Jukka Tarkka on tutkija ja kolumnisti, joka ei ole sanojaan säästellyt silloin kun on käsitellyt sodanjälkeisen Suomen lähihistoriaa. Tarkka kuuluu niihin kriittisiin ”Kekkoslovakian” tutkijoihin, jolta esimerkiksi Urho Kekkonen ei paljon sympatiaa saa. Venäjän vieressä -kirjassa myös presidentit Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen saavat satikutia. Tarkan mielestä heidän aikakaudellaan suomettuminen jatkui, vaikka YYA-sopimusta ei enää ollutkaan. Niinpä Suomi putosi jälkijunaan ja menetti historiallisen tilaisuutensa liittyä Natoon.

Neuvostoliiton hajoamista ja Venäjän varsinaista murrosta todistanut ja Suomea siinä kehityskulussa luotsannut Mauno Koivisto saa Tarkalta sentään yllättävän puhtaat paperit.

Venäjän vieressä on suoraa jatkoa Tarkan kirjalle Karhun kainalossa – Suomen kylmä sota 1947-1990. Ongelmana on se, että tutkijatohtori ei voi nyt käyttää näin tuoreesta aikakaudesta varsinaisia arkistolähteitä. Niitä kun pantataan niin Suomessa kuin Kremlissä. Lähteinä ovat enemmänkin muistelmat, päiväkirjat ja erityisesti lehtiartikkelit. Tämän heikkouden Tarkka tunnustaa jo esipuheessa – ja se kyllä kirjassa näkyy. Venäjän vieressä muistuttaa välillä mielipidepamflettia, vaikka se yrittää olla korostetusti vakava tietokirja.

Kuvitteelliset uhkakuvat?

Venäjästä on kirjoitettu viime vuosina paljon, myös niistä vuosista, jotka ovat Tarkan syynin alla. Siksi en millään ymmärrä miksi pitää toistaa jo sanottua, esimerkiksi Moskovan vallankaappaushölmöilyjä 1991 ja vuoden 1993 kriisiä. Ne, jotka Tarkkaa lukevat, tietävät tapahtumista riittävästi. Kun alaotsikkona on ”turvallisuusilmasto”, ainakin minua kiinnostaisi paljon enemmän ne Suomeen idästä kohdistuvat oikeat uhkat – ja siis varsinkin uhkakuvia tukeva venäläinen lähdeaineisto,  edes lehtiartikkelit. Niitä ei ole, sillä Tarkka turvautuu vain suomalaisiin ja muutamiin englantilaisiin kirjoihin, lehtiin ja keskusteluihin.

Olisiko Suomi sitten nyt turvallisempi paikka asua, jos olisimme hyväksikäyttäneet ”alkoholistipresidentti” Boris Jeltsinin (Jukka Tarkan määritelmä) heikkouksia ja liittyneet tai edes yrittäneet liittyä Natoon jo 1990-luvulla? Vaikea uskoa, vaikka juuri tästä Tarkka on tarkkaa mieltä: kyllä!

Parasta suomettumisen jälkitilan kuvaus

Venäjän vieressä ei ole ollut helppo olla ja menneiden vuosikymmenten kritiikki on mitä tervetulleinta. Tarkka onnistuu monessa. Baltian valtioiden kehitys ja EU-politiikka luonnistuvat häneltä hyvin. Niin sanotun suomettumisen jälkitilan kuvauksissa hän on parhaimmillaan, vaikka ei analyysin tai dokumenttien osalta Timo Vihavaisen tasolla. Mutta kumma kyllä Suomen sisäpolitiikka ja EU-Nato-yhteydet saavat kirjassa yllättäen melkein pääosan.

Tarkan ulko- ja sisäpolitiikkaa sekoittavat luvut kirjan loppupuolella, antavat ilman muuta uutta ajateltavaa. Lukija jää helposti miettimään: mitä meidän oikeasti pitäisi tehdä idän karhun kanssa. Kannattaisiko tehdä yhtään mitään vai pitäisikö tehdä pikaisia johtopäätöksiä? Vai kannattaisiko yrittää ottaa myös se aktiivisen välittäjän roolia, joka Suomella oli kun olimme myrskyn silmässä 40 vuotta sitten 1975, ETYK-kokouksen järjestäjänä?