Kirjan nimi on sikäli harhaanjohtava, ettei tervanpolttoa juurikaan käsitellä kirjassa. Tervataloudelle ja muulle metsätaloustoiminnalle on varattu vain muutamia sivuja. Kirjan aiheen kannalta metsätalouden merkitys on lähinnä siinä, että metsätyömaiden lisääntyminen lisäsi kotivoin kysyntää ja nosti siitä saatavaa hintaa. Kirjan nimenä pelkkä viljataloudesta voitalouteen olisi ollut iskevämpi ja kuvaavampi, ja olisi selkeämmin viitannut ilmeiseen sukulaisteokseen, Teppo Viholan Leipäviljasta lypsykarjaan (jonka tarkemmat tiedot arvostelun lopussa).

Maatalouteen keskittymistä ei voida kuitenkaan pitää minään puutteena kirjassa, sillä maatalouden muutosta Sievissä ja Kalajokilaaksossa käsitellään sitäkin perusteellisemmin. Kirja alkaa lyhyellä yleiskatsauksella Suomen maatalouden kehityksestä 1800-luvun puolivälistä 1900-alkuun. Tämän jälkeen siirrytään kirjan alaotsikon mukaiseen varsinaiseen aiheeseen, eli yksityiskohtaiseen mikrohistorialliseen tarkastukseen maatalouden murroksesta Sievissä ja Kalajokilaaksossa vuosina 1850–1920.

Lähestymistapa on samalla sekä kirjan vahvuus että heikkous. Pikkutarkan ja teknisen esitystavan vuoksi kirjaa ei varsinaisesti voi suositella satunnaiselle maataloudesta tai Kalajokilaakson historiasta kiinnostuneelle lukijalle. Maaseudun murroskautta tai paikallishistoriaa tutkiville kirja sen sijaan tarjoaa runsaasti pureskeltavaa ja sulatettavaa.

Tutkimusalueen ja -materiaalin esittelyn jälkeen kirjassa käydään seikkaperäisesti läpi ajanjaksolla tapahtuneet muutokset viljanviljelyksessä sekä maatalouden järjestötoimintaa ja –neuvontaa. Saadaan yksityiskohtaista tietoa niin nautakarjan, hevosten, lampaiden, sikojen kuin siipikarjan kehityksestä vuodesta 1850 vuoteen 1920. Lopuksi lasketaan vielä kasvintuotannon arvoa, jotta voidaan arvioida maatalouden kokonaistuotannon arvoa. Huomiota laskelmassa herättää karjatalouden suuri merkitys, sen osuus kokonaistuotannon arvosta vaihteli ajanjaksolla 1877–1913 runsaasta kuudestakymmenestä prosentista kahdeksaankymmeneen prosenttiin. Maatalouden nopealle uudistamiselle tärkeän lainapääoman saannille ja valtion pienimuotoiselle avustustoiminnalle omistetaan myös lyhyt luku.

Kirjan pääpaino on lypsykarjatalouden kasvun kuvaamisessa, ja miten tämä painopisteen muutos vaikuttaa viljanviljelykseen kun luonnonniittyjen riittämättömyyden takia siirrytään kylvöheinän viljelyyn. Sievin leipäviljelysadot kasvoivat aina 1890-luvun puoliväliin, mutta alkoivat sen jälkeen laskea ollen vuosisadan alkuvuosina alimmillaan enää vajaa puolet 1890-luvun puolivälin tasosta. Viljan suhteen siirrytään omavaraisuudesta laajamittaiseen viljantuontiin. Taloudellisena kannustimena tähän muutokseen toimi voin hinnan nopea nousu 1890-luvun alussa. Myös kuivan lihan, härän ja lampaan hinnat alkoivat 1890-luvulla nousta voimakkaasti viljan hinnan pysyessä ennallaan.

Voin positiivista hintakehitystä Salo selittää helpottuneella viennillä Venäjään vuoden 1870 jälkeen Pietarin radan ansiosta ja 1890-luvulla alkaneella talvisella laivaliikenteellä Suomesta, joka mahdollisti voin viennin Tanskaan ja Englantiin sekä laadun paranemisella. Mikrohistoriallisen painotuksen vuoksi, kaksi ensimmäistä syytä otetaan kirjassa annettuna, mutta laadun paranemiseen syitä käsitellään sitäkin tarkemmin.

Seuraa yksityiskohtainen selostus kuinka siirrytään perinteisestä voinvalmistuksesta erilaisiin valmistustapoihin, joissa kerma kuorittiin maitoa hapattamatta, jolloin saatiin parempilaatuista voita. On holsteinilaista maidonjalostustapaa, Gussanderin metodia, kylmävesitapa ja siitä vielä kehittyneempi Swartzin jäävesitapa. Vihdoin 1880-luvun loppupuolella otettiin seudulla käyttöön separaattoreita, jotka erottivat keskipakoisvoiman avulla kerman tarkkaan ja nopeasti maidosta. Separaattoreista alkava varsinainen meijerikuume on sikäli erikoinen, että suurin osa ensimmäisistä separaattorimeijereistä oli suurehkoja höyrymeijereitä, kun taas melkein kaikki 1890-luvun alussa perustetut uudet separaattorimeijerit olivat pieniä ja käsikäyttöisiä, joskin yleensä kookkaita kahden hengen pyöritettäviä laitteita. 1800-luvun lopun kuluessa tulivat markkinoille pienempiä ja halvempia kotiseparaattorimalleja, mikä aiheuttaa vaikeuksia suuremmille meijeriyksiköille. Salo ei sitä mainitse, mutta voisi olettaa myös että kotoinen valmistus sopi paremmin pohjalaiseen mentaliteettiin kuin muille jalostettavaksi vieminen. ”Miesväkikin, joka ei muuten navettatöistä yleensä piitannut, saattoi olla kotoista rahasampoa pyörittämässä” (s. 225).

Perusteellisen tutkimustyöhön perustuvana kirja herättää runsaasti ajatuksia, joista seuraava ei ehkä ole vakavimmasta päästä. Kirjassa mainitaan, että lehmät söivät syksyisin paljon sieniä: ”…nälkävuonna 1867 todettiin Oulun läänin maanviljelyskokouksessa, että sieniä ei paljon Pohjanmaalta löydy, ja vähäiset syötävät sienet menevät lehmien suuhun” (s. 192). Voisiko tämä selittää, että Suomessa on perinteisesti syöty lähinnä rouskuja? Voisi kuvitella, etteivät ryöppäämistä vaativat rouskut kelpaisi lehmille, joten ne ovat säästyneet ihmisravinnoksi. Toisaalta miksi nykyään parhaat kantarellipaikat löytyvät lehmien metsälaitumilta, eivätkö nykylehmät enää tunne sieniä?

Kummastusta sen sijaan herättää se seikka, että vuonna 2008 ilmestyneen kirjan tuoreimmat viitteet ovat vuodelta 2004. Toivottavasti se ei johdu siitä, että näin mielenkiintoisen kirjan käsikirjoitus olisi maannut hyllyllä odottamassa julkaisupäätöstä.

Vihola, Teppo; Leipäviljasta lypsykarjaan. Maatalouden tuotantosuunnan muutos Suomessa 1870-luvulta ensimmäisen maailmansodan vuosiin, Historiallisia tutkimuksia 159, (Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1991).