Verkostot ja verkostoituminen ovat, kulunutta fraasia käyttäen, päivän sana, johon törmää lähes päivittäin eri yhteyksissä. Teknologiamurroksen tuottama yhteiskunnan digitalisaatio on synnyttänyt Internetiin perustuvaa kanssakäymistä, jonka keskeisinä foorumeina toimivat erilaiset yhteisöpalvelut kuten Facebook, Twitter tai Google+. Näiden, laajalle yleisölle suunnattujen sosiaalisten medioiden ohella tarjolla on erilaisille kohderyhmille räätälöityjä palveluja kuten asiantuntijoiden verkostoitumista edistävä LinkedIn tai tutkijoille räätälöidyt academia.edu tai ResearchGate. Puhtaan sosiaalisen vuorovaikutuksen rinnalla Internetin on katsottu luovan edellytyksiä talouselämän yhä tiiviimmälle verkostoitumiselle, mutta myös ”notkistavan” politiikkaa, kun asiat, ihmiset ja niiden välillä vallitsevat yhteydet ovat jatkuvassa liikkeessä.

Verkostot ja verkostoituminen ovat etenkin viimeisen viiden vuoden aikana saaneet osakseen myös kasvavaa kiinnostusta tutkijoiden piirissä. Yhä useammassa tieteellisessä journaalissa, mutta myös populääritieteellisissä julkaisuissa törmää yhä useammin graafisiin verkostoesityksiin. Verkostojen matemaattisen mallinnuksen ja graafisen esittämisen tueksi kehitettyjen ohjelmistojen helppokäyttöisyys on – yhdessä yhteiskunnan digitalisaation seurauksena lähes jatkuvalla syötöllä syntyvien aineistojen kanssa – nähty yhdeksi keskeiseksi syyksi verkostoanalyysin kasvavalle suosiolle niin yhteiskuntatieteissä kuin humanistisissa tieteissäkin.

Kuvat: Mapping the Republic of Letters Project tutkii ideoiden ja aatteiden leviämistä 1600- ja 1700-lukujen kirjeenvaihtoverkostojen, julkaisujen levikin ja matkustamisen kautta. Leviäminen on havainnollistettu datavisualisointien avulla.

Nykyisin vallalla olevan verkostotutkimuksen valtavirta korostaa verkostojen mallintamista ja graafista esittämistä, mutta samalla se edustaa – kuten Kai Erikssonin toimittaman Verkostot yhteiskuntatutkimuksessa -teoksen lukija nopeasti ymmärtää – vain kapeaa siivua verkostotutkimuksen laajasta kentästä. Kovin yllättävänä ei voi pitää sitä, että nykyinen verkostotutkimuksen valtavirta perustuu vahvasti anglosaksiseen verkostoanalyysiin, onhan sama anglosaksisen, määrällisiin menetelmiin perustuvan ja empiirisesti orientoituneen tutkimusagendan dominanssi nähtävissä lähes millä tahansa yhteiskuntatieteiden alalla.

Verkostot yhteiskuntatutkimuksessa ei ole verkostotutkimuksen menetelmäopas, vaan pikemminkin verkostoajattelun aate- tai käsitehistoria, jonka tavoitteena on luoda yleiskatsaus verkoston ajatukseen yhteiskuntatieteissä. Tämän mukaisesti teoksen painopiste ei ole empiirisissä esimerkkitapaustutkimuksissa. Sen sijaan teoksen ytimen muodostavat kaksitoista artikkelia pyrkivät antamaan kuvan siitä, millä tavoin verkostoa on eri tutkimustraditioissa lähestytty määritelmällisesti ja millaisiin tieteenfilosofisiin ja teoreettisiin lähtökohtiin eri verkostokäsitykset perustuvat.

