Vanhan Rauman laaja ja yhtenäinen puukaupunkialue, vuodesta 1991 Unescon maailmanperintökohde, on myös monen perheen kotipaikka. Kirjassa Koteja Vanhassa Raumassa: Säilyttävää korjaamista, kestävää asumista pääsemme sisälle kahteentoista niistä; pääpaino on rakennusten sisätiloissa mutta kurkistamme myös pihapiiriin, ja katselemme katunäkymiä.

Kadulta astutaan portin kautta sisäpihalle. Rakennusryhmä ja kulkureitit ovat tarkoituksenmukaisia, mitoiltaan ihmiselle sopivia ja muodoltaan sopusuhtaisia. Talot ovat yksilöitä, ja niiden nimet ovat kuin runoja: Esi-Puandi, Korplaine, Sillangorv. Asumukset ovat useimmiten pienimuotoisia, kaikkinainen pompöösi kerskailu kun on kirjan mukaan Vanhalle Raumalle vierasta.

Sisällä huokuu tyyni harmonia – kulunutta, mutta hoidettua ja siistiä. Yleisilme on yksinkertainen tai hillitylle koristeellisuudelle antautunut. Värimaailman maanläheisyys kertoo pigmenttien alkuperästä; sävyt eivät hyppää silmille, vaan seurustelevat sopuisasti toistensa kanssa. Vanhat tulisijat ovat edelleen käytössä, joskus ainoina lämmönlähteinä. Saniteettitiloissa on tehty kompromisseja alkuperäisen ja mukavakäyttöisen välillä.

Tasapainoinen kuvakertomus

Katja Hagelstamin valokuvat huokuvat harmoniaa. Hän tavoittaa katuja, pihapiirejä ja rakennusryhmiä talviasussaan ja kesän vihreydessä. Hagelstam tarkentaa linssiä yksityiskohtiin: kattoa reunustaa puinen vesikouru, pihalla nököttää koristeellinen kaivokoppa, taloon johtaa kulunut porraskiveys. Portin pielessä kohoaa vanha kulttuurikasvi aaprotti (Artemisia abrotanum), josta ennen vanhaan taitettiin tuoksuva oksa virsikirjan väliin nuuhkittavaksi pitkien kirkonmenojen aikana. Sisätiloissa erottuvat vastapäivään kiertyvät portaikot, eri aikakausien interiöörit, empiren huonejatkumot. Vielä zoomataan tapettikuvioihin, yksinkertaiseen lukkoon tai koristeelliseen saranaan. Kuvat osoittavat, miten asumukset ovat antaneet myötä modernille elämälle sallimalla myös uudet kulttuurikerrokset: tekstiilit, kalusteet ja käyttöesineet. Ilona Ilotun graafinen estetiikka yhdistää kuvat ja tekstin eläväksi kokonaisuudeksi.

Vuosisatainen kartta johdattaa Vanhaan Raumaan ja näyttää rakennusten sijainnin merenrantaan, jokeen ja valtateihin nähden. Tekstissä on kadunnimiä rakennuksiin viittaamassa. Niitä ei kuitenkaan ole kartassa, jotkut sijainnit voi kyllä päätellä. On ymmärrettävää, ettei kodeista ole pohjapiirroksia, vaan kuvataan huonejärjestystä sanallisesti. Verkosta voi ehkä löytää esimerkiksi jonkin julkisen museokodin pohjapiirroksen huonesijoittelun periaatteita havainnollistamaan.

Kunnostuksen asiantuntijoiden ja asukkaiden kirja

Kirja on ammattitaitoisen työryhmän antaumuksellisen työn tulos. Pääosa teksteistä muodostuu talojen asukkaiden kertomuksista, joissa kuvataan elämäntapaa ja tuodaan esille kiinnostavia yksityiskohtia, esimerkiksi roiskemaalausta tai savirappausta. Yhden arkkitehtiasujan kertomus kertoo perusteellisesti vanhan talon kunnostuksesta ja restauroinnista ja viitoittaa samalla muidenkin vastaavien kohteiden käsittelyä. Kokonaisnäkemystä tuovat vuosikymmeniä Vanhan Rauman rakennusten parissa toiminut arkkitehti ja kaupungin maailmanperintökoordinaattori. Rakentamisen ja korjaamisen täsmäkäsitteet selitteineen tuovat ryhtiä tekstiin.

Kirjassa viitataan toistuvasti talon ja sen asukkaiden väliseen näkymättömään yhteyteen ja mainitaan käsite rakennuksen henki. Tämä paikan ja ihmisen välinen tunneside on ollut esillä maantieteen piirissä 1970-luvulta lähtien, kun Edward Relph ja Yi-Fu Tuan julkaisivat aiheesta teoksiaan. Tuntuu luonnolliselta, että kun eri aistimme tuntoaistista hajuaistiin saakka välittävät aivoihimme monipuolista informaatiota ympäristöstä, herää ajatuksia, merkityksiä ja tunteita, ja tuloksena syntyy kokonaisvaltainen kokemus paikan hengestä. Seurauksena voi olla syvä kiintymys paikkaan, topofilia.

Talosuhteen muutos: asunnosta kumppaniksi

Asukkaiden suhteessa taloihinsa leijailee jotain samaa kuin ihmistä ja muita eliölajeja käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa on esiintynyt viime vuosina. Aiemmin alisteisena nähty osapuoli onkin nyt yksilö, omaan ympäristöönsä kuuluva, dynaamisesti tasapainoinen kokonaisuus. Siinä on hankalasti määriteltäviä, irrationaalisia piirteitä. Ihmisen suhde toiseen osapuoleen on yksisuuntaisuuden sijaan vuorovaikutteinen, ja hän siirtyy roolissaan autoritaarisesta valtiaasta neuvottelevaksi ja toisen näkökantoja huomioon ottavaksi kumppaniksi. Yksipuolisen murskavoiton sijaan pyritään molempien hyötyyn.

Kaikesta huokuu ajatus elää vuorovaikutuksessa talon kanssa, asua taloa – kuulostella sen näkemyksiä, vaatimuksiakin, ja pohtia sitten vaihtoehtoja. Eihän muuten käytettäisi talosuhteesta seuraavia ilmauksia:

rakennuksen oma identiteetti (s. 27)

[rakennuksen] iän tuoma luonne ja arvokkuus (s. 54)

talon kuuntelu ja talon ehdot (s. 62)

Jokainen vanha talo on yksilö, jonka luonnetta on opeteltava ymmärtämään (s. 113)

[rapsuttaessaan maalikerroksia] tuntee olevansa osa jotain suurempaa (s. 137)

Kun pidät huolta talosta, se pitää huolen sinusta. (s. 73)

Koteja Vanhassa Raumassa sisältää runsaasti hyödyllistä tietoa kaikille vanhojen talojen asukkaille. Kirjoittajien pitkä kokemus vanhojen asuntojen ammattilaisina ja asujina on tuonut heille sellaisia oivalluksia, joiden kohdalla lukija voi huokaista kiitollisena: noinhan minäkin ajattelen, mutta en ole osannut aiemmin ajatuksiani sanoiksi pukea. Kirja antaa vanhan talon asukkaalle tukea omaan elämänmuotoon ja itsenäisiin ratkaisuihin, se vahvistaa kiintymystä omaan vanhaan taloon, antautumista ja sitoutumista sen kumppaniksi.