Johdanto

Teoksen rakenne perustuu siihen, että kirjoittaja tarkastelee aihettaan kolmen noin 6-7 vuoden mittaisen periodin kautta: (1) 1918-1925, (2) 1926-1933 ja (3) 1934-1940. Ne ovat laajuudeltaan 50-80 sivua. siis kohtalaisen tasapainoisia. Näitä kehystävät kirjan alussa tutkimuksen ongelmapuolta valottava luku (s. 13-20) ja kirjan lopussa kansallista ja kansainvälistä ravintolakulttuuria käsittelevä päätösluku (s. 213-221). Lisäksi kukin po. aikakautta käsittelevä luku on rakenteeltaan jokseenkin samankaltainen. Siksi valittu esitystapa on sekä tutkimuksellisesti että kerronnallisesti johdonmukainen.

Tutkimusongelmasta ja kysymyksenasettelusta

Keskeiseksi ongelmaksi tekijä mainitsee ravintolakulttuurin tutkimuksen vähäisyyden, itse asiassa sen kaksinkertaisen marginaalisuuden. Ensinnäkin kyse on Tallinnankin tapauksessa marginaaliryhmien (m.m. hotellin, ravintolan, kahvilan ja kapakan pitäjät) historiasta. Toiseksi ravintolakulttuuria yleensäkään ei ole juuri tutkittu. Tätä seikkaa tekijä kuvaa esittelemällä muutamia harvoja tieteellisiä esityksiä ravintolakulttuurin historiasta: Werner Blessingin Saksaa, Charles Rearckin Pariisia, Paul Thielin Berliiniä sekä tuoreen Merja Sillanpään Helsingin ravintoloita koskevat tutkimukset. Näiden ohella viitataan eräisiin erikoistutkimuksiin "ruokakulttuurista, juomista, kahviloista, kabareista, klubeista ja bordelleista". (s.16)

Tämän jälkeen esitellään tutkimuksen kohdetta eli Tallinnaa Viron historiassa. Ongelma on se, miten saada kokonaiskuva kaupungin ravintolakulttuurista siitä heterogeenisesta aineistosta, jonka tutkija esittelee. Tutkimusongelma ja -näkökulma valottuvatkin tätä kautta. Tutkija ei siis ole muotoillut yhtä tutkimuskysymystä eikä siihen sovellettua tutkimusmenetelmää. Sen sijaan esipuheesta lukijalle paljastuvat ne perimmäiset syyt, jotka tutkijaa tutkimusaiheessa ovat kiehtoneet. Ne ovat: "elävä katukahvilaperinne ja kabareeperinne" (s.7). Vaikka nämä kaksi eivät nousekaan kirjassa yksinomaan esille – tutkijalla on näet taipumus sukeltaa yksityiskohtien sivupoluille tekstiä elävöittääkseen – ne ovat vaikuttaneet kirjoittajan tutkijanruokahalun syntymiseen ja innoittaneet rehevään kielenkäyttöön. Pidän näitä hyveinä lukijankin kannalta. Nimittäin akateemista kuivakkuutta saa kirjasta hakea, ellei sellaiseksi lueta ajoittaista luettelomaisuutta vuosittaisten anniskelulupien ja trahteerausmaksujen osalta sekä runsasta viitteiden käyttöä: niitä on peräti 349 kpl kirjan lopussa.

Vaikuttaa siltä, että marginaalinen aihe on kaikesta huolimatta ollut sen verran laaja, että tutkija Hovi on tietoisesti vältellyt liian yksityiskohtaista ongelman tai kysymyksen formulointia, jotta tutkimus saisi tilaa hengittää hieman vapaammin ja siten liikkua yleisen ja yksityiskohtaisen välillä kirjoittajalle luontaisesti.