Eurooppalainen ja angloamerikkalainen  tutkimustraditio

Teoksen suurena jakolinjana toimii jako eurooppalaiseen, erityisesti ranskalaiseen, ja angloamerikkalaiseen tutkimustraditioon. Kummankin tradition osalta nostetaan esille merkittävimmät verkostoajattelun suuntaukset, jotka käsitellään omissa luvuissaan. Näitä edeltää tutkimustraditiota yleisemmällä tasolla esittelevä johdantoartikkeli, mikä helpottaa paikoin melko raskaslukuisten teema-artikkelien sulattelua ja sijoittamista laajempaan viitekehykseen. Näiden ympärille sijoittuvat vielä verkostoajattelua laajemmin esittelevä johdantoluku sekä verkostotutkimuksen nykytilaa ja tulevaisuutta pohtiva päätäntöluku, joiden kautta lukija saa välineitä verkostotutkimuksen sijoittamiseksi yhteiskuntatutkimuksen laajaan kenttään.

Eurooppalaisen tradition painopiste on, kuten jo edellä mainittiin, vahvasti ranskalaisessa verkostotutkimuksessa. Teokseen valitut eurooppalaisen verkostoajattelun suuntaukset – rihmasto, dispositiivi, triadi, toimijaverkosto ja oikeuttamisen verkosto – voidaan toki lukea verkostotutkimukseen, mutta ne myös ylittävät verkostotutkimuksen rajat. Kaikissa näissä ajattelutraditioissa heijastuu strukturalismin kritiikki eräänlaisena ajattelun lähteenä ja kohteena, jonka puitteissa verkosto näyttäytyy jäykkänä pidetyn rakenteen antiteesinä. Samalla verkosto kuitenkin pakenee eksaktia määritelmää, koska verkosto on monesti vain käsitteellinen keino irtautua suljetuista järjestelmistä ja siirtää huomio alati muuttuviin yhteenliittymiin ja irtautumisiin. Kiteyttäen ilmaistuna eurooppalaisessa ajattelutraditiossa verkoston käsite on ensisijaisesti relationaalinen ontologinen kategoria, jolle ei ole ensisijaista verkoston rakenteen havainnointi, vaan filosofis-teoreettinen pohdiskelu verkoston olemassaolon mahdollistavista tekijöistä ja olosuhteista.

Siinä missä eurooppalainen verkostoajattelu on luonteeltaan filosofis-teoreettista ontologiaa, rakentuu anglosaksinen verkostotutkimus empiirisen mallintamisen perustalle. Anglosaksinen verkostotutkimus on siis perusteiltaan lähellä muita anglosaksisia yhteiskuntatieteitä, joissa tutkimuksen lähtökohtana on empiirisen datan kerääminen ja tämän avulla tapahtuva ilmiön tilastollis-matemaattinen mallintaminen. Kirjassa esitellyt anglosaksiset verkostoajattelun suutaukset – pragmatismi, verkostoyhteiskunta, heikot suhteet ja uppoutuneisuus, sosiaalinen pääoma, verkostoanalyysi, verkostohallinta ja verkostotaloustiede – poikkeavat eurooppalaisista suuntauksista erityisesti siinä, etteivät ne juurikaan pohdi itse verkoston ontologiaa, vaan ovat kiinnostuneet verkostorakenteen mallintamisesta ja analysoinnista. Toisin sanoen anglosaksinen traditio olettaa verkostolla olevan tietyn rakenteen, joka määrittyy verkoston jäsenten välisten suhteiden perusteella, tutkimuksellisen huomion kohdistuessa verkoston eri osien aseman analysointiin, mallintamiseen ja graafiseen esittämiseen.

Verkostot yhteiskuntatutkimuksessa poikkeaa monista muista verkostotutkimuksen yleisesityksistä juuri lähestymistavaltaan. Siinä missä suurin osa nykyisestä verkostotutkimuskirjallisuudesta painottuu lähes yksinomaan anglosaksisen verkostoanalyysin käsittelyyn, nyt käsillä oleva teos piirtää huomattavasti rikkaamman kuvan tästä kiinnostavasta tutkimusalueesta, jonka juuret ulottuvat aina 1800-luvulle saakka. Vaikka teos onkin ensisijaisesti verkostoajattelun esittelyyn painottuva, viitseliäs lukija voi hahmotella teoksen artikkelien pohjalta verkostoajattelijoiden verkoston. Artikkeleissa esitelty verkostoajattelun kehitys kun osoittaa, miten laajasti eri ajattelutraditioita edustaneet tahot toisiltaan ammensivat. Samalla tämä ajattelijoiden verkostoituminen osoittaa, että verkostot ovat aina olleet osa yhteiskuntaa – myös silloin, kun niitä ei vielä aktiivisesti tutkittu.

