Mikä on aivopieru, esiliina, ruuhkatukka, teflonmies tai ylämummo? Mitä tarkoittaa, että erottaa jyvät akanoista, että joutuu mieron tielle, että jäljet johtavat sylttytehtaalle, että jää mopen osalle, että saa herbarion tai ettei hissi mene ihan ylös asti? Nämä seikat ja paljon, paljon muuta selviää, kun luet folkloristi Outi Lauhakankaan uuden kirjan Svengaa kuin hirvi: Sanontojen kootut selitykset. Teos jatkaa ja syventää suomalaisen sananparsiperinteen avaamista Parempi pyy: Sananparsi oppaan (2013)  tapaan niin täysille tumpeloille kuin ”niille, joilla on äidinkielellä puhumisen lahja kuin vettä vaan”.

Jos laskin oikein, Lauhakankaan kirjassa on 765 selitystä ynnä noin 60 kirjavaa vertausta. Niistä kertyy kaikkiaan pitkälti toista tuhatta sanaa ja sanontaa, jotka löytyvät teoksen hakemistosta. Kukaan ei niitä omista eikä voi vaatia niiden käyttämiseen yksinoikeutta, vaikka olisi ne alun perin keksinytkin. Kuka tahansa voi luoda uusia sanoja ja sanontoja tai omaksua niitä toisilta. Osa kielellisistä keksinnöistä jää päiväperhosiksi, osa taas säilyy ikikukkina vuosikymmeniä, ehkä kauemminkin ja leviten maan ääriin. Parhaat lohkaisut vain vahvistuvat toistuvassa käytössä.

Kuva: ”Jos sauna, viina ja terva ei auta, tauti on kuolemaksi” Piirros: Outi Lauhakangas, kirjan kuvitusta.

Kielikuvien juurilta elämää suurempiin suosikkeihin

Lauhakangas jakaa aineistonsa viiteen kokonaisuuteen aloittaen luvulla ”Kielikuvien juurilla”, joka on luvuista pisin ja sisältää eniten sanontojen selityksiä – noin kaksi ja puolisataa. Toisessa, ”Ihmisten kanssa”-luvussa on noin satakuusikymmentä sanontojen selitystä ja lisäksi kirjavia vertauksia. ”Työtä ja elämää” sekä ”Elämää  ja politiikkaa” -luvut, joissa kummassakin on pitkälti toista sataa selitystä, vievät lukijan yhä syvemmälle ilmeikkään kielen syövereihin. Kokoelman päättää ”Elämää suuremmat suosikkiaiheet” yli sadalla selityksellään.

Sanontojen kootut selitykset eivät ole yhdestä muotista valettuja, vaan ne vaihtelevat ilmeisesti sen mukaan, miten paljon ja millaisia tietoja kustakin on kohtuullisella vaivalla löytynyt. Niistä suurin osa on alle kymmenen rivin pituisia, mutta lyhimmät kommentit ovat vain parin rivin mittaisia. Esimerkiksi kahdenlaista ilmaa selittyy näin: ”Kun ollaan mielipiteille herkistyneessä tilassa, voidaan useimmiten aistia ”kahdenlaista ilmaa” eli samasta asiasta on liikkeellä erilaisia tulkintoja.” Pisimmät selitykset ovat 16–17 riviä pitkiä, ja niissä avataan sanonnan merkitystä, synty- ja käyttöyhteyksiä sekä rinnakkaisia ja erikielisiäkin versioita, jopa vastakkaisia ilmauksia. Noita pitkiä kommentteja olisin mielelläni lukenut enemmänkin kuin niitä kirjassa on.

Kuva: ”Vaiheilu” on samanlaista kuin soutaminen ja huopaaminen. Asiassa mennään ensin yhteen suuntaan ja sitten huovataan takaisin. Murresanoista vatulointi vastaa parhaiten urbaania vaiheilua. Piirros Outi Lauhakangas, kirjan kuvitusta.

