Ympäristömytologia on Seppo Knuutilan ja Ulla Pielan toimittama Kalevalaseuran vuosikirja, jonka sisältämät artikkelit muodostavat ilahduttavan monipuolinen katsauksen aiheeseen. Kirja osallistuu keskusteluihin, joita perinteentutkimuksessa on viime vuosikymmeninä käyty ihmisen ja ympäristön suhteesta.

Tilallinen käänne, ja sitä sivuava kiinnostus ihmisen ja luonnon suhteen maailmankuvallisiin merkityksiin, on nostanut sekä ympäristöt että niihin liittyvät ei-inhimilliset agentit kulttuurintutkimuksen keskiöön kansainvälisissä keskusteluissa. Kirjan ympäristömytologian artikkelit osallistuvat näihin pohdintoihin, mutta ne osoittavat, että aihepiirillä on myös kotimainen oppihistoriansa. Esimerkiksi Anna-Leena Siikalan ajattelua myyttisistä mielikuvista, jotka liittävät havainnot myyttisen maailman mieli- ja kielikuviin, on käytetty hyväksi monessa artikkelissa.

Muitakin tärkeitä ajattelijoita toki on esitelty kirjan artikkeleissa. Epäilemättä kokoelma tulee myöskin osaksi aihepiirin kirjallista kaanonia. Ympäristömytologia osallistuu siis hyvin ajankohtaisiin keskusteluihin, eikä ole ihme, että arvostelun kohteena oli jo toinen painos alun perin vuonna 2013 julkaisusta kirjasta.

Luonto on henkilökohtaisia aistihavaintoja täynnä

Perustavanlaatuinen lähtökohta artikkelikokoelmalle on ajatus siitä, että ympäristöhavainnot tuottavat mytologisia tulkintoja, jotka usein ammentavat kollektiiviperinteestä. Ympäristön havaitseminen on moniaistillista, ja ympäristön muuttumisen hitaus antaa havaintojen laadulle toisinaan ajallista jatkuvuutta. Kuten Knuutila ja Piela kirjoittavat, katsomme samaa taivasta, sekä samoja kallioita ja vesiä, kuin esivanhempamme. Näitä aistihavaintoja kuitenkin tulkitaan symbolisesti ja erilaisten henkilökohtaisten ja kulttuuristen viitekehysten kautta. Tämä tulee selkeästi ilmi artikkeleita lukiessa. Ympäristö antaa yksilöllisen ja kollektiivisen perinteen vuorovaikutukselle materiaaliset puitteet.

Kirjan monitieteelliset artikkelit havainnollistavat sitä, miten suomalaiset eri alojen tutkijat ovat ottaneet tutkimuksissaan huomioon ympäristön ja kansanperinteen sidokset. Kirjan kaksikymmentäkaksi varsinaista artikkelia, johdantoa lukuun ottamatta, on jaoteltu neljään kokonaisuuteen.

Ensimmäinen kokonaisuus, ”Myytit rajoina, rajoilla, rajoista”, hahmottelee teoreettista pohjaa ympäristön ja myyttien suhteen ymmärtämiseen. ”Nähdyt myytit” esittelee tutkimusta, jossa myytit konkretisoituvat erilaisiin representaatioihin, kuten myyttisiin kertomuksiin, kuvalliseen ilmaisuun ja tuoksuihin. ”Käsitykset, aistimukset, kokemukset” -kokonaisuuden artikkelit tuovat henkilökohtaisempaa ja paikallisempaa otetta aiheeseen. Lopulta ”Myyttien soveltamisesta” tuo ympäristömytologiaa vahvemmin nykyaikaan. Tässä kokonaisuudessa pohditaan muun muassa lähiöitä, arktista ja susia.

