Varhaisen keskiajan ilmiö viikingit jaksaa innoittaa tutkijoita. Aiheesta on kiinnostunut myös suuri yleisö, joten alan kirjat ovat suosittuja ja niitä jopa suomennetaan. Richard Hallin viikinkejä käsittelevä kirja on mielenkiintoinen opus viikinkitietokirjojen joukossa, sillä se on lähestymistavaltaan vahvasti arkeologinen. Aiemmin suomennettu, arkeologi Else Roesdahlin teos Viikingit (1993) ei ollut läheskään yhtä vahvasti arkeologiaan painottuva. Hallin teoksen mielenkiintoisuus ja omintakeisuus perustuu siihen, että tekijä on koonnut siihen huomattavan määrän arkeologisia löytöjä, joita ei vain esitellä, vaan joille annetaan myös historiallinen viitekehys. Esittelytavan hyvä puoli on detaljien määrä. Toisaalta se osoittautuu myös esittelytavan ongelmaksi: Tekijä uppoutuu paikoin löytöjen niin yksityiskohtaiseen esittelyyn, että punainen lanka tuntuu unohtuvan.

Sisällysluettelon perusteella Hallin teos vaikuttaa tasapainoiselta ja antaa ymmärtää että viikinkejä ja heidän toimintaansa olisi tarkasteltu monipuolisesti. Kuitenkin itse sisältö paljastuu hyvin paljon Brittein saaria painottavaksi, mikä on toisaalta ymmärrettävää ottaen huomioon Hallin taustan brittiläisenä arkeologina. Joka tapauksessa teos olisi ollut tasapainoisempi, jos se olisi keskittynyt viikinkien toimintaan puhtaasti Brittein saarilla. Nyt muut alueet, kuten Skandinavia, kuitataan lyhyillä muutaman sivun jutuilla. Kuriositeettina on mainittava, että Suomi on kerrankin päässyt viikinkiteoksen sivuille arkeologian ansiosta: Hiittisissä tehdyt löydöt vahvistavat käsitystä siitä, että viikinkien kauppareitit itään kulkivat tätä kautta.

Parhaimmillaan Hallin teos on keskittyessään Brittein saariin, joka on tekijän ominta osaamisaluetta. Muiden alueiden ja niiden historian kohdalla tekijä on selvästi joutunut turvautumaan toisen käden lähteisiin, minkä vuoksi muun muassa joihinkin yksityiskohtiin on päässyt pieniä epätarkkuuksia. Esimerkkinä voisi mainita kohdan (s. 186), jossa kerrotaan, että Tanskan kuningas Harald Sinihammas taisteli menestyksekkäästi ”germaaneja” vastaan vuosina 974 ja 983. Tosiasiallisesti tilanne tuolloin alueella, joka on nykyistä Pohjois-Saksaa, oli kaikkea muuta kuin selvä. Aluetta nimittäin asuttivat slaavilaiset heimot ja nämä olivat vuoroin liittolaisuussuhteissa tanskalaisten ja vuoroin ”germaanien” kanssa riippuen siitä, mikä oli heille edullisinta.

Kirja on todella miellyttävä lukea, ja useat kuvat ja kartat auttavat lukijaa ymmärtämään milloin mistäkin on kyse. Suomennos on pääosin sujuvaa, mutta joitain kömmähdyksiäkin mahtuu joukkoon. Tällaisen viikinkiaikaa käsittelevän teoksen ongelma on sama kuin muillakin keskiaikaa käsittelevillä teoksilla eli miten erisnimet tulisi kääntää vai tulisiko ollenkaan. Joillekin hallitsijoille on olemassa vakiintunut käännösnimi, kuten esimerkiksi Harald Sinihammas. Tässä teoksessa kääntäjä on omatoimisesti suomentanut harvinaisempiakin nimiä. Kuitenkin jotkut nimet on jätetty ruotsin- tai tanskankieliseen asuun. On todella vaikea päätellä, mikä on kuningas Sven Estridssenin oikea nimi – Svein vai Sven, Estrithsson vai Estridsson vai Estridssen? Todella outo kielikömmähdys on myös kutsua varjageja varanki-nimellä.

Kaiken kaikkiaan teosta voi suositella kaikille viikinkiajasta kiinnostuneille. Kirjan lopussa on maakohtainen lista viikinkeihin liittyvistä matkakohteista.