Kirjan toimittaja Jan-Erik Lundström tuo johdannossaan esille kuinka valokuva palvelee monia poikkitieteellisiä tarkoituksia ja kuinka valokuvausteknologia ja multimedialaitteet ovat mullistaneet kuvien tuottamisen, levittämisen ja vastaanoton perusteellisesti. Samalla valokuvallisten viestien tulkintataito on merkittävyydeltään kasvanut luku- ja kirjoitustaidon veroiseksi. Artikkeleiden kirjoittajat kartoittavat teknologisen kehityksen esiin tuomia haasteita ja ongelmia sekä valokuvan asemaa ja merkitystä visuaalisen mediakulttuurin kentässä aina kuvantuottamisesta sen jakeluun, vastaanottoon, museaaliseen arkistointiin ja tutkimukseen saakka.

Ensimmäisessä artikkelissa Millaista tietoa saa ja mitä voi oppia valokuvia katselemalla kuvataiteilija ja mediatutkija Stefanie Grebe tarkastelee sitä, mitkä ovat valokuvauksellisen tiedon edellytykset ja rajat. Hän lähtee platonilaisesta käsityksestä, jonka mukaan tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus, mutta päätyy huomioimaan myös inhimillisen kokemuksen ja yksilön omakohtaisesti hankkimat tiedot ja taidot. Hän puhuu erilaisten kokemusten kautta saatavasta ensikäden, toisen käden ja kolmannen käden tiedosta. Ensikäden tieto edellyttää kokemuksen lisäksi läsnäoloa, johon saattavat sisältyä myös havainto- ja tulkintavirheet. Toisen käden tietoa saadaan perehtymällä tallennettuun tai tiivistettyyn informaatioon eli kuviin ja teksteihin, kun taas kolmannen käden tieto perustuu kuulopuheisiin tai huhuihin.

Tässä jaottelussa valokuva näyttäisi kuuluvan toisen käden tietoon, mutta sen katsomista voidaan Greben mukaan pitää myös ensikäden tietoa tuottavana kokemuksena, sillä kohteen katseleminen ja tarkastelu edellyttävät tarkastelijan fyysistä läsnäoloa. Kiinnostavan käytännön esimerkin avulla kirjoittaja osoittaa, kuinka havainto- ja tulkintavirheet saattavat mediassa johtaa kohtalokkaisiin seuraamuksiin.  

Artikkelinsa lopussa Grebe laajentaa valokuvasta saatavan tiedon mahdollisuutta tarkastelemalla kuvaa sen merkityksen ja sisällön lisäksi myös sen funktion avulla. Valokuvia tuotetaan eri tarkoituksiin, henkilökohtaisiin, taiteellisiin, kaupallisiin, dokumentaarisiin ja niin edelleen, joten siitä voi oppia myös sen käyttöympäristöä ja -yhteyttä tarkastelemalla.

Valokuvauksen apulaisprofessori Demian Sutton ottaa tarkasteltavakseen digitaalisten kameroiden mukanaan tuoman viiveen merkityksen valokuvaan ja representaatiota edeltävään ajatteluun. Digikameroissa kuvan sommittelun, tarkentamisen ja laukaisimen painamisen väliin jää hiljainen hetki, viive, jonka aikana kamera virittyy ennen sulkimen avautumista ja kuvan ottamistapahtuman päättävää klik-ääntä. Digitaalisen teknologian aikana tuo minimaalinen viive on Suttonin mielestä noussut uudella tavalla tärkeäksi. Hän tarkastelee sitä käytännön tasolla teknologian ja mielen yhtäläisenä virittäytymisenä valokuvaushetkeen, johon sisältyvät sekä ennakointi, intuitio, ajan taju että ajan tuottaminen.

Viive-ilmiöstä Sutton laajentaa tarkastelunsa selvittelemään valokuvan ja ajan suhdetta. Hän lähtee Henri Bergsonin ”kesto” (durée) käsitteestä ja johdattelee ajan tematiikkaa useiden nimekkäiden filosofien kautta, kunnes vihdoin päätyy maantieteilijä Nigel Thriftin aikakäsitykseen ja esittää lopuksi viisi huomiota valokuvan tuottamisesta.