Monitieteellinen ja -aistillinen kokoelma

Erityisen ilahduttavaa kirjassa on sen artikkeleiden moniaistillisuus ja monitieteellisyys. Ne sekä suorasanaisesti että kiertoteitse avaavat ajatuksia ympäristön kokemisen, tulkinnan, ja kuvaamisen kokonaisvaltaisuudesta. Perinteentutkimuksesta kiinnostuneille pohdinnat yksilöllisen ja kollektiivisen perinteen vuorovaikutuksesta materiaalisen maailman tukemana ovat erityisen antoisia, mutta kirja sisältää paljon muutakin mielenkiintoista ja uutta. Esimerkiksi Virpi Kaukion artikkeli tuoksuympäristöistä kehottaa lukijaa kiinnittämään huomiota tuoksuihin, jotka niin monesti sivuutetaan kirjallisissa kuvauksissa. Kävelylle, ja sen tuottamalle ympäristön kokemisen tavalle, on myös omistettu oma artikkelinsa. Niin ikään Eija Timosen artikkeli jäästä avaa ajatuksia kuvataiteen ja tieteen yhtymäkohdista. Timonen on tutkinut jään merkityksiä sekä valokuvaamalla jäätä että suorittamalla (visuaalisen) ”kirjallisuuskatsauksen” vanhempaan kuvataiteeseen ja jään kuvauksiin kirjallisuudessa.

Taiteen ja tieteen yhtymäkohtia tukevat myös Eija Timosen, Ritva Kovalaisen ja Aukusti Heinosen valokuvat kuvaliitteessä. Taide on tutkimusta, ja tutkimuksen teemoja sekä tuloksia voi esittää taiteen keinoin. Myös Väinö Poikalaisen artikkeli kalliotaiteesta ja Kirsi Saarikankaan artikkeli lähiöympäristöihin liittyvistä ideologioista valottavat erilaisia ympäristökäsitysten representaatioita.

Ympäristömytologia – vain menneisyyden ilmiö?

Mutta onko ympäristömytologia vain menneisyyteen sidottu ilmiö? Voidaanko sitä tutkia ihmistieteiden tai taiteen näkökulmista nykypäivän Suomessa? Suurin osa Ympäristömytologian artikkeleista käsittelee aineistoja, jotka sijoittuvat 1800–1900-lukujen taitteeseen, mutta kuten Frog huomauttaa artikkelissaan ”Mytologia on katsojan silmässä”, ajatus nykyajan myytittömyydestä on sekin myytti.

Ympäristömytologia ja pyhän kokemukset luonnossa vaikuttavat nykyajan suomalaisiin monin tavoin. Nykyaikaan saavutaan vahvimmin kokoelman loppuvaiheilla kokonaisuudessa ”Myyttien soveltamisesta”, jonka avaa Jani Närhen kognitiiviseen kulttuurintutkimukseen pohjautuva artikkeli tuonpuoleisen representaatioista. Loppukaneettina toimiva Antti Majavan essee ”Kohti pimeyttä” viitoittaa tietä lisätutkimukselle. Majava peräänkuuluttaa esimerkiksi teknomytologian kriittistä tarkastelua, sillä usko siihen, että tulevaisuuden teknologiset innovaatiot pelastavat meidät ympäristökatastrofilta on perusteeton. Lisäksi hän kehottaa meitä aktiivisesti luomaan kulttuuria, joka ottaa radikaalisti huomioon maapallon rajallisen kantokyvyn. Nykyajan ympäristömytologiaa olisi kirjaan voinut ottaa mukaan laajemminkin, sillä tutkittavaa nykysuomalaisten luontosuhteessa on paljon.

Lopuksi

Ihmistieteellisellä tutkimuksella on paljon annettavaa ympäristön ja ihmisen sidoksien ymmärtämiseen. Ympäristöantropologit ehdottavat, että jos haluamme ymmärtää ihmisen vaikutusta maapallon globaaleihin systeemeihin ja kuvitella tulevaisuuksia, jotka eivät lopu ekokatastrofiin, kulttuurien tutkiminen on erityisen tärkeää. Me olemme erottamattomasti sidoksissa toisiimme ja toisiin eläinlajeihin, kuten koronavirusepidemia ja ilmastonmuutoksen aiheuttama eksistentiaalinen uhka osoittavat.

Se, miten me ymmärrämme itsemme suhteessa ympäristöön, on siis hyvin merkittävää myös tulevaisuuden kannalta. Ympäristömytologia vetää ansiokkaasti yhteen aihepiiriin liittyvää suomalaista tutkimusta ja osoittaa erityisesti sen, miten monelta kannalta ympäristöä ja mytologiaa voi lähestyä. Knuutilan ja Pielan toiveena oli kirja, joka viitottaisi ympäristömytologialle kultuuritieteellistä tutkimusmallia. Kirjan kaleidoskooppimainen kuva aiheesta antaakin suuntaviittoja tulevalle tutkimukselle ja kirja kuulunee ’pakko lukea’ -kategoriaan ihmisille, jotka ovat kiinnostuneet ihmisen ja ympäristön sidoksista.