Valkoista ja mustaa

Barack Obaman teos ilmestyi alun perin vuonna 1995, kun hän oli 34-vuotias lakimies mutta ei vielä osavaltionsa eikä liittovaltion senaattori, saati Yhdysvaltojen ensimmäinen musta presidentti. Sen jälkeen kirjasta on otettu lukuisia painoksia ja se on ollut maailmalla myyntimenestys. Suomennos ilmestyi vuoden 2004 painoksesta käännettynä ensimmäisen kerran 2009, kun Obama oli valittu Yhdysvaltojen presidentiksi. Melkein vuosikymmen myöhemmin teksti on edelleen kiinnostavaa ja ajankohtaista luettavaa.

Obama, Barack: Unelmia isältäni: Kertomus rodusta ja sukuperinnöstä. Käännös: Raudaskoski, Seppo, Tiirinen, Mika. Otava, 2017. 543 sivua. ISBN 978-951-1-31900-9.

Yhdysvaltojen ensimmäisestä mustasta presidentistä, Barack Obamasta (s. 1961), on kirjoitettu paljon, mutta Unelmia isältäni, kertoo hänen kasvu- ja opiskeluvuosistaan, työuransa alusta sekä ajattelunsa ja politiikkansa kasvualustasta hänen sanoillaan ja hänen näkökulmastaan. Kirja on nuoren miehen selonteko omasta sisäisestä matkastaan: pojasta etsimässä isäänsä ja hakemassa siedettävää tarkoitusta elämälleen mustana amerikkalaisena. Se on myös kertomus siitä, miten hän oppi hyväksymään yksilöllisyytensä. Kirjassaan Obama ojentaa kätensä mustille veljilleen ja sisarilleen niin Yhdysvalloissa kuin Afrikassa ja kirjoittaa näiden yhteisestä kohtalosta, vaikkei väitäkään, että kaikki joutuvat käymään samat taistelut.

Suuri osa Unelmia isältäni -kirjasta perustuu tapahtumahetkellä tehtyihin päiväkirjamerkintöihin ja perheen muistitietoon, mutta teoksen dialogi on muokattu versio tekijän käymistä keskusteluista tai siitä, mitä hänelle on jälkikäteen kerrottu. Jotkut kirjan henkilöt ovat tiivistämisen nimissä luotuja yhdistelmiä useista Obaman tuntemista ihmisistä, ja osa tapahtumista on todellisuudessa sattunut hieman eri järjestyksessä. Perheenjäsenet ja muutamat julkisuuden henkilöt esiintyvät kirjassa omilla nimillään, mutta useimpien henkilöiden nimet on muutettu heidän yksityisyytensä suojelemiseksi. Obama omistaa kirjan sukulaisilleen, äidilleen, isovanhemmilleen sekä sisaruksilleen, jotka asuvat hajallaan pitkin mantereita.

Muistelmat, omaelämäkerta, sukutarina

Obama for America

Tilaisuus elämäntarinan kirjoittamiseen tuli, kun Obama oli vuonna 1990 ensimmäisenä afroamerikkalaisena valittu Harvard Law Review-aikakauskirjan päätoimittajaksi. Valinta herätti paljon huomiota, ja siinä haluttiin nähdä merkkejä rotuongelmien ratkeamisesta tai ainakin pieniä merkkejä siihen suuntaan etenemisestä. Kustantajakin innostui asiasta ja antoi Obamalle ennakkopalkkion. Mies ryhtyi työhön uskoen, että hänen perheensä tarina voisi valottaa niitä rotujen välisiä jakolinjoja, jotka ovat muovanneet amerikkalaisten elämää, sekä modernin ihmisen identiteetin häälyvyyttä, joka aiheutuu aikakausien ja kulttuurien yhteentörmäyksistä. Kun hän aloitti kirjoittamisen, Piilaakso menestyi, pörssimarkkinat kukoistivat, Nelson Mandela vapautui vankilasta, Oslossa allekirjoitettiin rauhansopimus ja Yhdysvalloissa väiteltiin kiivaasti aseista, abortista ja raplaulujen sanoituksista.

