Kuten teoksen esipuheessa todetaan, Vanhan Suomen omaleimaisen ja muualla Suomessa eksoottiseksikin koetun alueen hallintoa ja asiakirjakulttuuria on selvitetty 1900-luvulla muutamissa hankkeissa. Tulokset ovat kuitenkin jääneet pääosin lyhyiksi selostuksiksi ilman kattavaa lopputulosta. Nyt julkaistun kirjan laatiminen alkoi 2000-luvun alkupuolella, ja siinä on noudatettu Valtionarkiston yleisluettelon niteiden II (1966) ja III (1971) rakennetta. Odottavan aika on pitkä, sillä jo Valtionarkiston yleisluettelo II:n esipuheessa mainittu aie sisällyttää kyseiseen niteeseen selostus myös Vanhan Suomen asiakirjoista jäi odottamaan tulevia osia. Ajatus on nyt jalostunut kirjan muotoon. On hienoa, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on ottanut julkaisulistalleen teoksen, joka palvelee kiistatta nykyisten ja tulevien tutkijoiden tarpeita.

Viipurin provinssista ”uuteen” Suomeen

Teoksen avaava Jyrki Paaskosken kirjoittama Vanhan Suomen hallintohistoriaa käsittelevä osuus (s. 17−166) on tarpeellinen ja korkeatasoinen tutkimus jo itsessään. Paaskosken tutkimus muodostuu kronologisesti neljästä käsittelyluvusta ja eräänlaisesta Vanhan ja uuden Suomen yhdistämistä käsittelevässä epilogissa, jossa osoitetaan Vanhan Suomen ajan jatkuneen Viipurin läänissä monin tavoin myös vuoden 1812 jälkeen. Paaskoski aloittaa Vanhan Suomen hallintohistorian käsittelyn vuodesta 1710, mikä sinänsä saattaa hämmentää asioihin perehtymätöntä lukijaa varsinkin, jos hän tutkailee teoksen loppupuoliskon Vanhan Suomen virastojen ja muiden arkistonmuodostajien arkistoaineistoja käsittelevää lukua. Sen sisällysluettelo kun kattaa käytännössä Vanhan Suomen aikaiset eli vuoden 1721 jälkeiset arkistoaineistot. Isonvihan aikaisen hallintohistoriallisen taustoittamisen merkitys selviää lukijalle kuitenkin pian, sillä järjesteliväthän venäläiset jo 1710-luvulla Suomen hallintoa.

Paaskosken tutkimuksessaan käyttämästä kronologisesta jaottelusta huolimatta tekstin osiot eivät laajene loppua kohti, vaikka käytettävissä olevan ja esittelyä vaativan arkistoaineiston määrää kasvaa ajan kuluessa. Lukujen paisuminen on vältetty sijoittamalla esimerkiksi osuus ”Kirkollinen hallinto” otsikon ”Viipurin kuvernementti (1744−1783)” alle ja hajauttamalla tiedot oikeuskollegion toiminnasta ”Viipurin provinssi (1710−1743)” ja ”Suomen kuvernementti (1797−1811)” -osuuksiin.  Oikeuskollegion toimintaan liittyviä tietoja löytyy tosin myös esimerkiksi ”Laamannioikeus, maistraatit ja tuomiokunnat” -alaotsikon alta (s.54). Tekstin kronologinen rakenne aiheuttaa haasteita, mutta niitä olisi ilmennyt varmasti myös, mikäli käytössä olisi ollut temaattinen hallinnon tasoihin perustuva esitystapa. Kronologisen esitystavan eittämätön etu on se, että se osoittaa lukijalle selvästi tapahtuneet normatiiviset muutokset, vaikkeivät niiden käytännön vaikutukset niin jyrkkiä olleetkaan kuin yleisesti käytössä olevat tarkat vuosilukumääreet antavat ymmärtää.

Sisällöltään Jyrki Paaskosken kirjoittama ”Vanhan Suomen hallintohistoria” -osuus on tunnontarkkaa työtä. Paaskoski paitsi kuvailee kultakin Vanhan Suomen ajanjaksolta käytössä olevia lähteitä hän myös antaa tietoa niiden synnystä ja osoittaa, kuinka lähteitä on mahdollista käyttää tutkimuksessa. Mielenkiintoista uutta tietoa tuottava alaluku ”Vuoden 1765 verotarkastuskomissio” (s. 62−71) on tästä hyvä esimerkki.

Mitä löytyy, mistä löytyy?

