Juri Nummelinin teos 50 kirjaa 50 elokuvaa on nimensä mukaisesti artikkelikokoelma taiteenalojen klassikoista: ensinnäkin kuuluisista kirjoista, joista on tehty elokuvia, ja toiseksi kuuluisista elokuvista, jotka perustuvat kirjoihin. Jokainen kirja ja siitä tehty elokuva saa erillisen, 3-6 sivua pitkän artikkelinsa. Enemmistö sovituksista on Hollywood-tuotantoa, mutta eurooppalaisia, japanilaisia ja venäläisiä teoksia löytyy niitäkin tasaisin välein. Suomea edustavat erinomaiset poiminnat: Kalevala, Kaurismäen Rikos ja rangaistus, Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti, sekä Mukan/Mollbergin Maa on syntinen laulu.

Ainoa valintakriteeri on ollut genrejen ja aikakausien ”tasapuolinen” edustavuus, joskin Nummelin myöntää, että joukkoon kuuluu hänen omia mieltymyksiään. Nämä mieltymykset on helppo bongata kirjasta, vaikkei tuntisikaan westerneihin ja pulp-jännäreihin perehtynyttä kirjoittajaa. Genret tuntuvat lievästi yliedustetuilta 50/50-seulassa.

Mukaan on valikoitunut esimerkiksi western-opuksia, jotka lienevät läheisempiä länkkäri-fandomille kuin keskimääräiselle kirjallisuudenharrastajalle: Ernest Haycoxin novelli ”Postivaunut Lordsburgiin”, Walter van Tilburg Clarkin Väärä tuomio, ja Jack Schaeferin Etäisten laaksojen mies. Näiden kirjojen filmiadaptaatiot ovat toki yhtä kuuluisia kuin Lolitan tai Oikeusjutun sovitukset valkokankaalle. Valintaperusteiden pohtiminen ja niiden tapausten osoittaminen, missä kirja on valikoitunut juuri elokuvasovituksen vuoksi, olisi kuitenkin selkeyttänyt genrekohtaisen trivia-tiedon ja yleissivistykseen kuuluvan tiedon erottelua toisistaan.

Enemmän sovituksista kuin sovittamisesta

50 kirjaa 50 elokuvaatarjoaa ennen kaikkea ensyklopediamaisen annoksen kirjallisuuden ja elokuvien yleistietoa. Nummelinin tiiviisti kuvaileva, faktoihin pitäytyvä, mutta tyylikysymyksiäkin selittävä tietojournalismi tekee kokonaisuudesta kestävän. Tällaisia klassikoita avaavia teoksia on suomeksi hävyttömän vähän tarjolla etenkään kaunokirjallisuuden käsikirjoina. Kirja antaa vaikutelman tarkasta toimitustyöstä ja artikkeleiden tiivistämisestä olennaiseen.

Se, mitä Nummelin kirjasta jää eniten kaipaamaan, on se varsinainen adaptaatio: millaisten tuotannollisten ja esteettisten valintojen johdosta elokuva poikkeaa alkuperäisteoksesta ja herättää monentasoisia keskusteluja kirjan/elokuvan paremmuudesta.

Teoksen avaavassa esseessä Nummelin kyllä pohtii monipuolisesti filmatisointien ”uskollisuutta”. Artikkeleiden sisällä tätä muutosprosessia taiteesta toiseen käsitellään kuitenkin ensisijaisesti juonen ja henkilökuvauksen kysymyksinä. Trivian puolelle poikkeava sivupolut ovat välillä niin mielivaltaisia, että elokuvan merkittävyyteen vaikuttaneet tekijät alkavat näyttää sattuman eikä esimerkiksi tiukkojen studiobudjettien tulokselta.

Artikkelit tarjoavat enemmän ”tämäkin on siis suomennettu” -ällistyksiä kuin ”tästäkin on siis elokuva” -oivalluksia. Trivia-osumat voivat tietysti viedä yhtä syvälle uuden tiedon lähteille kuin alalajia avaava artikkeli. Kuinka moni esimerkiksi tietää, että There Will Be Blood -elokuvan alkuperäisteoksesta on suomennettu romaanin (Öljyä, 1927) ensimmäinen osa?

Vaihtoehtoja parhaille adaptaatioille

Kirjan lopusta löytyy kaksi vaihtoehtoista 50/50-listausta. Niiden on tarkoitus havainnollistaa, ettei ”tyhjentävää” listaa kiinnostavimmista filmiadaptaatioista voi millään tehdä. Ensimmäinen vaihtoehtolistaus tuo esille millaisia klassikoiksi laskettavia adaptaatioita on jäänyt tämän teoksen ulkopuolelle jo määränsä vuoksi. Muutamaa ilmeisenä pitämääni adaptaatiotapausta jäin siitäkin kaipaamaan, kuten Keseyn/Formanin Yksi lensi yli käenpesän tai Proulxin/Leen Brokeback Mountain.

Toinen vaihtoehtolistaus havainnollistaa, mitä sovituksia on jätetty pois sen vuoksi, että tunnetun elokuvan pohjalla olevaa kirjaa ei ole koskaan suomennettu. Tällaisia ovat esimerkiksi Thomas Hardyn Jude the Obscure (1895), Robert Heinleinin Starship Troopers (1959) ja Michael Chabonin Wonder Boys (1995).

Nämäkin listat ovat erinomaisen kiinnostavia niin videovuokraajan kuin adaptaatiotutkijan kannalta. Mitään ”tyhjentävää” listaa ei kukaan nykyisessä mediamaailmassa enää odottaisikaan, ei edes kovanahkaisin filmihullu. Yleissivistyksen ja taiteentuntemuksen tarpeet ovat vähintäänkin sekoittuneita nykyisessä mediakentässä. Hyvät perustelut hyvinkin omaperäiselle adaptaatioiden joukolle olisivat oikeastaan vieläkin opettavaisempia kuin valistunutta maallikkoa ensyklopedisesti palveleva kokoomateos.