Lähteiden käytöstä

Hovi vyöryttää laajan kirjallisen lähdeaineiston viitteiden kautta. Lähteistä ei ole tehty erillistä aakkosellista luetteloa. Tutkija on myllännyt laajalti virallisia primäärilähteitä, joiden avulla hän kehrää tekstiään. Lähteet on huolellisesti merkitty kirjan loppuun usein lyhenteitä käyttäen ja tekstissään tutkija on saattanut joskus päätyä perustellusti omiinkin johtopäätöksiin, koska niin on ollut "houkuttelevaa ajatella". (esim. s. 53)

Lähdeviitteitä täydentävät ravintolahakemisto, henkilöhakemisto sekä musiikki- ja tanssiyhtyehakemisto. Tämä antaa lisää uskottavuutta myös päivälehtien ja erilaisten julkisten ns. raskaan sarjan lähteiden eli tässä arkistoasiakirjojen käytölle. Tutkija on tehnyt täyden päivätyön Tallinna Riiklik Keskarhiivissa ja käyttänyt lehdistölähteitäkin hyvin tavoittaen niillä ajankuvaa ja -henkeä. Trahteerimaksutietoja täydentävät monet tilastotiedot juomien kulutuksesta, hintatasosta ja erinäisistä kulinaarisista seikoista, jotka heijastuvat ruokalistojen kautta, sekä nimeltä mainituista kabareeartisteista. Niistä heijastuu Tallinnan monikulttuurinen eurooppalainen ilme.

Elävimmillään tutkimus on kuvatessaan tapahtumain kulkua määrättyjen henkilöiden, heidän ponnistelujensa ja yrityskohtaloidensa kautta: siten myös henkilöhakemisto herää eloon. Sama koskee hotellien, ravintoloiden, kahviloiden ja kapakoiden historiaa. Siinä tutkija on tehnyt pitkän päivätyön seuratessaan näiden palveluyritysten nimien ja omistajien tuiki tiheää vaihtumista – ainakin eräissä tapauksissa – ja niiden sinnikästä yrittäjähenkeä julkisen vastustuksen ja byrokratian kouraistessa. Lukija aistii tutkijan suopeuden, vaikka lähteinä olisivat kaupunginhallituksen ja -valtuuston pöytäkirjat liitteineen ja asiaan liittyvine lehtijuttuineen.

Lähteistä on myös poimittu laajempi historiallinen yhteys Viron kohtalonvuosiin Saksan ja Venäjän/Neuvostoliiton suurvaltojen eturistiriitojen leikkauspisteessä, jossa vastikään itsenäistyneen kansakunnan maailmanhistoriallisina aikakehyksinä ovat ensimmäinen ja toinen maailmansota: 1918-1940. Viron vapaustaisteluun liittyy Englannin laivasto-osaston läsnäolo, tanskalaisten ja suomalaisten vapaaehtoisten taistelijain osuus. Nämä tiedot perustuvat sotilasarkistojen lähteisiin ja tutkimuksiin. (esim. V. Helanen)

Kalervo Hovi muistuttaa siitäkin, että tietty yritys tai rakennus on edelleen olemassa oleva osa Tallinnan katukuvaa. Vaikuttaakin siltä, että juuri tämän paikallistuntemuksen myöhemmän kerrostuman primääri lähde on tutkija itse.

Kauttaaltaan voi sanoa, että lähdekritiikki ja argumentointi ovat ansiokkaita ja riittäviä. Tosin samoista lähteistä joku toinen tutkija olisi kirjoittanut muunlaista tekstiä. Tässä tapauksessa menneisyyden selittäminen sellaisena kuin se "todellisuudessa on tapahtunut" antaakin meille vain tutkija Hovin tutkimukseen, vapauteen ja luovuuteen perustuvan yhden mahdollisen – varsin houkuttelevan – vaihtoehdon. Ei koko totuutta.

Tutkimuksen rakenteesta ja tutkimusongelmien käsittelystä

Käsittelen aluksi rakennekysymystä ja sitten niitä tapoja, joilla tutkimusongelmia on käsitelty. Pyrin myös jäljittämään tutkijan historiatietoisuuteen liittyviä seikkoja.

