Maria Katajavuori on oikealta nimeltään Katariina E. M. Vuorinen. Hän on ekologi, tutkija ja kirjailija, joka asuu Norjassa ja vaikuttaa Tromssan yliopistossa. Hän sai vuonna 2019 tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon teoksellaan Elämän ja kuoleman kysymys. Katajavuori on ympäristöaktiivi, jonka ajattelussa biologia ja yhteiskuntatieteet nivoutuvat toisiinsa.

Lukukokemuksena Maria Katajavuoren 262 -sivuinen teos Valas lasimaljassa tuntuu laajalta esseeltä. Sen teema on ajankohtainen ja ennestään lukijoille tuttu, luonnon monimuotoisuuden suojeleminen, ilmaston ja ympäristön muutosten vaikutus ihmislajin tulevaisuuteen.

Kirjan nimi on peräisin valaasta, joka altaaseen vangittuna ei löydä tietä vapauteen, jossa se voi elää oman biologiansa mukaisesti. Kertomus perustuu kirjoittajan omiin havaintoihin maitovalaiden uteliaisuudesta ja käyttäytymisestä. Eläin on kirjan symboli: se on oman lajinkehityksensä ja geeniperimänsä vanki, mikä on tehnyt sen elämä vaikeaksi, kun se joutuu sopeutumaan elinympäristön muuttumiseen. Saman kokee myös ihminen, joka on oman geeniperimänsä loukussa.

Tästä kiusallisesta ristiriidasta johtuu, että eläin toimii vastoin omaa etuaan. Emme tiedä, tajuaako se toimivansa niin. Ihmisinä tiedämme, mikä olisi ympäristöllemme elämällemme hyväksi. Tieto ei kuitenkaan meitä ohjaa, vaan toimimme kaikesta valistuksesta huolimatta vastoin omaa etuamme tuhotessamme ympäristöä, joka on oman lajimme elämän jatkumisen elinehto. Kirjan alaotsikko onkin valaiseva: Miten vangitsemme itsemme ympäristötuhon ansaan.

Epäonnea ja erehdyksiä

Kirjan kolmesta pääluvusta kaksi ensimmäistä kertovat esimerkkejä siitä, millaisia epäonnistumisia ympäristötuhojen estämisessä on koettu, miten hyvät aikomukset ovat vesittyneet tai miten hyvät projektit ovat alkaneet palvelleet aivan päinvastaisia tavoitteita kuin mihin niillä pyrittiin. Kirjailija esittelee myös esimerkkejä pitkistä luonnonsuojelua koskeneista oikeusprosesseista, jotka ovat tuottaneet vesiperän.

Ensimmäisten lukujen esimerkit saavat lukijan epätoivoiseksi. Onko tästä tietä ulos, voiko ihminen tehdä mitään vai onko vain alistuttava ympäristön turmeltumiseen, biodiversiteetin häviämiseen ja ihmiskunnan surkeaan loppuun?

Ehkä tähän vaikuttaa Katajavuoren tapa kirjoittaa ironisesti ympäristökysymysten toimijoista, luonnonsuojelijoista, teollisuudesta, kalankasvattajista ja tutkijoista. Hän suhtautuu samoin myös itseensä. Kirjan kuvauksista on vaikea löytää sankareita, ehkä enemmän tekopyhyyttä, oman edun tavoittelua ja laskelmallisuutta. Hyvää tarkoittavista hankkeista tulee itsensä irvikuvia.

Kirjoittaja perustelee ajatuksensa vaikuttavan laajalla ja asiantuntevalla lähdeluettelolla. Hän ei esitä väitteitä, joilla ei ole katetta. Tulkinnat voivat olla subjektiivisia, mutta niillä on vahva faktapohja. Teos ei ole silti varsinainen tietokirja vaan puheenvuoro ihmiskunnan tulevaisuuden haasteista.

Miten maailman voi pelastaa?

Katajavuori ei tyydy esittämään pelkkää kritiikkiä, vaan kirjan keskeisenä pontimena näyttää olevan vaatimus toimeen tarttumisesta: ympäristökysymyksiä ei voi vetää maton alle, vaan niihin on tartuttava heti. Kirjan viimeinen pääluku kertoo siitä, miten vankilasta voi uida vapauteen. Kun valaskin sen pystyy tekemään, eikö siis ihminenkin?

Viimeinen pääluku onkin kirjassa subjektiivisin. Katajavuori heittää ilmaan ideoita, joilla hän arvioi olevan merkitystä ihmisen elämäntavan muuttamiselle. Kirjailija ei ole toki esittämässä uutta yhteiskunta- tai ympäristöfilosofiaa. Kyse on ideoimisesta. Hän uskoo ihmisen mahdollisuuksiin, jos muutoksen tielle ymmärretään lähteä. Lähtökohtana ovat biologia ja ekologia.