Vaikka teoksen rakenne on perusteiltaan toimiva ja looginen, kritiikkiä voi esittää artikkelien välisten laadullisten erojen osalta. Etenkin eurooppalaisen – tai oikeammin: ranskalaisen – verkostoajattelun kohdalla olisi paikoin toivonut käsittelyyn hieman kriittisempää ja pohdiskelevampaa otetta. Paikoin kirjoittajat tuntuvat toistavan ihailemiensa ajattelijoiden kieltä ja käsitteistöä ilman, että pohtisivat näiden merkitystä sen paremmin verkostotutkimuksen kuin laajemmin yhteiskuntatieteidenkään kontekstissa. En myöskään aivan purematta niele Foucalt’n nostamista verkostoajattelijaksi – tai ainakin tämä vaatii mielestäni verkostomääritelmän venyttämistä. Yleisemmin eurooppalaisen verkostoajattelun ontologinen perusorientaatio tekee siitä ongelmallisen empiirisen tutkimuksen kannalta, koska pikemminkin kyse on yhteiskunnan olemuksen pohdiskelusta, ei niinkään tietyn, verkostoksi mielletyn ilmiön analysoinnista. Nyt tämä jännite jää pitkälti käsittelemättä, kun ranskalaistutkijoiden filosofiset argumentit eivät tule kovinkaan hyvin konkretisoiduiksi.

Moniulotteinen esitys verkostoajattelun historiasta ja nykytilasta

Vaikka anglosaksinen tutkimustraditio on selvästi empiirisempi ja kiinnittyy vahvemmin konkreettisiin yhteiskunnan ilmiöihin, osa tähän traditioonkin liittyvistä artikkeleista jää hieman irrallisiksi. Pragmatismin kohdalla rajanveto lienee vähintäänkin hankalaa, mutta myös suomessakin Pekka Himasen kautta tutuksi tullut Manuell Castells verkostoyhteiskunta-käsitteineen on – ainakin verkostotutkimuksen kannalta – ongelmallinen tapaus, onhan Castellsin anti, kuten ao. luvun kirjoittanut Ari-Veikko Anttiroiko toteaa, verkostotutkimuksen metodiikalle korkeintaan marginaalinen. Myös sosiaalisen pääoman osalta voidaan pohtia, kuinka laajasti se loppuviimeksi kytkeytyy varsinaiseen verkostotutkimukseen. Toki verkostot ja kyky verkostoitua nähdään nykyään myös sosiaalisena pääomana, mikä kuitenkin tuottaa eräänlaisen ”muna-kana” -ongelman.

Kokonaisuutena ”Verkostot yhteiskuntatutkimuksessa” on moniulotteinen esitys verkostoajattelun historiaan ja nykytilaan eurooppalaisesta ja anglosaksisesta perspektiivistä. Joissakin kohdin tekstiä olisi voinut selkeyttää ja avata vielä paremmin ajattelijoiden puhuntaa ja käsitteellistä aparaattia. Etenkin eurooppalaisessa traditiossa verkosto on samalla kielellinen konstruktio, jota kuvataan omilla käsitteillään, joiden merkitys ei aina suoraan avaudu lukijalle. Lukujen välillä on myös paikoin runsaastikin toistoa, mikä kuitenkin mahdollistaa teokseen sisällytettyjen artikkelien lukemisen myös yksinään. Teoreettis-filosofisesta otteestaan johtuen teos edellyttää lukijaltaan ainakin perustietämystä yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen päälinjoista, koska muuten teoksen teoriapohjaltaan ja käsitteistöltään melko vaikeat ja teoreettiset artikkelit eivät välttämättä avaudu lukijalle. Verkostotutkimuksesta kiinnostuneille teos on ehdottomasti tutustumisen arvoinen – vaikka vain sen ymmärtämiseksi, että verkostoanalyysi ja verkostotutkimus eivät ole synonyymejä.