Kuten jo johdannossa mainitsin, kirjan kolme päälukua ovat rakenteeltaan suunnilleen samanlaisia. Ensin on kuvaus siitä, mitä ravintoloita oli toiminnassa ja mitä uusia yrityksiä syntyi ja minne. (Tässä yhteydessä Tallinnan kartta olisi ollut hyväksi avuksi: siihen olisi voinut merkitä näiden palveluyritysten sijainnin.) Toiseksi käsitellään näiden kohtaloita. Kolmanneksi käydään käsiksi ruoka- ja juomatarjontaan ja neljäntenä seikkana esitellään laitosten ohjelmatarjontaa ja lopuksi esille nousevat lieveilmiöt eli rauhattomuudet ja epäkohdat. Niistä ikävimpiä olivat tapot, tappelut, salaviinanmyynti, prostituutio, kansalliset ristiriidat ja muut hotelliongelmat.

Kirjoittajan mukaan tämä lieveosasto väheni ravintolaelämän kukoistuskaudella vuosina 1934-1940, jolloin Viro ensimmäistä kertaa itsenäisyytensä aikana sai kiinni lähes normaalista elämänmenosta, vauraus lisääntyi ja myös demokratia oli löytymässä, kunnes toinen maailmansota ja neuvostomiehitys tuhosivat tämän kehityksen noin 50 vuodeksi.

Asioiden historiallisuus ja kirjoittajan historiatietoisuus välittyy monin esimerkein. Kun ravintola Pavillon de la Plage haki avaamislupaa, se evättiin ja "kahvilan henkilökunta, 40 tarjoilijaa, säesti pyyntöä." Tutkija jatkaa kommentoiden: "Vaikka 40 tarjoilijaa ja palvelijaa kahvilalle tuntuu tämän päivän näkökulmasta suurelta ja kahvilan nopeasti saaman maineen kannalta epäilyttävältä, ravintolat olivat tuolloin huomattavasti työvoimavaltaisempia." (s. 48) Tätä seuraa taas tutkijan humoristinen sivuhuomautus. "Työpaikoistaan saattoi olla huolissaan 60 työntekijää sellaisessakin ravintolassa, jota ei syytetty prostituutiosta." (s.48;)

Tuonnempana tutkija muistuttaa: "Tämän päivän näkökulmasta kananpojan kalleus on yllättävä seikka, mutta tuolloin ei tunnettu mitään broilerituotantoa." (s. 71)

Herra Hans Siigin "omalaatuisesta ravintolanpidosta" ja liikeoperaatioista Hovi huomaa esittää ainakin kolme näkökulmaa ravintoloiden sulkemisuhkaan suorittamattomien maksujen vuoksi:

1) Viralliset toimialaluvat (Grand ja Astoria) olivat kyllä olemassa, mutta aikalaiset näkivät hänet lisäksi kahdella tavalla. Toisaalta 2) "kilpailijat saattoivat pitää häntä monikymmenkertaisena miljonäärinä" [ehkä heillä oli tähän syynsä], kun 3) "kaupunginvaltuustossa taas todettiin, että hänen laitostensa sulkeminen oli oikein sellaiselle huijarille". (s. 38-39) Lähteenä oli valtuutettu Eilmanin 14.10.1925 kirjattu huomautus. Taustalla lienee ollut myös "Demobilisoitujen sotamiesten liiton" valitus kaupunginhallitukselle 19.11.1925. (s. 224) Tässä on kyse juuri kulttuurihistorialle ominaisesta ns. näkökulmaisuudesta. Maailma näyttäytyy erilaisena eri toimijoiden näkökulmasta: tässä tapauksessa Siig’in itsensä, kaupunginvaltuuston ja -hallituksen, ravintola-alan kilpailijoiden, yksittäisen valtuutetun ja Demobilisoitujen sotamiesten liiton näkökulmista. Vaikka puheena olevassa asiassa kaikkitietävä näkökulma on mahdoton ja rajausta on pakko tehdä, pyrkimys totuudellisuuteen saa silti huomattavasti laajemman historiallisen näkökulman. Se, mitä lähteitä jätettiin käyttämättä, ei käy ilmi. Mutta Hoville ominainen huumori ja kontrastoiva kerronta välittyvät näistäkin.

