Kun arvosteltava kirja on peräisin kahden kalenterivuoden takaa, voisi luulla, että se olisi menettänyt ajankohtaisuutensa. Tekeillä olevan yliopistouudistuksen takia Jorma Sipilän mm. yliopistojen ja opetusministeriön vaikeaa suhdetta kuvaava teos on nyt kuitenkin entistä ajankohtaisempi. Kirjaa käsiteltiin sen ilmestyessä monilla foorumeilla ja sen kärjekkäitä kiteytyksiä siteerattiin laajasti, mutta nyt sen opetukset ovat voineet jo unohtua. On aika kerrata.

Sipilä on jalkautunut tarkkailemaan yliopistomaailman ylintä kerrostumaa sen luonnollisissa elinympäristöissä. Erityisen tarkasti hän kuvaa omaa toimijuuttaan – ensin Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön professorina, sitten yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaanina, rehtorina ja lopulta kanslerina. Vallankäytön motiiveissa ja tavoitteissa näkyvät kaikissa vaiheissa aiemmat kokemukset tieteenteon ja hallinnon alemmilla portailla. Edellistä vastuullisemman postin myötä avartuu aina myös näköala. Alemmat tasot eivät kuitenkaan kokonaan katoa näkyvistä.

Ylimmän hallinnon sisäinen näkökulma säätää asennetta väistämättä. Hallinnollisesta selkäytimestä kumpuaa kehittämispuhetta, johon sisältyy jatkuvan omaehtoisen uudistumisen ideaali, vaikka Sipilä toisaalta kritisoikin ulkopuolelta tyrkytettyä muutospakkoa. Mukana kulkee myös kilpailuideologia ja siihen liittyvä kontrollihakuinen ihmiskuva, vaikka opetusministeriön taholta tuleva epäluottamusta indikoiva kontrolli ja tehostamisvaatimukset saavatkin yksiselitteiset moitteet. Kokonaisuuksista paremmin perillä oleva taho myös turhautuu helposti alamaisten itsepintaiseen oman edun tavoitteluun. Sipilän herkästi esiin puhkeava itseironia toisaalta taittaa tätä suhtautumistapaa.

Kirjan rakenne on elliptinen, olennaisiin asioihin palaava, mutta Sipilän sanomisen tapa on parhaimmillaan niin terävä, että kirjan hieman vaelteleva tyyli on helppo antaa anteeksi. Kirjoittaja siteeraa omia muistiinpanojaan menneiltä vuosilta ja keskustelee siten oman aiemman itsensä kanssa. Matkan varrella hän käyttää myös kahta ulkopuolista kommentoijaa. Puheen rekistereitä on siis kaikkiaan neljä: muistiinpanot, niihin perustuva ja niitä kommentoiva leipäteksti, ulkopuolisten kommentit ja Sipilän reaktiot niihin. Viidentenä tasona ovat vielä lukijan omat täydennykset ja kehittelyt, joita teksti tehokkaasti haastaa esiin. Tilkkutäkkimäisyys raskauttaa lukukokemusta, mutta tekee siitä samalla hyvin välittömän.

Valta, vastuu, valtakritiikki ja sukupolvi

Kun yliopistomiehen kirjoittaman kirjan nimessä esiintyy sana valta, on lupa olettaa, että takana on ainakin pieni ekskursio vallan lähteitä, tyyppejä ja lajeja koskevaan teoriaan. Tekstissä viitataankin ainakin weberiläiseen koersiiviseen valtaan, Bourdieun ajatukseen vallasta resurssina, foucault’laiseen käsitykseen yhteisön toiminnan mahdollistavasta vallasta ja C. Wright Millsin rakenneanalyyseihin. Suostutteluun perustuvan vallankäytön, vallan banalisoinnin ja vallan kätkemisen kaltaisten strategioiden analyysit jäävät kuitenkin käymättä loppuun asti.

