Iiro Viinanen aloittaa pelin viinasmaisen avoimella ja suorasukaisella kommentillaan: ”Minut on kasvatettu aikanaan vierastamaan kommunisteja ja teikäläisten aatemaailmaa.” (s. 9.) Eskokin tunnustaa syntinsä heti alkuun ja asemoi itsensä politiikan kartalle: ”Olit reilu vastustaja, vaikka minä olin joskus sinua kohtaan epäreilu sparraaja. – – – En ole itse köyhä enkä syrjäytynyt, mutta heitä puolustan teitä porvareita vastaan. Jokainen ei voi olla oman onnensa seppä, ja siksi tarvitaan lisää välittämistä ja enemmän yhteisöllisyyttä.” (s. 15).

Pelin henki on tämän jälkeen selvä: tässä ei nokka tuhise. Aseet, aika ja paikka on valittu, kaksintaistelu voi alkaa. Kirja onkin nautittavaa kilpalaulantaa kahden suorapuheisen miehen välillä. Seppänen tulee ehkä tahtomattaan paljastaneeksi jotain aktiivipoliitikkojen retoriikasta, jota usein tuntuu säätelevän seuraavien vaalien ja edustajapaikan uusimisen maksiimi: ”Kun (en) ole enää mukana politiikassa, sanon selkeästi sellaista, mitä äänestäjät eivät halua kuulla.” (s. 221, lisäys RN)

Myös elämän ehtoo- ja varjopuolet ovat esille herrojen kirjeenvaihdossa. Parkinsonin tauti, eutanasia eli hyvä kuolema, läheisen menettäminen… vanhenevien suomalaisten miesten kypsää pohdintaa ja poikkeuksellista avoimuutta elämän – ja kuoleman – peruskysymysten äärellä.

Kumpi ja kampi tappelivat, kumpi voitti? Tähän kysymykseen ei saada vastausta vaan herrat antavat ja ottavat iskuja oxfordilaiseen nyrkkeilytradition kauneimpia periaatteita kunnioittaen. Teksti on mukavaa luettavaa kannesta kanteen, usein suorastaan nautittavaa. Kirja on pullollaan loistavia sitaatteja ja lukija hyristelee mielissään kun saa poliitikoiden suusta suoraa tekstiä.

Seppänen sivaltaa:

”Kun Saksa hävisi sodan, miehitetyssä maassa eläneiden saksalaisten mielestä miehitysjoukoista vapaa Suomi ”suomettui”. Sillä käsitteellä yritettiin murentaa kokoomuslaisen monarkistin J. K. Paasikiven johdolla kehitelty Suomen kaikkien aikojen turvallisin maabrändi: puolueettomuus suurvaltojen ristiriitatilanteissa. Puolueettomuuspolitiikka kesti ajan rientoa puoli vuosisataa, mutta sitten Suomi teki taas uuden liiton Saksan kanssa, tällä kerralla EU:n kautta. Euron kriisissä, joka on EU:n taloudellinen sisällissota, Suomi saksoittuu (germanisierung, deutschwerdung) ja on taas Saksan aseveli. Velka on veli otettaessa, aseveli maksettaessa.” (s. 18)

Viinasen vastaus:

”Enää ei saa devalvoida, vaan nyt edellytetään palkka- ja budjettikuria ja kontrolloidaan valtioiden velkaantumista – tai niin ainakin piti tehdä. Emu muka kurjistaa elämää! Voi hyvä tavaton, Esko! Eikö mielestäsi kulukuri kilpailukyvyn nimissä ole tarpeen? Eikö ylivelkaantuminen tuo vain lisää ongelmia? Unohdat, että devalvaation maksavat juuri palkansaajat ja vähäosainen kansanosa. Sitäkö sinä haluat?” (s. 46)

Seppänen hyökkää uudelleen:

