Muistelen Anais Ninin kirjoittaneen aikoinaan Vakoilija rakkauden talossa – pienromaanissa rakastajattaren ja vakoilijan työn luonteesta. Hän löysi paljon ilmeisiä yhteneväisyyksiä: jatkuvaa roolipeliä, näyttelemistä, pettämistä, valehtelua. Kun viedään ajatuskulku kansainväliseen vakoiluun ja vaikka kaksoisagentin arkeen, työelämän umpisolmut ja näyttelemistaidot ovat vielä hurjemmat! Tällaista arkea elettiin kuitenkin esimerkiksi Suomen ja nuoren neuvostovaltion rajaseudulla sata vuotta sitten. Vakoilijoita ja kaksoisagentteja liikkui rajan yli pilvin pimein!

Vakoiluun liittyy aina pettämisen ja näyttelemisen ohella myös paljon vihaa ja joskus terrorin tai väkivallan käytön lisäksi tulisia rakkaussuhteita tai intiimin kanssakäymisen väärinkäyttöä. Turhaan ei prostituutiota tai ilolintuja edelleen käytetä kiristykseen niin diplomatiassa kuin agenttien värväämisessä. Joskus vakoilun kentällä voi esiintyä myös aitoa rakkautta: ammatti ja henkilökemia saattavat yhdistää toisiaan vastaankin toimivia agentteja.

Jos taas ajatellaan maailmantilannetta, esimerkiksi vallankumousta 1917, Suomen itsenäistymistä ja kansalaissotaa 1918 sekä niin sanotun ryssävihan ryöpsähdystä 1920-luvulla (viittaan vaikka Matti Klingeen) Suomen ja Neuvosto-Venäjän hakiessa poliittista suuntaa ja liittolaisia, voi hyvin ymmärtää silloisen “vihapuheen” ja vakoilutoiminnankin alkuperän ja syntysyyt. Se, että vakoilijoiden liikkuminen rajan yli itään ja länteen oli niin vilkasta ja helppoa Karjalan “etappiteitä” pitkin sata vuotta sitten herättää ihmetystä: mistään “rautaesiripusta” ei tuolloin todellakaan ollut kysymys, vaan rajajoki ylitettiin saattajan avulla tai ilman vaivatta!

Legendaarisia vakoojia

Jukka Rislakki on vakoilu- tai tiedustelukirjallisuuden ammattilainen. Jo useamman vuosikymmenen ajan hän on penkonut kiitettävästi arkistoja, löytänyt tuntemattomia lähteitä sekä selvitellyt Suomen asemaa, erityisesti itänaapurin salaisen tiedustelun kohteena. Saatan kuolla jo rajalla on pikkutarkka kuvaus parista keskeisestä operaatiosta ja muutamasta keskeisestä henkilöstä, joista ei paljon ole aikaisemmin tutkittua tietoa tihkunut.

Ehkäpä juuri siksi legendoja piisaa; keskeisiä nimiä Rislakin uutuuskirjassa ovat esimerkiksi Sidney Reilly, “Eduard Opperput”, Maria Zahartshenko ja “Villi Jurtsen”. Lainausmerkit tarkoittavat sitä, että aivan varmaa tietoa ei ole edes legendaarisen Opperputin alkuperäisnimestä, mutta kaiketi hän oli kuitenkin syntyperältään latvialainen. Maria Zahartshenko on puolestaan huikea venäläinen Mata Hari-hahmo, johon vakoilijat rakastuivat vuoron perään ja välillä yhtäaikaakin!

Mainituista henkilöistä kolme ensimmäistä liittyy selkeästi 1920-luvun kansainvälisen vakoilun villiin vuosiin ja neuvostoagentti Villi Jurtsen taas jatkosodan aikaiseen toimintaan. Silloin käytiin salaista vakoilusotaa Suomen Tiedustelijain koulun ympärillä eikä tuosta koulusta Petroskoin /Äänislinnan liepeilllä sota-aikana kovin kummoista vakoilukeskusta kasvanut, vaikka sille asetettiin suuria toiveita.

Operaatio Trusti

1920-luvun vakoiluoperaatio, jota Rislakki pääosin selvittelee teoksessa Saatan kuolla jo rajalla, tunnetaan historiankirjoissa Operaatio Trustina. Lopputulema Trustin kohdalla lienee se, että se oli nuoren punaisen neuvostovakoilun onnistuneimpia peiteoperaatioita, jolla houkuteltiin ansaan niin entisiä valkoemigrantteja, monarkisteja, upseereita kuin lännen vakoilijoita kymmenittäin. Trustissa hääri myös kaksoisagentteja, joista kuuluisin oli (kaiketi?) juuri yllä mainittu Opperput – ellei hän sitten ollut alun perin ja koko ajan neuvostovakooja… tai kameleonttimaisesti puolta vaihtanut kaksois-kolmoisagentti. Kansainvälisesti tunnetuin nimi on kuitenkin eräs “007”-perushahmo eli Sidney Reilly, joka saatiin houkuteltua Venäjälle ja pois päiviltä juuri Trustin verkostojen avulla. Luultavasti myös Opperput itse lopulta kohtasi teloittajansa Neuvostoliitossa.

Rislakki vyöryttää hurjan määrän yksityiskohtia Trustin vaiheista – jopa siinä määrin, että detaljit alkavat häiritä kokonaiskuvaa. Lauseet ovat lyhyitä, joskus hyppelehtiviä asiasta toiseen tai kolmanteen. Tämä johtunee siitä, että tekijän lähdeapparaatti (ja henkilömääräkin) on sen verran valtava ja ristiriitainen, että kokonaisuuden luominen on lähes mahdotonta – varsinkin kun eläviä haastateltavia ei enää ole löytynyt vahvistamaan asiakirjojen tai muiden lähteiden todistusvoimaa. Vakoilussahan myös dokumenttien väärentäminen on ollut tuiki tavallista – siinä missä oman hännän nosto ja toiminnallisuuden liioittelukin.

Joka tapauksessa Jukka Rislakin teos on aivan uraauurtava mitä tulee 1920-luvun villiin vakoilutoimintaan ja Operaatio Trustiin. Kiitettävästi hän myös liikkuu monipuolisen aineistonsa parissa etsien totuutta keskenään ristiriitaisten asiakirjojen, lehtitietojen ja muiden lähteiden väliltä.