Kirjoittaja käsittelee yleensä pitempään yhtä kohdetta, mikäli lähteet antavat siihen mahdollisuuden. Jos aineistossa piilee jotain epätavallista, Hovi käy epäröimättä kiinni ja vie sitten jutun loppuun asti. Tällainen on esim. hulvaton kuvaus Estonia-teatterin ravintolanpitäjän, Erich Wahlfischin karkotuksesta Haapsaluun. (s. 60-62) Kyse lienee tutkijan hyvästä historiallisten "juttujen" vainusta.

Seuraavaksi käsittelen lyhyesti kirjan lukujen rakenteiden kautta ilmeneviä kysymyksiä.

Vanhojen ja uusien ravintoloiden historioita seurataan pääosin hierarkkisesti alkaen ylimmän luokan hotelli-ravintoloista ja päätyen vaatimattomiin kansan juottoloihin.

Itsenäisyyden alkutaivalta varjosti mm. kieltolaki joka tosin nopeasti kumottiin ja luvanvarainen anniskelu tuli tavaksi. Merkittävä seikka on Hovin huomautus hintatason vakaudesta 1920-luvun lopulta aina 1930-luvulle, jolloin ravintolaelämä alkoi kukoistaa Tallinnassa. Tämä merkitsi vaurastumista – etenkin vuosien 1929-1934 laman jälkeen – ja laajempien kansankerrosten pääsyä mm. asiakkaan rooliin pois kansankapakoiden nuhruisesta miljööstä.

Kulttuurisen painopisteen muuttuminen saksalaispainotuksesta kohti ranskalais-venäläistä keittiötä ja varieteekulttuuria sai rinnalleen myös aidon kotimaisen suunnan vuoden kiertoon liittyvine ruokalistoineen ja juhlinnan aiheineen. Hovi osaa nostaa esille myös Tallinnan kannalta kansallisesti tärkeät ravintola-alan instituutiot, joita Suomessakin ilmeni (esim. ravintola "Kestikartano" Helsingissä). Tallinnassa vuonna 1904 rakennettu Estonia-teatteri näyttämöineen ja konserttisaleineen sisälsi runsaan ja monipuolisen ravintoloiden kirjon. Kansallinen instituutio se on edelleenkin.

Tutkimus on kuvausta yhtäältä mannermaisesta perinnöstä ja kansainvälistymisestä, toisaalta kansallisen identiteetin synnystä, vähittäisestä vaurastumisesta, demokratian orastamisesta sekä nousujohteisesta ja vahvasta uskosta tulevaisuuteen eurooppalaisessa viitekehyksessä ns. marginaalisen ravintolakulttuurin kautta heijastuneena.

Kun taso vähitellen nousi, myös kirjan nimi "Viinasodasta kynttiläiltoihin" toteutui. Kuten tutkija kirjoittaa, paikallinen lehti Vaba maa [vuonna 1937] "totesi innostuneessa selostuksessaan, että hotelli [uusi Palace] oli aivan Suomen ja Ruotsin parhaiden hotellien veroinen." (s. 171) Jo vuonna 1934 Tallinnassa oli peräti viisi luvan saanutta yöravintolaakin, mikä sinänsä oli käypä syy kynttilöiden käytölle – varmuuden vuoksi. (s. 172-173)

Lopuksi

Edellä esitetystä on jo ilmennyt, että kyse on hyvin laaditusta ja kiinnostavasti kirjoitetusta kulttuurihistorian marginaaliin sijoittuvasta tutkimuksesta. Pieninä toivomuksina tuli esille tavallisen lukijan kaipaama kaupunginkartta tai edes ns. ravintolakartta. Lisäksi aakkosellinen lähdeluettelo helpottaisi kirjan käyttöä.