Aineksia lukuisista lähteistä

Sanoja ja sanontoja syntyy jatkuvasti sekä omalta kotoiselta pohjalta että vieraiden kielten innoittamana ja suorina käännöslainoina. Nykyisin englanti on useimpien uusilmaisujen taustalla, mutta syntyy niitä ruotsin – tsemppiä – ja jopa maahanmuuttajien arabian pohjalta – Wallahi. Yksi sananlaskujen ja sanontojen ehtymätön lähde on Raamattu, josta peräisin olevia sanontoja viljellään jatkuvasti. Esim. jyvät erotetaan akanoista, oppi lankeaa hyvään maaperään ja moni hoitaa leiviskänsä hyvin tai huonosti yhä edelleen. Paljon aineksia on saatu myös historian todellisista ja tarunomaisista tapahtumista ja henkilöistä. Akilleen kantapää on peräisin antiikista Troian sodan sankari Akhilleuksen heikosta kohdasta yli kolmen tuhannen vuoden takaa ja kreivin aikaan Pietari Brahen kenraalikuvernööriajalta 1600-luvulta.

Kaunokirjallisuus on ehtymätön puhekielen sanontojen rikastuttaja. Tuulimyllyjä vastaan taistellaan yhä Don Quijoten hengessä niin meillä kuin muuallakin, vaikka Cervantes kirjoitti ritariromaaninsa yli viisi sataa vuotta sitten. Vähän tuoreempi esimerkki ovat kuninkaan uudet vaatteet H. C. Andersenin sadusta 1800-luvun alkukymmeniltä. Aleksis Kiven teoksista ovat suomalaiset löytäneet lukuisia suuhunsa sopivia ilmauksia, joista suosituimpia ovat varmaan Eskon puumerkki ja Niin muuttuu maailma, Eskoseni. Väinö Linnan Tuntematon sotilas lienee kuitenkin se teos, jonka repliikit ovat osuneet lähimmäs suomalaisten sydäntä. Usein tulee lunta tupaan ja jäitä porstuaan, mutta tuleen ei saa jäädä makaamaan.

Jatkuvasti elävistä sanonnoistakin löytyy yllättävän paljon vanhaa kieliainesta, joka on peräisin perinteisen maatalouden tai metsästyksen ja kalastuksen piiristä. On yksiniitisiä ihmisiä, vastarannan kiiskiä ja pahnanpohjimmaisia. Joku keikkuu kukkona tunkiolla, jollakulla on iho kananlihalla ja monella päivä on pulkassa.

Merkitykset muuttuvat

Vaikka sanonnat säilyvät, niille saatetaan antaa uusia, yllättäviä merkityksiä tai niiden alkuperäinen merkitys hämärtyy tai muuttuu peräti päinvastaiseksi. Esimerkiksi hieno loppusilaus merkitsi aikaisemmin pistettä i:n päälle, mutta nykyisin se voi viitata kaikkeen ylimääräiseen riesaan: Ja tämäkin tässä vielä piti kokea! Vieraista kielistä otetut sanonnat eivät välttämättä aukea suoraan käännettyinä, ja ihan hassuja niistä tulee kirjaimellisesti kääntämällä. Varsinkaan keski-ikäisille tai sitä vanhemmille kielenkäyttäjille ne eivät tee järkeä, mutta nuoriin ne menevät kuin häkä.

Sananlaskut piilottavat liian herkiksi koettuja tunteita tai tarjoavat näille kiertoilmaisuja. Kun kuolemaa ei rohjeta mainita suoraan, voidaan sanoa jonkun vaihtaneen hiippakuntaa, potkaisseen tyhjää, lähteneen jalat edellä, siirtyneen ilmavoimiintai autuaammille kalasvesille tai metsästysmaille. Myös työttömäksi jääminen koetaan usein sen verran kipeäksi asiaksi, että siitä on helpompi kertoa potkujen tai lähtöpassin saamisena tai todeten, että on lähtenyt kilometritehtaalle. Jos taas työtoveri menettää pahan kerran malttinsa, voi olla syytä kääriä asian kertominen huumoriin: kaverilla paloi pinna / päreet / käämit, lettupannu räiski, rusinat rasahti tai yksinkertaisesti kilahti.

