Suomipunk 1977–1981 on muistelmateos suomipunkin ensimmäisestä vaiheesta. Se kuuluu ns. oraalihistorian genreen eli ajan merkittävien tekijöiden haastatteluista on toimitettu teos, joka jakautuu eri teemoihin. Mukana on ilmiön analysoinnin ja tärkeimpien bändien lisäksi kiinnostavia otteita sellaisistakin aiheista kuin punkin ja rockabillyn vastakkainasettelu, suosikkipäihteet, punk ja urheilu, punk ja puoluepolitiikka sekä punk ja kirjallisuus. Teoksen toimittaja Kimmo Miettinen toimi tunnetuimman punk-pienlehden Hilseen päätoimittajana ja myöhemmin levy-yhtiömogulina ja toimittajana eri lehtien lisäksi Yleisradiossa. Vaikea kuvitella toista henkilöä tämänkaltaisen teoksen taustalle.

Punk tuli Suomeen ryminällä musiikkilehtien, Lontoon-matkojen, Tampereen Epe’s Music Shopin ja Ramonesin Suomen-keikkojen myötä ja siitä tuli muutamassa vuodessa ensin suuri ilmiö ja sitten valtavirtaa – jo vuonna 1981 suomipunk oli kanonisoitu osaksi suomirockin historiaa.

Tähän on eräitä vahvoja taustatekijöitä: ensinnäkin suurin osa suomalaisista punkbändeistä oli suomenkielisiä, joten suomipunkia saatettiin pitää vähän aiemmin mm. Juice Leskisen, Hectorin, Suomen talvisodan, Virtasen (”Suomen ensimmäinen punkbändi”) ja Isokynä Lindholmin työn jatkajina. Toiseksi punkbändit olivat hyvin aktiivisia ja tekivät paljon keikkoja ympäri maata mm. tanssilavoilla, ei vain suurissa kaupungeissa. Kolmanneksi punk-pienlehtiä syntyi nopeasti hirmuinen määrä ja Soundin säestämänä ne levittivät punkin ilosanomaa. Siten nopea, kovaääninen ja ytimekäs rock löysi innokkaat ja toisensa löytäneet kannattajansa nopeasti, vähän kuin metalli hieman myöhemmin.

Punk oli toki muutakin kuin musiikkia. Se oli tapa elää, ajatella, toimittaa pienlehtiä ja toimia omien lähtökohtien pohjalta. Ajatus oli, että mitä tahansa voi tehdä, sen kun vain tekee. Tämä perusidea vaikuttaa monien ajan kiivaimman vaiheen eläneiden tajunnassa vahvasti edelleen. Ja toki muidenkin.

Onko rajaus vuosiin 1977-1981 perusteltu?

Miettinen on saanut paljon palautetta teoksen rajauksesta. Toisin kuin hän antaa ymmärtää, punk ei suinkaan kuollut vuonna 1981, vaan on jatkunut elinvoimaisena tähän päivään saakka. Lisäksi on yksinkertaisesti virheellistä sanoa kuten toimittaja sivulla 370 sanoo:

 Monet punkin käytännön opetuksista ovat unohtuneet, kuten esimerkiksi kaikki osaa-periaate, lyhyet keikat sekä yleisön ja esiintyjän tasa-arvoisuus.

Tuo voi pitää paikkansa valtavirran kohdalla, mutta jos yhtään katsoo alakulttuureihin, samat periaatteet ovat edelleen vahvasti kunniassa. Lisäksi 2010-luvulla suomipunk on saanut paljon uusia jatkajia, jotka imevät vaikutteita nimenomaan vuosien 1977–1981 musiikista.

Miettinen on kuitenkin oikeassa rajatessaan kirjan noihin vuosiin. Silloin suomipunk muodosti selkeän, vaikkakin monipuolisen kokonaisuuden ja yhteisöllisyys oli voimissaan. Tuohon aikaan se tapahtui pitkälti kirjeiden ja postikorttien sekä usein liftattujen keikkamatkojen kautta.

Ei vain Miettisen, vaan myös monen haastatellun mielestä punk muutti muotoaan rajumman, tyylitietoisemman ja yhteiskunnallisemman hardcore-punkin tullessa ja entisten punkbändien ryhtyessä etsimään uusia ilmaisukeinoja. Ymmärrän hyvin, miksi Miettiselle punk enemmän tai vähemmän kuoli vuonna 1981. Iso osansa lienee sillä, että Hilse-lehti lopetti kun punk ei enää innostanut samalla tavalla. Itselläni kävi samoin —hardcorea en jaksa kuunnella vieläkään, vaikka toki kuuntelen myös myöhempiä punkbändejä. Kyllä suomipunkin ensimmäisestä vaiheesta voi puhua jonkinlaisena sukupolvikokemuksena.