”Te porvarit sanotte, että kapitalismi on paska järjestelmä mutta ylivertainen kommunismiin nähden. Ei kuitenkaan ole reilua verrata paskakapitalismia kommunismiin, joka on uskonto eikä yhteiskuntamuodostelma. Teille kommunismi on keppihevonen, jolla te ratsastatte pakoon reaalikapitalismissa ilmenneiden ongelmien tsunamia. Kun pakotiellä tulee vastaan tarpeeksi iso ongelma, te toimitte kuin kovan linjan kommunistit ja hätäpäissänne sosialisoitte pankkeja ja vakuutusyhtiöitä – ja/tai niiden velkoja – muille maksuun. Systeemin järkkyessä paljastuu, että te olettekin kaappikommunisteja.” (s. 48)

Viinanen palauttaa:

”Kuvaavaa on, että nykyinen työministeri Lauri Ihalainen on todennut julkisesti kolmikannalle kuuluvan kaikki muu paitsi ulkopolitiikka. Ei muuten kuulu, mutta eipä kuulu eduskunnastakaan – vastaväitteitä nimittäin. Ay-liikkeestä on tullut hiljakseen valtio valtiossa, eikä siitä hyvää seuraa vaan pahaa. Eduskunnan vaikeneminen johtunee rohkeuden puutteesta ja siitä, että lojaaleina isännälleen edustajat – valtaosa jonkin liiton jäseniä – pitävät suunsa supussa. Edustajien hiljaisuus on jo etukäteen maksettu vaaliavustuksilla.” (s. 143)

Iiro Viinasen ja Esko Seppäsen teos Vasen oikea, oikea vasen. Keskustelukirjeitä tarjoaa monia ajatuksia ja oivalluksia, laittaa lukijankin muistelemaan. Yllättävää on se, että välillä joutuu tarkistamaan kumpi oikeastaan olikaan kyseisen tekstinpätkän kirjoittanut,- ”Porvari-Iiro” vai ”kommunisti-Esko”. Vai arvaatko lonkalta kumpi (vai kampi) on kirjoittanut seuraavan: ”Minun ihanneyhteiskunnassani yritystoiminta on keskeisessä roolissa. Ei täysin vapaasti toimivana, vaan asiallisen, kannustavan ja tiukankin säännöstön alaisena.” (s. 276) No entä tämä, kymmenisen sivua myöhemmin? ”Kannatan myös markkinoita, mutta säänneltyinä.” (s. 284) Edellinen on Viinasen, jälkimmäinen Seppäsen kynästä. Hämmästyttäviä yhtäläisyyksiä löytyy myös monelta muulta politiikan sektorilta. Aika lähellä toisiaan ovat miesten näkökannat nykyään monessa kysymyksessä. ”. Onko tällainen konsensus mahdollista muualla kuin Suomessa? Pystyisivätkö Bill Clinton ja Rush Limbaugh samanlaiseen suoritukseen? Entä ranskalainen oikeistolaisporvari ja tulipunainen sosialisti?

Kirja on hienosti ja raikkaassa formaatissa tuotettu aikamatka viimeisten parin vuosikymmenen suomalaiseen poliittiseen historiaan. Esimerkkejä mainitakseni huutia saavat niin vakaan markan politiikka kuin devalvaatiokin, terveydenhuolto, ay-liike, energiapolitiikka, ympäristökysymykset, pörssi (nuo omistajien peliluolat ja myyntivoittojen ilotalot, s. 110)… Ja tietysti EU ja Nato.  ”Nato-jäsenyyden esileikeissä on Suomen neitsyys mennyt, ja tänään Suomi-neito elää avosuhteessa Naton kanssa. Avopuolison nato on EU.” (s. 256)

Teos on kaiken kaikkiaan virkistävä ja miellyttävä lukukokemus. Se on lisäksi sopivan pituinen, kolmisensataa sivua yhteenvetoineen ja analyyseineen. Tätä kirjaa on vaikea lukea hampaat irvessä, päinvastoin. Lisää tällaisia muistelmia ja kirjeenvaihtoja!