka ei itsestään johda maailmaa sosialismiin. 1970-luvulla näkymät olivat kuitenkin toiset. Vapautuvista siirtomaista yksi toisensa jälkeen omaksui sosialistisen talousjärjestelmän, ja Neuvostoliitolla oli tuntuva vaikutusvalta etenkin Afrikassa. Myös Euroopassa äänestäjät olivat kiinnostuneita sosialismista. Siksi läntisen liberaalin demokratian puolustajien tuli oikeiston mielestä olla varuillaan. Suomessa oikeisto näki sosialidemokraattisen puolueen koulutusohjelmissa uhan suomalaiselle yhteiskunnalle. Pirkkalan tapauksesta tuli kutsu yritysjohtajille vahvistaa tukeaan Suomalaisen koulutuksen tukisäätiölle. Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA ja Suomen Työnantajain Keskusliitto STK ottivatkin vastuun säätiön taloudesta ja aktivoituivat itsekin koulutuspolitiikassa.

Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991 länsimainen liberaali valtiomalli voitti aatekilvan – Francis Fukuyaman mukaan länsimaisen vapauden väistämättömän voittokulun ansiosta. Suomessa alkoi jälkisuomettumisen aika, jolloin 1970-luvun Neuvostoliiton myötäilijät joutuivat häpeään ja sosialismi uskonasiana menetti asemansa. 1970-luvun oikeistolaiset toisinajattelijat, Suomalaisen Yhteiskunnan Tuen ja Vapaan koulutuksen tukisäätiön perustajat saivat uusissa oloissa toki tunnustusta siviilirohkeudestaan, mutta olivat vuosikymmenen kuluessa kuitenkin menettäneet sanomansa terän. Opetushallitus, entinen kouluhallitus, ei enää ollut sosialidemokratian linnake, ja kouluilla on laaja vapaus päättää itse opetussuunnitelmastaan ja eetoksestaan.

Menneisyyden poteroista

Mihin uudessa tilanteessa tarvitaan koulututkimus, joka varoittaa yleisöä sosialistisista koulutuspoliitikoista ja opetusohjelmista? Suomettumisen häpeä käsiteltiin jo 1990-luvulla, ja peruskoulukiista vaimeni viimeistään PISA-menestyksen myötä. Leskisen tekstin propagandistisuus muistuttaa paljon puhetapaa, jota hän kirjassaan paheksuu ja ironisoi. Kirja on silti herättänyt keskustelua niin aikakauslehti- kuin viikkolehtitasolla. Kun yksi arvostelija katsoo kirjaa tarpeelliseksi tilinteoksi, toinen otsikoi: ”Dosentti heittäytyi poliitikoksi.”  Olisiko niin, että 2010-luvun puolivälin ilmatilaloukkausten varjossa uudelleen virinnyt suomettumiskeskustelu tekee 1970-luvun pelot ja uhat uudelleen ajankohtaisiksi?

Menneisyyden poteroihin ei kannata suoraviivaisesti palata. Olosuhteet muuttuvat ja toimijat ponnistavat uudelta alustalta. Historiantutkijan velvollisuus on tarkastella ilmiöitä niiden ajallisissa yhteyksissä ja tentata toimijoita tasapuolisesti, mikä ei tarkoita opportunistista puolueettomuutta vaan vakavaa paneutumista toimijoiden risteytyviin pyrkimyksiin.