Kuten kirjoittaja toteaa, vallan käsite herättää vahvoja tunteita: ”Se kuulostaa ylimielisyydeltä, mielivallalta, lähipiirin suosimiselta, etuoikeuksilta ja korruptiolta”. (s. 7) Valta-asemaan joutuminen tuottaakin alussa pienoisen identiteettikriisin, kun totunnaisesta uhripositiosta siirrytään vastuun kantajaksi. Lajityypissään Sipilän raportti toteuttaa vallankäytön etiikan positiivisinta aspektia, oman yhteisön palvelemisen velvoitetta – vaikka kirjoittaja välillä esittääkin, että kyseessä olisi jo katkennut traditio.

Valtapuhe on yhteiskunnallista arvopuhetta, mutta se on aina myös identiteettipuhetta. Sekä valtiaiksi että vallattomiksi itsensä kokevat määrittävät sen kautta omaa suhdettaan valtaan, ja samalla hyvän ja pahan vallan olemusta. Hyväksi määritelty Itse on vallan käyttäjänä välttämättä toisenlainen kuin oletetut Toiset – ne rumat, pahat ja vallanhimoiset. Näin Sipiläkin on kokenut: ”En voinut upota korviani myöten vallan maailmaan; […] sydäntä ei siinä pelissä tarvita.” (s. 18) ”Herraa minusta ei tule.” (s. 83)

Itseohjautuvasti valikoituneen ulkopuolisuus-position automaattisuus on hermeneuttisestikin kiinnostava ilmiö. Läsnäolollaan se paljastaa ja kiteyttää sen ainoan oikean tavan, jolla valtaa ajassamme on soveliasta käsitellä: vallasta saa puhua vain valtakritiikin kehyksessä. ”Kritiikki näyttää aina oikeammalta kuin valtapuhe. Jokainen vallanpitäjä joutuu taistelemaan sen kanssa, että yleisöllä on valmis asenne: vallanpitäjä on epäilyttävä, mutta kriitikko on rohkea. […] Vallankäyttäjien syyttäminen […] ei merkitse, että syyttäjät tulisivat käyttämään valtaa paremmin. Kaikki diktaattorit ovat nousseet valtaan kritisoimalla edellisiä vallanpitäjiä.” (s. 230)

Sukupolviominaisuudeksi on kai laskettava se, kun 1970-luvulle juurtunut kirjoittaja ihastelee yliopiston laitostason välitöntä ilmapiiriä: ihanaa, kun ei tarvitse lankata kenkiään! Ulkoasun ”rentouden” ohella mainittu kymmenlukulaisuus ohjaa arvostamaan muitakin pseudodemokraattisia käytäntöjä, kuten sitä, että luentosalissa ei ole kateederia. Kuitenkin: kun hierarkian ulkoiset tunnukset poistetaan, statusero lakkaa olemasta institutionaalinen ilmiö ja saattaa vaivihkaa muuttua yksilön henkilökohtaiseksi ominaisuudeksi.

Rautalankaa opetusministeriölle

Parhaillaan menossa oleva yliopistouudistus antaa Sipilän havainnoille kumeaa kaikupohjaa.

Yliopistoja hallinnoivien ministeriöiden, opetusministeriön ja valtiovarainministeriön viranhaltijoiden oma yliopistokokemus on Sipilän mukaan liian vähäistä. Niin ikään ”useimmille poliitikoille yliopisto on vieras maailma, joka toimii oudosti: sitä yritetään nähdä tehtaana tai yrityksenä tai virastona, mutta se ei suostu olemaan mitään niistä.” (s. 167)

”Yliopistot joutuvat alati vaatimaan ymmärrystä omalle yliopistomaisuudelleen ja kuuluttamaan, etteivät ne ole mitä tahansa virastoja tai laitoksia. Joka kerta, kun valtiovarainministeriö päättää uudistaa koko valtiokoneiston johtamista, taloudenpitoa tai henkilöstöhallintoa, se keksii jotain, mikä ei sovi yliopistoon.” (s. 105–106) ”Ehkä vain valtio kykenee yhtaikaa lausumaan, että yliopistoihin on panostettava ja niiden resursseja supistettava.” (s. 132)