Richard Whitlock, joka on tehnyt veistos-, grafiikka- ja valokuvainstallaatioita, tarkastelee artikkelissaan Perspektiivi ja valokuvan suhde todellisuuteen erilaisia tapoja rikkoa keskeisperspektiivin valokuvailmaisua rajoittavia lakeja. Historiallisessa katsauksessaan hän tuo esille bysanttilaisen ikonimaalauksen käänteisen perspektiivin sekä useamman keskeisperspektiivin ja pakopisteen käytön samassa kuvassa. Hän esittelee myös perspektiivittömän kuvan idean, kuvan, joka on koostettu useista eri pisteisiin kohdennetuista otoksista.

Jonas Ekeberg ja Harald Østgaard esittelevät kaksivaiheisen tulkintamenetelmän, jossa historiallista kuvaa tarkastellaan aluksi objektina sen alkuperäisessä käyttöyhteydessä ja toisaalta analyyttisesti, esteettisesti ja assosioivasti. Menetelmää sovelletaan valokuvien museaaliseen tutkimukseen ja kulttuurihistoriallisten valokuvien määrittelyyn, digitalisointiin ja arkistointiin.   

Onko valokuva taidetta vai ei, on ikuisuuskysymys, johon tarttuu tutkijatohtori Dawn M. Wilson Oxfordista. Esimerkkien avulla hän esittää filosofisen tai taideteoreettisen näkemyksen valokuvasta erivaiheisena valokuvaustapahtumana. Missä vaiheessa prosessia syntyy valokuva ja tarvitaanko sen syntymiseksi valokuvaaja ja hänen intentionsa vai ei? Valokuvaustapahtuma tuottaa tallenteen, negatiivin tai digitiedoston, josta voidaan vedostaa erilaisia kopioita. Valokuva määrittyy kuvaustapahtumassa kuvaajan inhimillisen ja intentionaalisen toiminnan tuloksena. Tutkijan esittämä hypoteettinen esimerkki selventää ongelmaa. Esittävässä kuvassa välittyvät kuvaajan intentio, asenne ja näkemys kohteesta. Mutta jos pöydältä putoava kännykkäkamera lauetessaan tuottaa täsmälleen identtisen kuvan, ei se kanna näitä inhimillisiä merkityksiä, joten se ei ole esittävä kuva, vaikka kuvia vierekkäin tarkasteleva katsoja ei pystykään näkemään niissä mitään eroa.

Professori ja taidekriitikko Johan Swinnen asettaa tekstissään vastakkain valokuvan, kansallisen identiteetin ja globaalin median. Näitten käsitteitten avulla hän kuvaa vuonna 1971 Pakistanista irtautuneen Bangladeshin valokuva-alan ja uusmedian kehitystä nollatilanteesta nykyiselle tasolleen ja paljastaa samalla sen, kuinka asenteellisesti länsimaissa valokuvaa luetaan. Taiteilija ja luennoitsija Emily Jane Major määrittelee valokuvaa todenkaltaisuuden otteessa. Esimerkkinä hän analysoi studiossa lavastettua todenkaltaista kuvaa Afganistanin sodassa väijytyksessä kaatuneista neuvostosotilaista. Taiteilija-tutkija François Bucher puolestaan johdattaa lukijan Andeilla sijaitsevien Marcahuasin ylätasangon kivimysteereiden äärelle selvittelemään valokuva-arvoitusta, joka hänen mielestään syntyy eräänlaisen kaksoisvalaistuksen ansiosta.

Antologian tekstit ja niihin liittyvät kuvaliitteet luovat kelvollisen käsityksen valokuvan asemasta ja monista ulottuvuuksista nykyisessä visuaalisessa kulttuurissa, mutta mitenkään tyhjentävä katsaus valokuvan moniin todellisuuksiin se ei ole. Eikä pyrikään olemaan. Se esittää vihjauksia, väitteitä ja keskustelunavauksia, kirjoittaa julkaisun toimittaja. Tässä tehtävässään se onnistuukin varsin hyvin, vaikka näkökulmien runsaudesta ja poikkitieteellisyydestä johtuen sen kaikki esille ottamat teemat ja kysymykset eivät olekaan jokaisen lukijan kannalta yhtä kiinnostavia. Kuvan tuottamiseen ja luovaan prosessiin osallistuvia lukijoita kiinnostanevat enemmän esteettiset ja taidefilosofiset näkemykset, kuin kuvan jakeluun, tutkimukseen ja tulkintaan liittyvät seikat. Näihin erilliskysymyksiin pääsee syvällisemmin perehtymään teksteihin liittyvien kirjallisuusluetteloiden avulla kukin kiinnostuksensa mukaan.