Kun kirjasta otettiin 2004 uusi painos Obaman pyrkiessä liittovaltion senaattiin, World Trade Centerin kaksoistornit olivat romahtaneet terrori-iskuissa. Nämä olivat kirjoittajan mukaan osa kamppailua, jonka taustalla ovat vastakkain yltäkylläisyys ja puute, moderni ja muinainen. Siinä ovat vastakkain myös ne, jotka suhtautuvat maailman ristiriitaiseen monimuotoisuuteen avoimesti mutta pitävät kiinni kaikkia yhdistävistä arvoista, ja ne, jotka tavoittelevat varmuutta ja yksioikoisuutta kohdellen julmasti kaikkia, jotka ovat erilaisia kuin he. Obama on yrittänyt ymmärtää tuota kamppailua ja löytää siinä oman paikkansa. Sekä kirja että hänen toimintansa osoittavat hänen löytäneen sen.

Obama kaavaili kirjoittamisesta älyllistä tutkimusretkeä, joka etenisi tiukan aikataulun mukaan. Hänellä oli mielessään useita seikkoja, joita hän halusi mietiskellä. Näitä olivat mm. kansalaisoikeuksista käräjöimisen rooli rotujen välisen tasa-arvon edistämisessä sekä yhteisöllisyyden ja ruohonjuuritason järjestäytymisen rooli kansalaisyhteiskunnan rakentamisessa. Hän halusi myös pohtia rotukiintiöitä ja afrosentrisyyttä, lisätä mukaan henkilökohtaisia anekdootteja ja eritellä tunteittensa syitä.

Kirjoittaja ei olisi halunnut esitellä omaa menneisyyttään, sillä se tuntui hänestä liian paljastavalta ja hiukan hävettävältäkin. Mutta kirjoittaminen karkasi omille teilleen –menneisyyteen, lapsuuteen ja nuoruuteen. Muistojen tulva peitti alleen muotopuhtaat mutta köykäiset teoriat. Välillä kirjoittaminen oli niin vaikeaa, että Obama halusi jättää hankkeen kesken. Onneksi hän ei tehnyt niin. Hänen äitinsä Ann luki käsikirjoituksen raakaversioita ja oikoi väärinymmärryksiä. Ann kuoli syöpään vain muutama kuukausi kirjan julkistamisen jälkeen.

Obama jakaa teoksensa kolmeen osaan: ”Alkulähteillä”, ”Chicago” ja ”Kenia”. Alalukuja hän ei otsikoi lainkaan. ”Alkulähteillä”-otsikon tekijä on ottanut sanannimisestä kirjasta, jonka hän sai äidiltään ja joka käsittelee luomismyyttejä. Unelmia isästäni sisältää paljon myytin kaltaisia tarinoita Obaman isästä; ne rakensivat pojan käsitystä sysimustasta afrikkalaisesta, luo-heimoon kuuluvasta miehestä, joka oli ollut kolme vuotta naimisissa hänen maidonvalkoisen amerikkalaisen äitinsä kanssa mutta josta hänellä ei ollut minkäänlaista muistikuvaa. Kirjoittaessaan teoksensa vuoden 2004 painoksen epilogia Obama olisi halunnut lyhentää alkuperäisen teoksen paikoin löysää tekstiä puolella sadalla sivulla, koska hän ei pitänyt tunteiden paisuttelusta, heikoista sanavalinnoista eikä muotopuolista virkkeistä. Hän mainitsi myös eräiden tekstikohtien osoittautuneen hänelle poliittisesti hankaliksi, sillä ne olivat antaneet ammuksia tiedotusvälineille ja poliittisille vastustajille.

Obama Harwardissa, Joe Wrinn, Harvard University News.