Kirjaan on saatu haastateltua monipuolinen joukko aikaan vaikuttaneita, muusikoista levy-yhtiövaikuttajiin kuten Epe Helenius ja Atte Blom ja toimittajiin – joiden joukossa on myös naisia. Muistelmat ovat usein riemastuttavia ja toisinaan hämmentäviä, esimerkiksi melko lailla omassa sfäärissään kiitävän punk-kitarasankarin Rubberduck Jonesin  ajatelmat. Tarjolla on myös pätevää analyysiä ja muuten vaan kiinnostavaa ajankuvaa sekä henkilökohtaisiakin paljastuksia, siksi kirja on pakkoluettavaa ainakin punkissa mukana eläneille, mutta myös yleensä suomirockin historiasta ja myös Suomen kulttuurihistoriasta kiinnostuneille. Esimerkiksi 1970-luvun yleinen harmaus ja ylipolitisoituminen tulee kyllä lausunnoissa varsin hyvin esille. Runsas kuvitus kertoo myös omaa kieltään siitä, miten suomipunk oli kuitenkin vähän erilaista kuin Lontoon meno: kirpparipikkutakit, farkkurotsit ja rintanapit olivat loppujen lopuksi yleisempi punkin uniformu kuin vihreä tukka tai nahkahousut. Ja kuinka nuoria nämä kaikki rocktähdet olivatkaan nykyisiin verrattuna!

Suomipunk-bändeistä kiinnostuneille teoksesta on löydettävissä jonkin verran uuttakin tietoa ja tunnelmia, vaikka toki paljon on kirjoitettu esimerkiksi Eppu Normaalista, Pelle Miljoonan yhtyeistä, Hassisen koneesta ja Kollaa kestää- tai Se-yhteistä. Tätä ennen on kuitenkin ollut vähemmän materiaalia vaikkapa sellaisista suuruuksista kuin Sehr Schnell, Briard, Widows, Loose Prick, Vaavi, Ratsia, Ypö-Viis, Karanteeni, Vandaalit tai Sensuuri. Myös Virtanen-yhtye tulee hyvin esille. Siten suomipunkin 1977–1981 kokonaiskuva muodostuu varsin selkeäksi eikä mitään olennaista mielestäni puutu (tai ehkäpä SIG olisi voinut vielä mahtua mukaan vaikkei selkeästi punkia ollutkaan).

Kiinnostavaa on myös monien taustahahmojen merkitys. Epen rooli on jo ennestään hyvin tiedossa, mutta ainakin minulle oli uusi tieto, että Love Recordsin/Johannan Atte Blom tarkoituksella koulutti sopivia henkilöitä kokopäiväiseen musiikkibisnekseen (tiesittekö, että Se-yhtyeen Yari soittaa Pelle Miljoona & 1980:n Pelko ja viha-levyllä?) Blom oli Lama-yhtyeen kova fani, pitäen yhtyeestä huolta Lontoon keikoilla. Muutama vanhemman polven muusikko, kuten Dave Lindholm, olivat myös edistämässä punkbändien uraa.

Kollaa Kestää -yhtyeen  Jyrki Siukonen oli aktiivisesti mukana lähestulkoon kaikessa mahdollisessa ja Vaavin Kari Hipponen toimi mm. tuottajana ja Salo-Hamina-Kouvola yhteyden ylläpitäjänä. Toki myös Miettisen ja muiden Hilse-hahmojen merkitys Hilse-konserttien ja -levyjen ja mm. Hassisen koneen löytäjänä on merkittävä.

Loppusanoissa Miettinen kuvaa kaksi ja puoli vuotta kestänyttä urakkaa ja kertoo, että toinen teoksen toimittaja vetäytyi projektista sen alkuvaiheessa. Ehkäpä tästä johtuen on jonkin verran sanomista toimitustyöstä: toisinaan tuntuu siltä, että haastateltava kommentoi montaa eri aihetta sitaatissa ja ainakin kerran on samakin sitaatti päässyt kahteenkin eri kohtaan. Vaikka toisto tavallaan kuuluu oraalihistorian luonteenpiirteisiin, välillä se menee vähän överiksi. Keskikalja oli varmastikin punkkien suosikkijuoma, mutta ehkä sitä ei tarvitse sivukaupalla todistaa eri ihmisten toimesta. Myös diinarien ja punkkien vastakkainasettelu menee samojen asioiden toisteluksi. Sinänsä kyllä pieni toisto ei minua haitannut – on ihan kiinnostavaa katsoa ketkä ihmiset olivat samaa mieltä jostakin asiasta. Henkilöitä tai bändejä vähän tuntevalla tämä voi toki näyttäytyä rasitteena.

Kokonaisuutena Suomipunk 1977-1981 on kuitenkin melkoinen runsaudensarvi ja kyllä sitä voi pitää alan klassikon, New Yorkin punkia kartoittavan Please Kill Me:n (toim. Legs McNeil & Gillian McCain) suomalaisena, tosin leveämmälle ulottuvana vastineena. Mainio opus, jonka tulen lukemaan toisenkin kerran, ei vähiten Moog Konttisen lausuntojen, muiden hienojen punk-hahmojen ja yleisesti hyvien anekdoottien vuoksi! Eikä aikakauden musiikki kuole koskaan — sen voi tarkistaa vaikkapa Pohjalla-kokoelmalta (Love records 1978), jonka haastatellut valitsivat suomipunkin tärkeimmäksi dokumentiksi.