Kun näin Yrjö Ahmavaaran ja Tatu Vanhasen Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin olevan tarjolla arvosteltavaksi Agricolaan olin suorastaan innoissani. Teoksen mainittiin olevan pamfletinomainen ja keskustelua herättävä. Ja niitä molempia se myöskin on. Sen sijaan oma innostukseni aihetta kohtaan haihtui nopeasti lukemisen myötä.

En kovinkaan yksityiskohtaisesti käy läpi kirjan sisältöä, vaan pikemminkin kommentoin sen teesejä. Lyhyesti kerrottuna kirjan sisällön ensimmäisen puoliskon muodostaa Yrjö Ahmavaaran osuus ihmiskunnan älyllisistä hierarkioista ja niiden periytyvyydestä. Toisen osan muodostaa Tatu Vanhasen pohdinnat biologisten tekijöiden ylivoimaisuudesta yhteiskunnallisten ilmiöiden selittämisessä.

Olen samaa mieltä kirjoittajien kanssa siitä, että ihmisen käyttäytymisen biologinen perusta unohtuu yhteiskuntatieteissä liian usein. Monesti tutkijoilla on tarve todistaa tarpeellisuuttaan selittämällä asioita pelkästään oman tutkimusalueensa, yhteiskunnallisten käytäntöjen, kautta. Esimerkiksi seksuaalisuutta saatetaan käsitellä pelkkänä sosiaalisena ilmiönä unohtaen sen kiistaton biologinen perusta.

Valitettavasti Ahmavaara ja Vanhanen sortuvat samaan virheeseen uskoessaan biologisen selityksen olevan lähes kaikkiin sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin soveltuva. Esimerkiksi viime vuosikymmenten nopeaa yhteiskunnallista muutosta on vaikea selittää pelkästään biologisin perustein. Evoluutiossahan kyse on pitkäaikaisesta prosessista, jolloin sitä voidaan käyttää pikemminkin muutosvastarinnan kuin nopean muutoksen selittäjänä.

Darwinistisilla teorialla on siis mahdollista selittää Vanhasen (Ahmavaara & Vanhanen 2001, 300) tapaan Platonin utopioiden kaltaisten ihannevaltioiden pystyttämisen mahdottomuutta sillä, että niissä ei ole huomioitu ihmisten synnynnäisiä käyttäytymistaipumuksia. Tällöin ne ovat joutuneet turvautumaan kohtuuttomaan väkivaltaan saadakseen ihmiset puolelleen, mikä on vaikuttanut niiden legitimiteettiin.

Selitys lienee kohtuullisen toimiva selittämään Neuvostoliiton romahdusta. Kuitenkaan sen avulla ei pysty selittämään sitä, että miksi Neuvostoliitto romahti vuonna 1991 eikä aiemmin. Neuvostoliiton tapauksessa on myös kohtuullisen vaikea keksiä biologisia selityksiä sille, että mitkä syyt johtivat tähän valtavasti uhreja aiheuttaneeseen yhteiskunnalliseen kokeiluun? Yksinkertainen darwinilainen tulkinta vaikkapa geneettisestä vallanhimosta ei ole kovinkaan valaiseva selitys, vaan aiheesta kiinnostunut tutkija alkanee selvittämään vallinneita yhteiskunnallisia olosuhteita.

Edellisillä lievästi naivistisilla esimerkeillä pyrin osoittamaan, että biologisen selityksen avulla ei pysty tyhjentävästi selittämään tapahtumia, vaan yhteiskunnallisille olosuhteille ja sosiaalisuudelle on yhä sijansa, vaikka Ahmavaara ja Vanhanen sen yrittävätkin kieltää. Biologian piiristä tuskin pystytään kehittämään yleistä kaiken elämän yhteiskunnallisia piirteitä selittävää teoriaa.

