Sinerma, Martti: Adolf Ehrnrooth sodan ja rauhan näyttämöllä. WSOY 2002. 468 s.

Brantberg, Robert: Ehrnrooth. Jalkaväenkenraali ja Mannerheim-ristin ritari Adolf Erik Ehrnroothin elämäkerta. Kustannusosakeyhtiö Revontuli 2002. 288 s.

Everstin tutkimus

Jälkiviisaasti voi todeta, että eversti evp. Martti
Sinerman alkuperäinen Ehrnrooth-eläkerta ilmestyi liian aikaisin vuonna 1981. Aika ei ollut vielä kypsä Ehrnrooth-kirjan läpimurrolle. Tilanne oli siinä mielessä valitetettava, että juuri Sinerma on Ehrnroothia todella tutkinut. Lähdekirjoja on vähänlaisesti, mutta Sota-arkistosta on riittävässälaajuudessa käyty läpi yli kymmenen eri joukko-osaston ja sotakoulun monin paikoin vaikeaselkoiset arkistot – mittava urakka! Elävyyttä on vastaavasti saatu haastattelemalla (ml. kirjalliset selostukset) yli sataa henkilöä. Kertyneen materiaalin Sinerma on tallettanut Sota-arkistoon muittenkin tutkijoitten käytettäväksi.

Sinerman teoksen suurimpana ansiona pidän sen tasapainoista rakennetta. Kirjoitettaessa sotilaan elämäkertaa käy helposti niin, että sotavuodet kattavat lähes koko esityksen. Sinerma kuvaa tarkasti, millainen yleisesikuntaupseeri Ehrnrooth sotaan lähti ja
millainen eversti sodasta palasi. Sodan jälkeen Ehrnrooth toimi monissa, hyvinkin erilaisissa tehtävissä, jotka myös on selostettu.

Eräin paikoin kirjassa toki huomaa, miten kaksi ammattisotilasta Ehrnrooth ja Sinerma keskustelevat ammattiasioistaan ikäänkuin "meidän kesken". Silloin armeijaa tuntematon lukija saattaa kokea olevansa sivustakatsoja. Toisaalta Sinerma käyttää siksi helppotajuista yleiskieltä, että luetun ymmärtämisen olettaisi onnistuvan. WSOY teki täysin oikean ratkaisun, kun vuonna 1981 ilmestyneestä teoksesta otettiin täydennetty uusintapainos vuonna 2002.

Ehrnrooth-buumi

Vuonna 1994 ilmestyi Ehrnroothin ja tiedottaja
Marja-Liisa Lehtosen yhdessä laatima ja edelleenkin WSOY:n kustantama kirja "Kenraalin testamentti" (177 s.). Suuren menestyksen saaneen kirjan tarkoitus
lienee ollut esitellä Ehrnroothin ajatuksia laajemmin, mitä Sinerma oli tehnyt. Suosiostaan huolimatta ehdoton enemmistö kirjan sisällöstä oli Sinermansa lukeneille jo ennestään tuttua.

Vuonna 2000 tuli painosta FM Ulla Appelsinin teos "Adolf Ehrnrooth, kenraalin vuosisata" (251 s.). Kustantaja oli Gummerus ja osa kirjan tuotosta ohjautui sotainvalidien käyttöön. Teoksen lähtökohtana oli luoda katsaus 1900-lukuun Ehrnroothin silmin
nähtynä. Kuitenkin jo Sinerman kirjan johtavana teemana oli itsenäisen Suomen historian ja kenraalin omien elämänkokemusten välinen dialogi, jokaisen
biografian perusmalli.