Valtiorahoittaja on herkkä poliittisille ja ideologisille suhdanteille. Siitä huolimatta Sipilä argumentoi vahvasti yliopistojen julkisen rahoituksen puolesta. ”Valtion voimakas osallistuminen yliopistojen rahoitukseen merkitsee ennen muuta sitä, ettei yliopistokoulutus tapahdu yksinomaan markkinaehtoisesti eikä keskity vain niihin aloihin, missä opiskelijoiden tai heidän vanhempiensa kannattaa maksaa yliopisto-opinnoista. Valtiollinen yliopistojärjestelmä kykenee kouluttamaan myös keskipalkkaisia asiantuntijoita, esimerkiksi monenlaisia opettajia, toimittajia ja kunnallishallinnon virkamiehiä. Valtion tuki opiskelulle mahdollistaa opiskelijoiden laajan rekrytointipohjan […]. Valtion on myös markkinoita helpompi ottaa rahoitusvastuu perustutkimuksesta ja pitää siten yllä korkeimmalle koulutukselle elintärkeää tutkimuksen ja opetuksen yhteyttä.” (s. 104–105)

Yliopistoissa ruohonjuuritasolla tehtävästä työstä Sipilä puhuu kautta linjan arvostavaan sävyyn. Hän puolustaa tutkijaksi kypsymisen ja tutkimisen rauhaa, akateemista dialogia ja tieteen kehittämisen vapautta, ja katsoo, että hyvä opetus voi perustua vain hyvään tutkimukseen. Henkilökunnan valtavaan työmäärään nähden hänestä on ”enemmän kuin ärsyttävää, että kaiken tämän rinnalla poliitikot ja virkamiehet muistelevat 1960-luvun opiskelukokemuksiaan ja arvelevat, että yliopistoissa työntekijät pääsevät liian helpolla”. (s. 40)

”Yliopistotyö on palvelutyötä, parhaimmalta osaltaan vieläpä yksilöllistä palvelutyötä. Sitä ei voi tehostaa niin kuin teollisuustuotantoa. Hallintoa voisi kyllä tehostaakin, mutta sitä on vaikea tehdä aikakautena, jolloin valtiolla on intohimo laajentaa hallintotehtäviä. Niinpä tehostamispyrkimys on johtanut ennen muuta työmäärien paisumiseen.” (s. 111) Ministeriöiden kuristusotteen seurauksena ”ilmapiiri on henkilökunnassa heikentynyt ja yliopisto tuntuu tulvivan pettymyksen kokemuksia. On hyvin mahdollista, että kyynisyyden leviäminen alkaa näkyä sitoutumattomuutena ja laadun heikkenemisenä.” (s. 63) Eivätkä määräkriteerien tilalle nyttemmin tyrkytetyt laatukriteeritkään ole aivan niin uusia kuin niiden esittelijät ehkä arvelevat: laatuun on sitouduttu kautta yliopistolaitoksen historian.

Kirjan loppupuolella Sipilä tuntuu salaviisaasti ennakoivan parhaillaan käsiteltävänä olevan uuden yliopistolain linjausta: ”Yliopistoista voisi tulla nykyistä autonomisempia julkisoikeudellisia yhteisöjä, kunhan ne luopuisivat autonomiastaan valita itse johtajansa.” (s. 156)

Viimeisillä sivuilla hän on valmis luovuttamaan yliopistojen hallitusvaltaa pikkusormen verran ulkopuolisille, kuitenkin akateemisesti meritoituneille kansainvälistymisen, asiantuntijaorganisaatioiden ja henkilöstöjohtamisen asiantuntijoille. Tämä ei kuitenkaan ”voi tarkoittaa yliopiston johtamista ulkoisten toimijoiden toiveiden mukaan. Ulkopuolisten asiantuntijoiden osallistuminen yliopiston hallitustyöskentelyyn ei poista sisäisen demokratian tarvetta. Voin hyvin kuvitella, miten helposti yliopisto muuttuisi ulkopuolisten voimien työkaluksi, jos sisäistä demokratiaa ei olisi. […] Pohjimmainen syy demokratian välttämättömyyteen yliopistohallinnossa on tieteen autonomia.” (s. 250–251)

Näin siis Jorma Sipilä kaksi vuotta sitten. Ja missä ollaan nyt?