Kirjasta herännyt keskustelu on pitkälti keskittynyt erityisesti Ahmavaaran pyrkimyksiin osoittaa älykkyyden merkitys yksilön ja yhteiskunnan menestymisen kannalta. Hänen teesiensä mukaan keskimääräistä korkeampi älykkyys korreloi erittäin voimakkaasti yhteiskunnallisen menestymisen kanssa ja yhteiskunnan jäsenten keskimääräinen älykkyys korreloi yhteiskunnan menestymisen kanssa globaalissa kilpailussa. Älykkyyden perustana on periytyvät ominaisuudet ja ympäristötekijöiden merkitys on pieni. Tähän asiaan en tässä arvostelussa puutu sen enempää kuin muistuttamalla siitä, että varsin monet periytyvät sairaudet vaativat oikeanlaisen ympäristön puhjetakseen. Ympäristötekijöillä on mahdollista vaikuttaa esimerkiksi perinnöllisten sydänsairauksien esiintymiseen.

Aivan puhtaasti eivät Ahmavaara ja Vanhanenkaan pysty selittämään kaikkea biologialla hyvästä yrityksestä huolimatta, vaan esimerki Ahmavaara kirjoittaa välillä seuraavasti(mt., 38):

"koneellinen teknologian syntyminen 1700- ja 1800-luvuilla loi teollisen yhteiskunnan. Tuolla yhteiskuntamuodolla oli tuotanto-, ammatti-, koulutus ja väestörakenteensa, jonka ”tuotteita” me 2000-luvun alun ihmiset vielä monessa suhteessa olemme."

Tässä Ahmavaara pitää siis perinteisen durkheimilaisen sosiologian mukaisesti ihmisen aikaansaaman teollistumisen synnyttämän rakenteen vaikutuksia keskeisenä tekijänä nykypäivän ihmisten elämässä. Ehkäpä myös jollain darwinistisella kehitysteorialla olisi voitu selittää ihmisen pyrkimyksiä kehittää teknisiä koneita. Kuitenkin teorian loogisuuden kannalta pitäisi pystyä myös selittämään esimerkiksi sinänsä yhteiskunnallisesti kehittyneen antiikin hellenistisen kulttuurin tuntemaa vastenmielisyyttä teknologian kehittämistä kohtaan.

Biologisen perimän ylikorostamisena voidaan pitää Vanhasen ajatuksia väkiluvun kasvusta. Hänen mukaansa olemme geneettisesti ohjelmoidut käyttäytymiseen, joka maksimoi geeniemme säilymisen. Toisin sanoen hänen mukaansa ei juurikaan ole realistisia mahdollisuuksia rajoittaa väestön kasvua.

Halu lapsien tekemiseen lienee geneettinen. Ainakin sellainen ominaisuus täytyy olla jokaisessa kulttuurissa, jotta se säilyisi hengissä. Sen sijaan Vanhaselta jää huomaamatta, että lapsilukua rajoittavat hyvinkin monenlaiset kulttuuriset tekijät. Esimerkiksi Etelä-Euroopassa ovat viimeiset vuosikymmenet merkinneet yleisesti lapsien hankkimishalukkuuden romahtamista. Naisille on sosiaalisten muutosten vuoksi tullut entistä tärkeämmäksi käydä esimerkiksi töissä eikä omistaa aikaansa lasten kasvatukseen. Pitämällä lasten hankkimishalukkuutta pelkkänä biologisena asiana emme tavoita yhteiskuntien kaikkia piirteitä.

Olen samaa mieltä Ahmavaaran ja Vanhasen kanssa siitä, että yhteiskuntatieteissä olisi syytä ottaa biologiset tekijät aiempaa paremmin huomioon. Se että yhteiskuntatieteellisessä koulutuksessa biologiaa ei juurikaan huomioida ei ole riittävä syy perimän poissulkemiseen mahdollisista ilmiöiden selityksistä. En kuitenkaan jaksa suhtautua vakavasti kaiken selittämiseen biologisilla tekijöillä. Kossupullosta vetoa, että keskusta ei ole Suomen isoin puolue tällä hetkellä sen takia, että se olisi ohjelmoituna suomalaisten geeneihin.