Alkulähteillä

Barack Obaman kenialainen isä Barack Hussein Obama (1936-1982) saapui 1959 Havaijin yliopistoon opiskelemaan ekonometriaa. 23-vuotias mies tapasi siellä 18-vuotiaan Ann Dunhamin (1942–1995), joka oli kasvanut Kansasissa. Nuoret menivät naimisiin 1960, vaikka Obamalla oli jo perhe Keniassa. Barack Hussein jr. syntyi 1961. Ilmeisen lahjakas Obama sr. sai kolmen vuoden opistojen jälkeen jatkotutkintostipendin Harvardin yliopistoon, mistä hän valmistui tohtoriksi ja palasi Keniaan vuonna 1963. Annin ja pikku Barackin oli myös määrä matkustaa Afrikkaan, mutta aie kariutui.

Barack juniorin kumpikin vanhempi löysi pian uuden puolison. Ruth, valkoinen amerikkalaisnainen, seurasi Obama senioria Keniaan. Ann taas löysi indonesialaisen Lolon, joka oli tullut Havaijin yliopistoon opiskelemaan. Komea, ystävällinen ja hienostunut mies suhtautui Barackiin kuin omaan poikaansa. Kun hänet komennettiin yllättäen takaisin kotimaahansa armeijan palvelukseen, hänen opintonsa keskeytyivät. Ann ja Barack matkustivat Jakartaan vuoden kuluttua. Perheeseen syntyi vielä Maya-tytär. Äiti pani poikansa indonesialaiseen kouluun ja kannusti tätä sopeutumaan nopeasti paikalliseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan, mutta täydensi opiskelua tiukalla kotiopetuksella ja kirjekursseilla. Lolo työskenteli ensin armeijan geologina ja sittemmin amerikkalaisen öljy-yhtiön palveluksessa, mutta kun hänen tulonsa eivät riittäneet perheen elättämiseen, Ann ryhtyi opettamaan englantia paikallisille liikemiehille.

Obaman kenialaista perhettä. Obama for America

Indonesian köyhyys, korruptio ja turvattomuus vaivasivat kuitenkin Annia, ja hän päätti, että Barack on amerikkalainen ja oikea elämä odottaa tätä toisaalla. Siksi hän lähetti 10-vuotiaan poikansa Havaijille vanhempiensa Stanleyn ja Tootin luo, jotta poika pääsisi hyvään kouluun. Hän tuli pian Mayan kanssa perässä ja aloitti antropologian maisteriopinnot. Kohta Havaijille tuli myös pahasta liikenneonnettomuudesta toipuva Barack Obama sr., jonka kanssa Ann oli ollut jatkuvasti kirjeenvaihdossa. Mies viipyi saarilla kuukauden. Hän oli jo eronnut kolmannesta vaimostaan Ruthista ja muistutteli, että Ann, Barack ja Maya olisivat tervetulleita hänen rinnalleen Afrikkaan, jos haluaisivat. Ann oli kuitenkin edelleen naimisissa Lolon kanssa.

Poika oli hämmentynyt ja koki isänsä vieraaksi:

”Koko tuon ajan kun isä oli luonani, hän pysyi minulle tuntemattomana, pelkkänä läsnä olevana massana; kun jäljittelin hänen eleitään tai sanakäänteitään, en tiennyt niiden syitä enkä seurauksia, enkä ymmärtänyt, millaisen vaikutelman ne antoivat.”

Kun isä kävi poikansa koulussa kertomassa Afrikasta, sekä opettajat että oppilaat ihastuivat. Opettaja sanoi Barackille: ”Sinulla on aika vaikuttava isä”, ja eräs oppilas totesi: ”Sinun isä on aika makee.”