Teoksen jälkimmäisen osan aloittaa Eljas Orrmanin käytännönläheinen selvitys ”Vanhan Suomen asiakirja-aineistot Kansallisarkistossa ja Mikkelin maakunta-arkistossa” (s. 167−180). Vaikka Orrman pureutuu heti osion ensimmäisessä kappaleessa otsikon ohitse menevään asiaan, se ei vähennä sen tärkeyttä: Kun puhutaan Vanhan Suomen historian tutkimisesta, on tutkijoiden huulilla aina kysymys, kuinka paljon ja minkälaista Vanhaa Suomea käsittelevää arkistoaineistoa on Venäjän arkistoissa. Jyrki Paaskosken Vanhan Suomen hallintohistoria -osuudessa Venäjällä säilytettävien aineistojen anti tutkimukselle jää muutamaa leipätekstihavaintoa lukuun ottamatta lähinnä alaviitteiden runsauteen perustuvaksi arvioksi. Kuten Orrman toteaa, Venäjältä löytyy Vanhaa Suomea käsittelevää arkistoaineistoa sekä Venäjän vanhojen arkistojen keskusarkistosta Moskovasta (jossa säilytetään keskushallinnon viranomaisten tuottamaa aineistoa ja lahjoitusmaiden haltijoiden yksityisarkistoja) että Leningradin oblastin valtiollisesta arkistosta Viipurista. Lisäksi aineistoa löytyy Karjalan tasavallan arkistosta Petroskoista. Kahden viimeksi mainitun arkiston osalta aineistot on esitelty teoksen liitteissä 2 ja 3. Kyseisten liitteiden selailu tulee olemaan jatkossa taattua, sillä niihin koottu tieto on monille tutkijoille suureksi avuksi. Orrmanin osuudessaan läpi käymät Vanhan Suomen virastojen ja arkistoaineistojen esittelyissä noudatetut periaatteet pohjustavat hyvin teoksen loppuosan varsinaista arkistoluettelo-osuutta.

Lähes 200 sivua teoksesta käsittävä Eljas Orrmanin, Matti Wallan, Jari Oinosen ja Eila Salon kirjoittama ”Vanhan Suomen virastot ja muut arkistonmuodostajat sekä niiden arkistoaineistot” (s. 181−367) on perinteisen arkistoluettelon kaltainen tietojätti. Virastojen ja arkistonmuodostajien varsinaisten arkistojen esittelyä edeltää aina niiden toimintaa ja kehityskulkuja avaavat osiot. Niistä on eittämätön apu kiireiselle tutkijalle tai asian harrastajalle, vaikka ne tuottavat väistämättä toistoa paitsi osin kyseisen osuuden sisällä, mutta myös teoksen avaavan ”Vanhan Suomen hallintohistoria” -osuuden kanssa. Se ei kuitenkaan ole pahasta, sillä näin kirjaa voi käyttää myös yksin arkistoluettelona.

Asiakirja-aineistoihin syventyvän osion alussa (s. 182) selviää myös se tutkijaa hieman harmittava tieto, ettei Venäjän vanhojen arkistojen keskusarkiston aineistoja tai Venäjän sotahistoriallisessa keskusarkistossa säilytettäviä Vanhaan Suomeen sijoitettujen joukko-osastojen arkistoja ole sisällytetty käsillä olevaan selvitykseen. Jotain usvaa jää siis Vanhaa Suomea käsittelevien arkistoaineistojen ympärille tämän teoksen jälkeenkin, vaikka – kuten tekijät mainitsevat –, näiden aineistojen määrä ei ole erityisen merkittävä.  Tietysti tosiasia on myös se, että esimerkiksi Vanhaan Suomeen rajoittuneiden alueiden tutkimisella on mahdollista tuottaa uutta tietoa myös Vanhasta Suomesta. Erityinen kiitos selkeästi ja systemaattisesti totuttuja käytänteitä noudattavalle luetteloinnille on annettava virastojen ja viranomaisten suomen- (joita toki ei Vanhan Suomen ajalle ollut virallisesti olemassa, kuten tekijät huomauttavat) ja ruotsinkielisten nimien ohessa esiin tuoduista saksan- ja erityisesti venäjänkielisistä (joskin latinalaisin aakkosin translitteroiduista) nimistä. Keskeisten termien esittely läpi teoksen myös venäjäksi on toimiva käytänne.

Teos Vanhan Suomen arkistot − Arkiven från Gamla Finland yhdistää onnistuneesti tieteellisen historiantutkimuksen ja arkistoluettelon ominaisuudet yksien kansien väliin. Kirjan otsikko ei ole mediaseksikäs eikä sen ulkonäkö hurmaa muuten kuin asiallisuudellaan, mutta teoksen sisältö on monen Vanhan Suomen historiasta kiinnostuneen henkilön näkökulmasta tarpeellinen. Vanhan Suomen arkistot -teoksella on mielestäni ainakin kaksi tärkeää funktiota. Se antaa tietoa ja näyttää, kuinka tietoa käytetään. Näiden tehtävien täyttäjänä Vanhan Suomen arkistot -teos toimii muille esimerkkinä.