Pienenä, mutta joskus harmillisena miinuksena esiintyy painovirhepaholaisia, mikä saattaa osin johtua käytetystä kirjoitusohjelmasta. Esimerkiksi jokin "tapahtui sinänsä korrektista" p.o. korrektisti; tavutus "ravintolat-iloja" lienee tarkoitettu ravintola-tiloja; tai tiloissa jatkui "ravintolatoimintaaja, jop tanssia" pitäisi kai olla "ravintolatoimintaa, ja jopa tanssia". (ed. näytteet s. 220) Jokunen taivutus "Ravintolat olivat … jaoteltu" po. oli jaoteltu, ja lause "Viron raha huononi nopeasti" (s. 69) kaipaisi hieman hiomista. Huikeita ovat ajoittain myös absoluuttiset alkoholin kulutuslukemat, kuten 1,9 miljoonaa litraa henkeä kohti v. 1932-33 (s. 125) tai 2,7 miljoonaa litraa asukasta kohti vuonna 1934 (s. 166). Sana "miljoona" on ilmeisesti kuokkavieras ja kyse on litroista asukasta kohti tai vaihtoehtoisesti vuosittaisesta kokonaiskulutuksesta kaupungissa.

Ne ovat bagatelleja kirjan ansioihin nähden. Näitä ovat perusteellinen ja monipuolinen lähdeaineisto ja sen luova, näkökulmainen käyttö, marginaalisten kohteiden liittäminen 1900-luvun alun Viron historian suuriin linjoihin eri valtioidenkin näkökulmasta (Saksa, Venäjä/Neuvostoliitto, Englanti, Tanska, Suomi), herkullinen kielenkäyttö, maukas anekdoottien tai sivuhuomautusten viljely, juureva argumentointi sekä tuo harvinainen ja tutkimuksesta ilmenevä seikka, että kirjoittajalla on aito suhde tutkimuskohteeseensa. Akateeminen kuivakkuus ja tiukkapipoisuus ovat saaneet kylmää kyytiä, minkä vuoksi tutkimus tavoittanee helposti laajemmankin lukijakunnan.

Teksti saattaisi toimia hyvin jopa tavallisen luennon muodossa. Erityisesti ruoka- ja ohjelmatarjonta kiinnostaa tämän päivän ihmistä, joka joutuu nyt ainakin kuuntelemaan musiikiksi nimettyä jumputusta, ns. muzakia kaiuttimista, jos ei joka kerta alennukaan napsimaan pikaruokaa steriilissä itsepalveluympäristössä.

Coda

Lopuksi osuva kuvaus Tarton rauhan 1-vuotisjuhlista 2.2.1921, jonka monikulttuurista yleisilmettä ravintola Talveaed’issa kuvataan seuraavasti: "Mukana oli myös venäläisiä taiteilijoita. Vapaan Viron hymnin eli "Mu isamaan" lauloi niinkin sekalainen joukko kuin Volonskaja, Maslowa, Holevo, Vladimirow, Gerim, Kikas, Pinna, Sällik, mustalaisten kuoro ja koko henkilökunta." (s. 77)

Jukka Tarkan tuoretta arviota (Mauno Koiviston kirja, HS 27.10.2004, s.15) mukaillen, Kalervo Hovilla "on silmää suurten draamojen erikoislaatuisille sivujuonteille."

Historioitsija David Barber puolestaan tunnustaa kirjansa Bach, Beethoven and the Boys (Toronto 1986) esipuheessa: "When I was studying music at Queens’ University (believe or not, I did earn an honours bachelor of music degree, with a concentration in voice performance and music history), one of my music-history professors gently pulled me aside one day and told me that, although my work was good, I was "too easily distracted by the non-essentials".

Ilmeisesti historiankirjoituksen alalta kirjan tekijä löytää useitakin sukulaissieluja.

Kirja osoittautui paitsi hyväksi tutkimukseksi, myös vauhdikkaaksi lukukokemukseksi, jossa historiallinen kerronta ja kirjoittajan humoristiset kommentit ja älyn leikki muodostavat hyvin soljuvan ja persoonallisen kokonaisuuden.