Obama sr., ’Palava Keihäs’, oli ilmeisesti lumoava hahmo, sillä hänen läsnäolonsa muutti kaikkien käyttäytymistä. Isoisästä tuli vilkkaampi ja syvämietteisempi; isoäiti alkoi sanailla entisen vävynsä kanssa politiikasta ja taloudesta. Barack junioriakin isän voima kiehtoi, ja hän alkoi pitää miestä todellisena ja läheisenä ihmisenä. Juuri ennen Keniaan paluutaan isä opetti loukkaantuneesta jalastaan huolimatta poikaansa tanssimaan.

”– – äkkiä hänen hento vartalonsa keinahteli puolelta toiselle – – hänen kätensä heilahtelivat näkymätöntä verkkoa kutoen ja hänen jalkansa liitivät iskuttomilla tahdeilla lattian yli – – Suljin silmäni ja otin ensimmäiset hapuilevat askeleeni: alas, ylös, kädet heiluen äänten yltyessä. Ja kuulen yhä isäni; kun seuraan häntä syvemmälle musiikkiin, hän päästää huudahduksen, kirkkaan ja korkealta, huudon joka jättää paljon jälkeensä ja tavoittelee lisää, huudon joka vaatii naurun seurakseen.”

Valkoinen isoäiti lienee kokenut entisen vävyn tuoneen liian paljon mustaa Afrikkaa mukanaan, sillä pian tämän vierailun jälkeen hän halusi näyttää Barackille valkoisten sukujuuriensa Amerikan. Hän lensi pojan kanssa Seattleen Washingtoniin, mistä he jatkoivat matkaa Greyhound-busseilla Kaliforniaan ja suurten tasankojen halki Kansas Cityyn ja Chicagoon. Paluumatkalla he poikkesivat Yellowstonen kansallispuistossa. Chicagoon Barack oli saapuva uudelleen yli kymmenen vuoden kuluttua.

Mustan amerikkalaisen identiteettiä etsimässä

Vaikka Barack kasvoi valkoisen äitinsä ja valkoisten isovanhempiensa hoivissa, hän oli sekä itsensä että muiden mielestä musta amerikkalainen:

”Yritin kasvattaa itsestäni amerikkalaista mustaa miestä, eikä kukaan lähiympäristöstäni ymmärtänyt, että se merkitsi paljon muutakin kuin vain ulkonäköä.”

Mutta häneltä puuttui paikka, johon ankkuroitua, sillä niin koulussa kuin tuttavapiirissä oli vähän mustia. Isän lahjaksi antama koripallo ja Havaijin yliopiston menestyksekäs koripallojoukkue innostivat häntä harjoittelemaan ahkerasti, ja lukiossa hän pelasi jo koulun joukkueessa. Havaijin yliopiston kentillä kourallinen mustia miehiä opetti hänelle asennetta: kunnioitus ansaittiin omilla teoilla eikä sillä, kenen poika sattui olemaan. Koripallokentiltä Barack sai myös läheisimmät valkoiset ystävät.

Lukioaikanaan identiteettiään etsiessään Barack haki kirjallisuudesta vastausta kysymykseen: Miten olla musta? Hän poltti tupakkaa, joi viinaa ja hankkiutui myös huumehuuruihin unohtaakseen identiteettikysymykset. Vaikka huumepölly ei poistanut masennuksen aihetta, se auttoi nauramaan maailman typeryydelle sekä näkemään tekopyhyyden, paskanjauhannan ja halpahintaisen moralisoinnin läpi. Kun Barackin eräille kavereille kävi huonosti – yksi jäi kiinni huumeiden hallussapidosta, toinen ei löytänyt takaisin huonolta LSD-tripiltä eikä kolmas noussut autosta kolarin jälkeen – äiti pelkäsi myös poikansa voivan sortua. Mutta äidin pelot eivät käyneet toteen, ja nuorukainen läksi lukion jälkeen syksyllä 1979 opiskelemaan Los Angelesin Occidental Collegeen, missä mustia opiskelijoita oli enemmän kuin koulussa. Silti Barackia vaivasi yhä pelko siitä, ettei hän kuulunut joukkoon ja että hän jäisi ikuiseksi ulkopuoliseksi. Hän tajusi myös, että olisi myöhäistä kotiutua Afrikkaan, olipa isä mitä mieltä tahansa.