Kuva: Jäädä suustaan kiinni. Piirros Outi Lauhakangas, kirjan kuvitusta.

Eri kielissä ja kulttuureissa omanlaisensa sanonnat

Kirjan selityksistä minua viehättävät erityisesti ne, joissa Lauhakangas esittelee sanontojen vastineita eri kielissä ja kulttuurialueilla. Suomeksi ei kannata heittää helmiä sioille, mutta esimerkiksi Kashmirissa ei ole syytä antaa suolaa oraville eikä Malaijilla antaa apinalle kukkia; Burmassa taas on turha soittaa harppua härälle.

Meidän jälkeemme vedenpaisumus saa tulla meidän jälkeemme niin Suomessa kuin Ranskassakin, mistä sanonta on alkujaan lähtöisin. Englannissa taas kuoltuani maailman kuolee mukanani ja Egyptissä taas syödään, juodaan ja annetaan maailman tuhoutua. Nykynuoria tämä kaikki evvk (ei voi vähempää kiinnostaa) eli Mitä välii!Kun suomessa on johonkin koira haudattuna, on ruotsissa ja tanskassa pöllöt sammalikossa, ranskassa ankerias kiven alla, englannissa haiskahtaa kalalle ja amerikan kielellä haiskahtaa rotta. Jos joku on riittävän röyhkeä tehdäkseen tai sanoakseen jotakin, ilmaisevat suomalaiset, saksalaiset ja ranskalaiset sen samoin: on otsaa. Ruotsalaisilla on vatsaa ja englanninkielisillä hermoa tai poskea.

Kokemus- ja kulttuuripiirin erot näkyvät myös sanonnassa tehdä kärpäsestä härkänen. Saksalaiset ja ranskalaiset tekevät kärpäsestä norsun ja espanjalaiset kirpusta kamelin. Keskieurooppalainen sanonta Parempi ystävä kylässä kuin reppu reessä on kiepsahtanut suomessa muotoon: Parempi reppu reessä kuin ystävä kylässä. Tästä kuuluu hienoinen epäluottamus kyläläisten vieraanvaraisuuteen tai usko omavaraisuuden paremmuuteen. Kiepsahduksen ehkä selittäisi myös se, että sopiva alkusointu ja poljento miellyttävät suomalaisia ja takaavat usein muistijäljen pysymisen hermoverkostoissa.

Kuva: Rapatessa roiskuu. Piirros Outi Lauhakangas, kirjan kuvitusta.

Otsikko ja kuvitus

Mutta mistä on Lauhakankaan kirjan otsikon Svengaa kuin hirvi-sanonta peräisin? – Jollekulle saattaa tulla mieleen säe ”Svengaa kuin hirviö” Juice Leskisen Ajan henki-albumilta (1981). Tekijän mukaan otsikkoa ei kuitenkaan ole saatu Juicelta vaan Walt Disneyn Viidakkokirja-elokuvan suomennoksesta karhun repliikille: ”Well, man, what a beat.” – Sikasiistiä!

Jo Paremman pyyn Lauhakangas kuvitti itse, ja tämänkin kirjan kuvat ovat hänen piirtämiään. Ilmeikkäiden hirvien ohella kirjan sivuilla tepastelee kanoja nokkimisjärjestyksessä, murahtelee verokarhuja sekä pomppii jaksaa-jaksaa-pupuja ja jänis muistuttamassa, että aika ei ole jäniksen selässä. Vain muutaman tylsähkön piirroksen, kuten jälkipyykkiä pyörittävän pesukoneen, olisin  jättänyt pois. Sitä vastoin älyttömästä kiireestä muistuttavan aropupun ja dementiasta kertovan emmentalin olisin ottanut sekä sanoina että kuvina mukaan. Ehkä ne löytyvät Lauhakankaan seuraavasta kirjasta. – Odotellessani maistelen yhtä lempisanontaani: Ei oo menneet nallekarkit tasan.