”Kasvun rajat 30 vuotta myöhemmin” -kirjan lukeminen kävi sujuvasti. Pari päivää postiluukusta kolahtamiseen jälkeen kirja oli jo luettu. Arvostelun kirjoittaminen olisi pitänyt sen jälkeen sujua vanhalla rutiinilla. Tällä kertaa se ei ollutkaan niin helppoa, en keksinyt mitään sanottavaa. Lykkäsin arvostelun kirjoittamista siihen asti, että sain muistin virkistämiseksi luettua uudestaan läpi myös alkuperäisen ”Kasvun rajat” -kirjan (Tammi 1974) sekä sen seuraajan ”Ylittyvät kasvun rajat” (Tulevaisuuden tutkimuksen seura & Painatuskeskus 1993). Nämä luettuani ymmärsin miksi arvostelun kirjoittaminen oli ollut niin vaikeaa. Kyseessähän ei olekaan varsinaisesti mikään uusi kirja, vaan päivitetty painos edellisistä. Siksi oli ollut niin vaikeaa keksiä mitään uutta sanottavaa.

Nyt saatoin aloittaa arvostelun kirjoittamista uudestaan. Ensin pohdin mitä on tapahtunut kolmessakymmenessä vuodessa. Alkuperäisen ”The Limits to Growth” -kirjan ilmestyessä vuonna 1972 kohistiin happosateiden vuoksi kuolevista Keski-Euroopan metsistä. Tukholman ympäristökokous oli pidetty kaksi vuotta aiemmin ja Rachel Carsonin ”hiljaisen kevään” ilmestymisestä oli kulunut kuusi vuotta. Vuotta myöhemmin, vuonna 1973, alkoi ensimmäinen öljykriisi. ”Beyond the Limits” -kirja ilmestyi vuonna 1992, saman vuonna pidettiin myös Rion ympäristökokous. Tshernobylin onnettomuudesta oli kulunut jo kuusi vuotta ja seitsemän vuotta siitä kuin Montrealissa sovittiin otsonikerrosta tuhoavien aineiden kiellosta. Uusimman ”Kasvun rajat” -kirjan ilmestyessä kasvihuonekaasujen rajoituksesta tosin kiistellään edelleen, vaikka asiasta sovittiin ensimmäisen kerran jo Rion kokouksessa neljätoista vuotta sitten.

Kolmenkymmenen vuoden aikana on siis ehtinyt tapahtua paljon ympäristörintamalla. Olemme edenneet kauaksi niistä ajoista, jolloin jo ajatus siitä, että kasvulla on rajat herätti raivoa. Dennis Meadows arvioi kuitenkin suomalaisen laitoksen esipuheessa, ettei mitään suunnanmuutosta ole kuitenkaan tapahtunut: ”Ensimmäisessä teoksessamme vuonna 1972 totesimme, että maailma ylittää rajansa ja romahtaa, ellei muuteta politiikkaa, jolla hallitaan väestön ja talouden kasvua.” Kuten tämä teos osoittaa, politiikkaa ei juuri ole maailmalla muuttunut.” Kirjan perusviesti on siten myös hyvin samanlainen aikaisempien kirjojen kanssa.

Vaikka uudessa teoksessa arvioidaan, ettei meillä ole ”toista 30 vuotta hukattavana”, voidaan teosta kuitenkin pitää perusviestiltään positiivisena: ylilyönti ja siitä seuraava romahdus ovat edelleen vältettävissä. Verrattuna esimerkiksi Pentti Linkolan näkemykseen pelastuksen ehdoista, kirja voidaan jo pitää ääripositiivisena. Mitä kauemmin edelleen odotamme, sitä todennäköisemmäksi muodostuu kuitenkin se, että Linkola on oikeassa.

Kenelle uusi kirja on sitten tarkoitettu? On selvää, ettei uusi versio onnistu vakuuttamaan niitä, jotka torjuivat jo kahta edellistä kirjaa, eikä siihen selvästikään pyritä. Parhaiten kirja istunee sellaisen henkilön käteen, joka pystyy tarttumaan siihen ilman ennakkokäsityksiä. Helppolukuisuutensa vuoksi sitä pystyy hyvin suosittelemaan ainakin lukioikäisille, ellei peräti yläasteikäisille. Matematiikan opettajat löytävät kirjasta hyviä esimerkkejä valaisemaan eksponentiaalisen kasvun seurauksia. Ehkäpä tästä löytyisi hyvää aineistoa esimerkiksi ylioppilaskirjoitusten aineistoksi? Yliopistojen käyttöön kirja lienee jo liian ”yksinkertainen”, tutkijoita varten onkin erikseen tarjolla kirjassa käytetty tietokonemalli kokonaisuudessaan cd-romilla.

Erityisesti toivoisin kirjan lukijoiksi sellaiset henkilöt, jotka jaksavat edelleen kiistellä siitä, onko ympäristöongelmien syynä maailman väestönkasvu vai teollisuusmaiden suuri luonnonvarojen kulutus. Kirjassa esitetyt tietokoneajot osoittavat selvästi sen, että molempiin pitää puuttua, aivan kuten osoitettiin jo ensimmäisessä kirjassa kolmekymmentä vuotta sitten.