Columbian yliopiston vaihto-ohjelman myötä Barack pääsi New Yorkiin jatkamaan opintojaan, missä hän lopetti päihteiden käytön, juoksi viisi kilometriä päivässä, paastosi sunnuntaisin, paneutui opintoihinsa, alkoi pitää päiväkirjaa ja jopa kirjoittaa runoja. New Yorkissa hän käsitti, että maan luokkaerot ja rotuongelmat kytkeytyivät toisiinsa tiiviisti, ja tajusi, miten hurjia alkukantaisia heimosotia ne aiheuttivat. Barack oli suunnitellut matkustavansa Keniaan isänsä luo valmistuttuaan, mutta matka lykkääntyi, kun Jane-täti soitti Nairobista ja kertoi isän kuolleen auto-onnettomuudessa.

Chicago

Obama valmistui Columbia Collegesta kandidaatiksi 1983 ja päätti ryhtyä asukasyhteisön koordinaattoriksi, sillä hän halusi päästä töihin ruohonjuuritasolle, lähelle ihmisiä. Kun maan mustat edistysmieliset poliitikot, kansalaisoikeusjärjestöt, asukasyhdistykset ja vuokralaisten oikeuksia puolustavat ryhmät eivät vastanneet hänen työpaikkakyselyihinsä, hän hakeutui perinteisempiin töihin. Jonkin aikaa hän toimi tutkimusapulaisena monikansallisessa konsulttifirmassa sekä kierrättämiseen opastavassa kansalaisjärjestössä, kunnes valkoinen juutalaismies Mark Kaufman palkkasi hänet perustamaansa yhteisöjärjestöön. Tämän tarkoitus oli kerätä Chicagon keskikaupungin slummien mustat ja esikaupunkien omakotialueiden valkoiset tukemaan yhdessä hanketta, jolla yritettiin säilyttää teollisuustyöpaikkoja Suur-Chicagon alueella. Tähän hän tarvitsi mustan kumppanin ja valitsi Barack Obaman. Toiminta keskittyi lopulta paljoon muuhunkin kuin työpaikkojen säilyttämiseen.

Obama kampanjoimassa Chicagossa. Obama for America

Obama halusi auttaa mustia järjestäytymään ja hän kuvitteli, että amerikkalaiset yhdessä, niin mustat, valkoiset kuin ruskeatkin, voivat sulautua ajan myötä aivan uudenlaiseksi kokonaisuudeksi. Itsetunnon kohentaminen, jota niin usein mustille suositeltiin, ei riittänyt ratkaisemaan chicagolaisten ongelmia. Työttömyyttä, rikollisuutta ja koulupudokkuutta ei hetkessä poistettu, mutta jotakin voitiin tehdä useimmille konkreettisille ongelmille – kuoppaisille kaduille, haljenneille vesijohdoille, tukkeutuneille viemäreille, asbestieristeille ja rähjäisille puistoille.

Mustien ja valkoisten väliset sekä mustien keskinäiset epäluulot vaativat aikaa hälvetäkseen, eivätkä alistumaan tottuneet ihmiset osanneet heti nousta vaatimaan oikeuksiaan saati sitten ryhtyä yhteistyöhön. Yhteistyökumppanit, seurakunnat, koulut, työvoima- ja ammattikoulutusviranomaiset sekä poliitikot vaativat myös suostuttelua ja jopa painostusta. TV:n ja lehdistön kutsuminen mukaan kokouksiin ja tapaamisiin antoi useimmiten myönteistä julkisuutta ja potkua hankkeille

Kun Obama haastatteli Chicagossa köyhiä ja keskiluokkaisia ihmisiä löytääkseen heitä motivoivia tekijöitä ja asuinalueella korjattavia ongelmakohtia, hän kuuli tarinoita, jotka olivat täynnä kauhua ja ihmetystä – tarinoita tapahtumista, jotka vainosivat ja siivittivät kertojia vuosienkin päästä.