Kirjoittaja pitää taloutta perussyynä ihmisen joutumiseen ympäristötuhon vangiksi. Tämä syytös ei kohdennu aivan oikeaan kohteeseen, koska taloudenpito sinänsä on ominaista ihmisyhteisön elämälle. Taloudenhoitoa tarvitaan, koska elämme maailmassa, jossa tarpeet ovat suuremmat kuin resurssit, koskivatpa tarpeet raaka-aineita, työvoimaa, pääomaa tai hyödykkeitä. Taloutta on ollut pakko pitää kaikkina aikoina kaikissa yhteiskunnissa.

Ehkä parempi maalitaulu olisi voinut olla teollinen markkinatalous, jossa tuotannontekijä- ja hyödykemarkkinat ohjaavat yritysten sijoittumista ja joissa luonnonvaroista on tullut ensi sijassa raaka-ainelähteitä. Väestökehitys ja globalisaatio olisivat ansainneet pohdintaa. Myös taloudellinen kasvu olisi ansainnut hiukan enemmän huomiota, kun bruttokansantuotteen mittaluvut eivät kerro taloudesta kaikkea. Kriittisiä ajatuksia löytyy vihreän taloustieteen ja ympäristötaloustieteen ajattelijoiden julkaisuista.

Kirjoittaja asettaa paljon toiveita siihen, että ihmisen luontaisen itsekkyyden ja kilpailuhengen rinnalla hänestä löytyy myös prososiaalisia piirteitä, kykyä huolehtia toisista ja oman yhteisönsä ohella muidenkin yhteisöjen hyvinvoinnista. Näitä ajatuksia hän pohtii tutustuessaan inuittiyhteisöihin ja niiden tapaan tehdä yhteisiä päätöksiä ja suunnitella tulevaisuutta. Hän nostaa tällaisen paikallisen päättämisen jopa maailmanlaajuiselle tasolle:

”Kokeilkaamme ajatusleikkiä, jossa jakaisimme kaikki yhteiskunnan jäsenet pieniin, parinkymmenen ihmisen ryhmiin. Nämä ryhmät rakennettaisiin esimerkiksi työ- ja asuinpaikkojen ympärille niin, että ryhmien yksilöt tuntisivat toisensa ja olisivat säännöllisessä tekemisissä keskenään: yhden ryhmän voisivat muodostaa esimerkiksi tietyn pizzaleipomon työntekijät, toisen saman kadun varrella asuvat eläkeläiset.” (Katajavuori 2022, 168– 169)

Pienryhmät valitsevat itselleen edustajan seuraavalla hallinnon tasolle, jossa muodostetut ryhmät jatkavat edustajan nimeämistä kunnes lopulta yhteiskunnan huipulla on pienryhmä, joka vastaa koko yhteiskunnan päätöksenteosta. Katajavuori arvioi, että vaikka prosessiin osallistuisi koko ihmiskunta, sen toteuttamiseen tarvittaisiin vain kahdeksan hallinnon tasoa. Ajatus tuntuu huimaavalta.

Katajavuoren ajatukset risteilevät pyyntiyhteisöissä, markkinataloudessa ja suunnitelmataloudessa sekä demokratiassa. Kirjoittaja tiivistää keskeisen sanomansa näin:

”Mitä tahansa tulevaisuus tuokaan, yksi on kuitenkin varmaa: jos mielimme pelastaa biosfäärin, nykyinen systeemi on jätettävä taakse. Ja mikäli tahdomme tehdä lumiukkoja muuallakin kuin animaatioiden satumaailmoissa, vaihtoehtoisen systeemin on paras löytyä pian.” (Katajavuori 2022, 185)

Ideoinnilla on arvoa

Annan arvoa ideoinnille. Sitä tarvitaan, jotta toteutettavissa olevia ratkaisuja voisi löytyä. Ajatukset eivät kuitenkaan ole niin hiottuja, että niitä voisi pitää ympäristö-, talous- ja yhteiskuntapolitiikan toimivana perustana. Fantasialla on toki arvonsa. Valitettavasti nykyaikainen informaation, vallankäytön, robotiikan, tietotekniikan ja median yhteiskunta on melko mutkikas.

Nyky-yhteiskuntien toimintaa on syytä tarkastella systeemisinä ilmiöinä, joissa kaikkien osatekijöiden pienet liikahdukset vaikuttavat kokonaisuuteen. Siksi melko yksinkertainen ja selkeä ympäristölainsäädännön uudistus aiheuttaa helposti ennakoimattomia ja jopa uudistuksen kannalta vastakkaisia seurauksia.

Luonnon-, yhteiskuntatieteiden, juridiikan ja tulevaisuudentutkimuksen vuoropuhelu on välttämätön, koska ympäristöongelmat koskettavat yhteiskuntien kansalaisten asemaa, toimintamahdollisuuksia, oikeuksia ja velvollisuuksia.

Katajavuoren teos on ajankohtainen ja tärkeä. Mitään viisasten kiveä kirja ei tarjoa, mutta se sysää ajatuksia liikkeelle ja mikä tärkeintä, panee pohtimaan asioita eri näkökulmista. Jos valaskin voi uida vapauteensa, ehkä mekin joskus voimme.