Turha täydennys

Vuonna 2002 ilmestyi kolme Ehrnrooth-kirjaa,
Sinerman ja Appelsinin teosten uusintapainokset ja toimittaja Robert Brantbergin "Ehrnrooth. Jalkaväenkenraali ja Mannerheim-ristin ritari Adolf Erik
Ehrnroothin elämäkerta." Esipuheessaan Brantberg kirjoittaa "Yhtenäistä ja tiivistä kokonaisesitystä hänen elämänkaarestaan ja ajatuksistaan ei viime vuosina ole julkaistu." Edellä kerrottujen julkaisujen valossa
väite on täysin käsittämätön ja kestämätön. Bratberg kutsuu esitystään "journalistikseksi". Käsittääkseni journalismiin jos mihin kuuluvat haastattelut. Lähdeluettelon mukaan Brantberg on haastatellut vain Ehrnroothia. Kuitenkin tekstissä on myös kolmansien
henkilöitten kuvauksia Ehrnroothista. Henkilöt ja kuvaukset ovat Sinerman lukeneelle jotenkin
tutunoloisia. Itse Sinerman Brantberg mainitsee tekstissä pari kertaa, everstiä tosin kutsutaan arvonimellä kirjailija!

Ottaen huomioon Ehrnrooth-kirjallisuuden määrän Brantbergin olisi ehdottomasti pitänyt selventää sekä itselleen että lukijoilleen oman teoksensa asemaa ja funktiota suhteessa muihin kirjoihin. Tämän sijasta Branberg on kylläkin katsonut jostain syystä tarpeelliseksi kiittää kaikkiaan kuuden (6) ravintolan yms. asiakkaita ja henkilökuntaa. Vastaavan kiitoksen saa myös yksi (1) kirjastovirkailija…

Jopa Brantbergin kirjan kuvitus on aikaisemmin nähtyä. Tältä osin tehtävän ei olisi luullut olevan ylivoimainen, onhan Appelsinin kirjan kuvitus Sinermasta poikkeavaa ja jopa paremmin taitettua.

Tietenkin olisi epäoikeudenmukaista väittää, ettei Brantbergin teoksella olisi mitään annettavaa Suomen historiankirjoitukselle. Hän mm. kertoo, että kun Valittujen Palojen (!) verkkokyselyssä tiedusteltiin aikamme merkittävimmän suomenruotsalaisen kulttuurivaikuttajan nimeä, Tove Jansson ohitti
Ehrnroothin, mutta esim. Linda Lampenius jäi taakse. Että sellainen täydennys…

Jatkonäkymät

Motiivia ylennykseensä jalkaväenkenraaliksi Ehrnrooth arvioi mm. näin: "…haluan nähdä tässä myös kunnioituksen kaikille niille sotilaille, jotka viime sotien aikana taistelivat tämän maan itsenäisyyden ja vapauden puolesta." (Sinerma, s. 447) Ehrnrooth toimi
sodassa jalkaväkirykmentin komentajana, yhtenä puolesta sadasta yhtä aikaa tehtävässä olleista. Ansioistaan hän sai Mannerheim-ristin, jollainen myönnettiin 191 miehelle. Käsittääkseni Ehrnroothin suurin merkitys Suomen historialle on siinä, että hän
sodan jälkeen päättäväisesti korosti sodissa
saavutetun torjuntavoiton merkitystä, ja teki sen jo silloin, kun monet mieluiten vaikenivat sotavuosista.
Suuren yleisön silmissä paljon viime sodista on henkilöitynyt juuri Ehrnroothiin.

Mutta historiankirjoituksen tehtävä on katsoa myös syvemmälle. Armeijakunta on suunnilleen kymmenen kertaa jalkaväkirykmenttiä suurempi konaisuus.
Sodassa toimineista armeijakunnan komentajista ilman kunnollista elämäkertaa ovat mm. kenraalit Blick, Mäkinen ja Svensson. Listaa olisi hyvin helppo jatkaa
divisioonan komentajilla, mutta mennäänpä
organisaation toiseen päähän. Syntymäkaupungissani Raumalla vaikuttaa tänäkin päivänä Mannerheim-ristin ritari melkoisessa tuntemattomuudessa.

Eiköhän populaarinkin historiankirjoituksen olisi syytä etsiä viime sotien henkilöistä uusia tuntemattomia sotilaita. Se jos mikä olisi veteraanien saavutusten arvostamista Ehrnroothin hengessä.