”Ajan myötä huomasin, että yhdessä nämä tarinat auttoivat minua korjaamaan ehjäksi omankin maailmani; ne antoivat minulle tunteen siitä, että olin jostakin kotoisin ja että tekemisilläni oli jokin tarkoitus.”

Usean vuoden työrupeaman jälkeen asukasyhteisössä Obama pääsi 1988 Harvardin yliopistoon suorittamaan oikeustieteen maisteriopinnot ja jätti koordinaattorin tehtävät työtoverilleen ja ystävälleen Johnnielle. Vuonna 1992 hän valmistui ja muutti Chicagoon, missä hän työskenteli ihmisoikeuksiin erikoituneessa asianajotoimistossa ja opetti yliopistossa valtiosääntöoikeutta. Asianajotoimistossa hän tutustui myös tulevaan puolisoonsa Michelleen. Hänet Obama huomioi lämpimin sanoin kirjansa esipuheessa ja epilogissa. Oman perheen tarina odottaa vielä kirjoittamistaan.

Mustilla juurilla

Jo Chicagossa ensimmäistä kertaa työskennellessään Barack tapasi isänsä ensimmäisen, kenialaisen vaimon lapset, Royn ja Auman. Velipuolensa luona hän kävi Washingtonissa, mihin Roy oli muuttanut mentyään naimisiin Yhdysvaltojen kehitysapujoukkojen amerikkalaisen työntekijän kanssa, mutta Heidelbergissa kielitiedettä opiskeleva sisarpuoli lensi Chicagoon Barackia tapaamaan. Kohtaamisten yhteydessä Barack sai tietää uusia tosiasioita isästään ja afrikkalaisista sukulaisistaan. Sisarukset kertoivat myös omia kokemuksiaan yhteisestä isästä. Barack ihaili Royn ja Auman sinnikkyyttä ja jääräpäisyyttä, jonka avulla he olivat edenneet elämässään huonoista lähtökohdista huolimatta. Aumassa hän oli aistivinaan halun unohtaa menneet ja jonkinlaisen kyvyn antaa anteeksi, vaikkei välttämättä unohtaa. Roylle menneisyys oli edelleen avoin haava; hänen muistonsa isästä olivat välittömämpiä ja piinaavampia.

Varsinkin Auma kertoi Barackille kokemuksiaan ja näkemyksiään yhteisestä isästä. Keniaan palattuaan Obama sr. oli töissä amerikkalaisessa öljy-yhtiössä ja hänellä oli hyvät suhteet valtiojohtajiin. Hänellä oli iso talo ja iso auto. Hänellä oli amerikkalainen vaimo, mutta hän vieraili myös ensimmäisen, kenialaisen vaimonsa luona. Seuraava työpaikka oli matkailuministeriössä. Eri heimoihin kuuluvien poliitikkojen juonittelut suututtivat miestä, ja hän puhui julkisesti, että heimoajattelu uhkasi raunioittaa maan ja että parhaat työpaikat annettiin epäpäteville miehille. Kun hän sai puheittensa vuoksi vihollisen itsestään presidentti Jomo Keniattasta, hänellä alkoi mennä huonosti. Hän sai jonkin pikkuviran vesihallituksessa, mutta turhautuneena hän alkoi juoda rankasti ja joutui pahaan autokolariin. Hän menetti työpaikkansa, ja amerikkalainen vaimokin jätti hänet. Toipilaana Obama matkusti Havaijille onnistumatta kuitenkaan houkuttelemaan Annia ja poikaansa luokseen. Kun Keniatta kuoli, hän pääsi valtionvarainministeriöön, mutta ei päässyt katkeruudestaan, eivätkä hänen uudet naissuhteensa kestäneet. Kun Auma tapasi isänsä viimeisen kerran, hänestä näytti siltä, että isä oli muuttunut ja löytänyt sisäisen rauhan. Mutta sitten sattui kohtalokas auto-onnettomuus.

