Miksi julmat gladiaattoritaistelut olivat niin suosittuja roomalaisten keskuudessa? Kysymykseen ei ole helppo vastata, mutta vähänkin historian tapahtumia muistellessa tulee mieleen, ettei ilmiölle ehkä olekaan muuta selitystä kuin ihmisyys. Väkivaltaiset näytännöt palvelivat vallanpitäjien intressejä antiikissa, ja nykyään pidetään kansalaiset tyytyväisinä tarjoamalla ketsuppia valkokankaalla ja nyrkkitappeluita jääkiekkokaukalossa. Lisäksi, kuten Meijer huomauttaa, oli roomalainen yhteiskunta julma, sotaisa ja säälimätön, joten sellaisia olivat huvituksetkin.

Gladiaattoritaistelut liittyvät kiinteästi keisareihin, jotka pönkittivät omaa asemaansa tuhlaamalla valtavia rahasummia toinen toistaan näyttävämpiin teurastuksiin. Kaikkialle valtakuntaan kohosi amfiteattereita, joista kuuluisin on Rooman Colosseum. Teatterien yhteydessä toimineet gladiaattorikoulut olivat rangaistuslaitoksia, joihin tuomitut saivat mahdollisuuden kuolla kunniakkaasti taistellen sen sijaan että joutuisivat häpeällisesti teloitetuiksi. Kouluun saattoi myös kirjautua vapaaehtoisesti, jolloin taisteluista maksettiin palkkio. Koulutetuilla taistelijoilla oli tilastollisesti ”vain” 10 prosentin mahdollisuus menettää henkensä näytännössä. Osa siis selvisi pitkästäkin urasta voittajana ja saattoi siirtyä siviiliammattiin rikkaana miehenä. Naispuolisiakin gladiaattoreita kyllä oli, mutta vain harvinaisena erikoisuutena.

Amfiteatterinäytännöillä oli tärkeä rooli valtiollisen propagandan sekä kuolemanrangaistusten toimeenpanon välineenä. Gladiaattorien ympärillä pyöri myös todellista liiketoimintaa. Monien gladiaattorikoulujen johtajat vartioivat, valmensivat ja välittivät taistelijoita yksityisyrittäjinä. Areenoilla taisteli ja sai surmansa ihmisten lisäksi myös eläimiä, ja villien luontokappaleiden pyydystäjät, kuljettajat ja kauppiaat muodostivat omat ammattiryhmänsä. Eläimiä käytettiin metsästysnäytöksissä sekä taistelutettiin keskenään; esimerkiksi karhun ja härän yhdistelmää pidettiin varmana vetonaulana. Eläimet saivat myös toimia rikollisten teurastajina. Koulutettuja eläimiä käytettiin myös kevyempiin viihdenumeroihin, joihin ei sisältynyt tappamista.

Gladiaattorinäytäntöjen pitkä historia käydään kirjassa läpi niitten synnystä aina Colosseumin myöhäisempään historiaan saakka. Gladiaattorien taustoja, koulutusta, rakkauselämää, aselajeja ynnä muuta käsitellään kattavasti. Kirjan kiinnostavinta antia on luku Päivä Colosseumilla, jossa Meijer kuvaa tyypillisen näytäntöpäivän kulkua aamupäivän metsästyksineen ja keskipäivän teloituksineen, unohtamatta kertoa sitäkään, kuinka ihmisten ruumiit ja eläinten ruhot – joita saattoi olla tuhansittain suurimpien näytösten jäljiltä – hävitettiin. Meijer käsittelee laajasti myös näytäntöjen alasajoa myöhäisemmässä antiikissa. Ensimmäinen näytäntöihin puuttunut hallitsija oli keisari Konstantinus, joka määräsi vuonna 325, että ennen gladiaattoreiksi tuomitut rikolliset tuli siitä lähtien tuomita kaivoksille. Syynä tähän lienee ollut lähinnä kivilouhoksilla vallinnut työvoimapula, koska näytännöt jatkuivat edelleen. Vielä varsinaisten gladiaattoritaistelujen häviämisen jälkeenkin jatkuivat metsästysnäytökset käytännössä niin pitkään, kun Rooman valtakunnan mahdista oli edes jotakin jäljellä.

Meijer sanoo johdannossa tarkoittaneensa tämän kirjan sellaisille lukijoille, joiden aikaisempi tietämys gladiaattoreista pohjautuu lähinnä Hollywood-elokuviin. Luvussa Gladiaattorit elokuvissa Meijer käykin läpi kuuluisimpien gladiaattorielokuvien (Spartacus v. 1960 ja Gladiaattori v. 2000) esitettyjen taistelukuvausten todenperäisyyttä. Spartacusta hän pitää historiallisesti melko tarkkana esityksenä, mutta Gladiaattori-elokuvasta hän luettelee lukuisia virheitä niin lavastuksen ja puvustuksen kuin tapahtumien kulunkin suhteen. Meijer itse käyttää antiikin lähteitään keskimääräistä Hollywood-käsikirjoittajaa asiallisemmin. Hän siteeraa lukuisia aikalaiskirjoittajia runoilijoista historioitsijoihin ja kiinnittää jonkin verran huomiota myös antiikin tekstilähteiden käytön haasteisiin. Lähdeluettelo on suppeahko, mutta sisältää varmasti keskeisimmät jatkolukemisen alkuun saattajat. Suomennokseen on lisätty luettelo niistä tässä teoksessa käytetyistä antiikin teksteistä, jotka on julkaistu suomeksi. Asialliset hakemistot ja liitteet (aikajana, sanasto, luettelo amfiteattereista) lisäävät kirjasta löydettävissä olevaa tietomäärää. Tieteelliseen pikkutarkkuuteen ei Meijer kuitenkaan ryhdy, joten Gladiaattorit jää kevyen yleistajuiseksi ja sujuvasti luettavaksi historialliseksi esitykseksi.