Äidin, isovanhempien sekä sisar- ja velipuolen tarinoista saamiensa ristiriitaisten mielikuvien kanssa Barack Obama matkusti mustille juurilleen Keniaan, ennen kuin aloitti opintonsa Harvardissa. Auma-sisar oli häntä vastassa Nairobin lentokentällä. Jo siellä hän sai kokea, että maassa pelattiin suhteilla ja lahjuksilla, kun hän peräsi väärään maahan eksynyttä matkalaukkuaan. Mustat sukulaiset, velipuolet, äitipuolet, tädit, sedät, serkut ja isovanhemmat, sekä naapurit ja tuttavat ottivat hänet sydämellisesti ja innoissaan vastaan, mutta esimerkiksi ravintoloissa hän sai osakseen yhtä tylyä kohtelua kuin mustat kenialaiset. Turistien valloittamassa maassa alkuperäisväestö oli toisen luokan väkeä valkoisten turistien rinnalla.

Keniassa viettämiensä viikkojen aikana Obama tapasi valtavan määrän sukulaisia niin Nairobissa kuin kaukana maaseudulla sijaitsevalla sukutilallakin. Hän kuuli yhä uusia tarinoita isästään, ja hänen käsityksenä tästä muuttui entistä hämmentävämmäksi. Ulkomailla koulutettuna isä oli ollut arvostettu ja kadehdittu; sekä sukulaiset että muut ihmiset odottivat häneltä taloudellista ja käytännön apua, jota hän myös antoi lähes jokaiselle pyytäjälle niin kauan kuin pystyi. Mutta Barack joutui toteamaan ajatuksissaan isälleen:

”Kaikkine lahjoinesi – nopeine älyinesi, keskittymiskykyinesi, viehätysvoiminesi – et pystynyt koskaan takomaan itsestäsi kokonaista ihmistä…”

Vasta isänsä ja isoisänsä haudalla istuessaan Obama pystyi arvioimaan lapsuuttaan muovanneita tarinoita puolueettomasti ja huomasi, että ”elämäni Amerikassa – musta elämä, valkoinen elämä, poikavuosien hylätyksi tulemisen tunne, Chicagossa näkemäni turhautuminen ja toivo – kaikki liittyi tähän pieneen maatilkkuun valtameren takana, eikä vain nimen tai ihonvärin takia. Tuntemani tuska oli isäni tuskaa. Kysymykseni olivat veljieni kysymyksiä. Heidän taistelunsa, minun syntymäoikeuteni.”

Barack Obaman elämä hänen lapsuudessaan, nuoruudessaan ja varhaisina miehuusvuosinaan oli värikästä ja täynnä tapahtumia, mutta sellaista se oli myöhemminkin. Odotan muistelmia näistä myöhemmistä vaiheista.

Obama Berlinissä 2008, kuva Matthias Winkelmann. Wikimedia Commons

***

Kun ryhdyin lukemaan Barack Obaman kirjaa Unelmia isältäni: Kertomus rodusta ja sukuperinnöstä, en osannut aavistaa, miten mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava se on. Monena iltana nukahdin kirja sylissäni, kun en malttanut lopettaa lukemista, ennen kuin silmät painuivat kiinni. Lukemistahan reilusti yli 500-sivuisessa kirjassa riittää useaksi illaksi. Suomentajat Seppo Raudaskoski ja Mika Tiirinen ovat onnistuneet vääntämään usein konstikkaan amerikanenglannin luontevalle suomenkielelle, enkä ainakaan minä huomannut tyylillistä tai muutakaan hyppäystä kääntäjän vaihtuessa.

Lue myös:

Scott, Janny (2011) A Singular Woman: An Untold Story of Barack Obama’s Mother.

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *