Yrittäjyyskasvatukseen on ladattu runsaan kymmenen vuoden ajan suuria odotuksia, että siitä muodostuisi suomalaisen talouselämän menestyksen ja suorituskyvyn yksi viisasten kivi. Oppilaitoksissa tarjotaan entistä useammin opintokokonaisuuksia ja koulutusohjelmia, joiden nimessä esiintyy sana yrittäjä, yrittäjyys, yritteliäisyys tai yrittäjyyskasvatus. Perusopetuksen opetussuunnitelmien nykyisin voimassa olevissa perusteissa yksi niin sanotuista aihekokonaisuuksista eli kaikki oppiaineet kattavista läpäisyteemoista on nimeltään Osallistuva kansalaisuus ja yrittäjyys. Lukion puolella opetussuunnitelmaperusteiden vastaava aihekokonaisuus on nimeltään Aktiivinen kansalaisuus ja yrittäjyys. Opetussuunnitelmien valmisteluvaiheessa 2000-luvun alussa yrittäjyys oli eräissä opetushallinnon keskustelupapereissa mainittu kyseisen aihekokonaisuuden nimessä jo ennen kansalaisuutta, mutta prosessin aikana sanojen järjestys kuitenkin muuttui toiseksi.

Yrittäjyyden näkyvä esiin nostaminen peruskoulun ja lukion opetusta raamittavissa ohjausdokumenteissa sai aikanaan monet heti kysymään, onko siis tarkoitus ryhtyä opettamaan kouluissa liike- ja yritystaloutta ja redusoida hyvä kansalainen hyväksi yrittäjäksi. Yrittäjyyskasvatuksen käsitteen käytön puolestapuhujat ovat vastanneet epäilyihin usein, että yrittäjyyskasvatuksessa yrittäjyys ei tarkoita niinkään ulkoista yrittäjyyttä eli yrittäjänä toimimista, vaan sisäistä yrittäjyyttä eli aloitteellisuutta ja aktiivisuutta. Kuten Yrittäjyyskasvatus hallintana -teoksen kirjoittajat perustelevat, yrittäjyyskasvatuspuhe sisältää kuitenkin yleensä muutakin kuin sen sanoman, että aktiivisuus ja oma-aloitteisuus on hyvä ja tavoiteltava asia; implisiittisenä viestinä kajastaa, että hyvä kansalainen on ennen kaikkea riskinottokykyinen ja -haluinen toimija yksilöllisten suoritteiden ja palkkioiden markkinoilla. Ihmiskuvien tasolla katsoen kyseessä on perusviritykseltään hyvin individualistinen näkemys hyötyään maksimoivasta yksilötoimijasta.

Yrittäjyyskasvatus hallintana -teoksen analyysin mukaan yrittäjyyskasvatus on osa uutta hallinnan tekniikkaa, jossa yksilöt – ei ehkä voida puhua kansalaisista muussa kuin yrittäjäkansalaisen merkityksessä – opetetaan mieltämään itsensä korvattavina jäseninä erilaisissa vaihtosuhteissa. Kukin yrittäjäkansalainen on koko ajan itseään myymässä sekä taitojensa ja tuotteidensa laatua todistamassa. Varmastikin tämä on keskeinen osa yrittäjän arkea, mutta yrittäjyyskasvatuksen retoriikassa syntyy usein mielikuva, että sellaiset ominaisuudet kuin luovuus, riskinottokyky, aloitteellisuus, uteliaisuus ja sitkeys eivät olisi lainkaan palkkatyöläisillä esiintyviä ominaisuuksia vaan vain yrittäjiin soveltuva attribuutti. Yrittäjästä tulee kuin huomaamatta hyvän kansalaisen ihannetyyppi, esikuva ja ruumiillistuma, kun palkkatyöntekijän hahmo ajautuu melkeinpä kuin määritelmällisesti ei-luovaksi ja passiiviseksi. Tässä teos asettuu luontevasti uuden julkisjohtamisen ja markkinoistumistrendien analyysien kuten Raija Julkusen, Leena Eräsaaren ja Heikki Patomäen teosten rinnalle.

Yritteliäisyys on kaikin puolin kannatettava ominaisuus. Kuten teoksen kirjoittajat huomauttavat, yrittäjyyskasvatuksen ohjelmapapereissa mikä vain yritteliäisyys ei oikeastaan ole ”oikeaa” yrittäjyyttä”. Kirjoittajat toteavat, kuten myös Risto Ikonen taannoisessa teoksessaan Yrittäjyyskasvatus. Kansalaisen taloudellista autonomiaa etsimässä (2006), että yrittäjyys näyttää olevan yrittäjyyskasvatuksesta puhuttaessa usein synonyymi nimeomaan kasvu- ja riskiyrittäjyydelle, mikä englanniksi sisältyy käsitteisiin entreprising ja entrepreneurship. Pienimuotoinen kauppaliike tai vaikka suutari- tai parturiyritys eivät näytä kovin kiinnostavilta yrittäjyyskasvatusohjelmien laatijoille. Tähän liittyy läheisesti eräs teoksen kiinnostava argumentti: yrittäjyys on yrittäjyyskasvatuksessa usein “maskuliininen” asia; siinä korostuvat liiketoiminnan laajentaminen, suuret projektit ja “iso yrittäjyys”. Tämän ovat joskus saaneet kokea myös naisyrittäjähankkeiden osanottajat, joiden kenties arkirealistiset ja paikallisiin tarpeisiin ja oloihin vastaavat yritysideat rajataan yrittäjyyden edistämisdiskurssissa ikään kuin vähempiarvoisiksi ja vaatimattomiksi, kuten teoksessa käy ilmi.

Yrittäjyyskasvatus hallintana -teoksen näkökulma on laajempi kuin yrittäjyyskasvatus opetussuunnitelmallisena asiana. Tarkastelun laajempi viitekehys on uusliberalistisen yhteiskuntapolitiikan retoriikka, jossa korostuu yksilöllisyys, yksilön vastuu, kilpailu ja yksityisen sektorin laajeneva alue julkisen kustannuksella. Kirjoittajat käsittelevät kyllä koulunkin yrittäjyyskasvatuksen kysymyksiä, mutta suuri osa teoksesta laajenee kilpailukyky-yhteiskunnan kansalaisen asemaa koskeviin kysymyksiin. Artikkeleissa tarkasteltavia aihepiirejä ovat siten muun muassa naisten yrittäjyyskoulutushankkeet, liikuntakasvatus ja hoiva-alan ammatillinen koulutus sekä näillä kentillä konstruoidut yrittäjä-, kansalais- ja sukupuolikuvat. Kiinnostavia ovat myös artikkeleista avautuvat näkymät peruskoulun opettajien, koululaisten vanhempien ja yliopisto-opiskelijoiden tulkintoihin yrittäjyyskasvatuksesta ja yrittäjämäisyydestä, joita eritellään empiirisen haastattelu- ja kyselyaineiston avulla. Näissä artikkeleissa tarkastelukohteena on siis tavallaan yrittäjyyspuheen reseptio, aihe josta juuri yhteiskuntatiedollisen opetuksen ammattilaisten tulisi olla kiinnostuneita.

Yrittäjyyspuhe siihen liittyvine yksilöllisyyden, vastuun henkilökohtaistamisen sekä yksilöiden lahjakkuuseroilla legitimoitujen yhteiskunnallisten erojen korostuksineen on tullut tärkeäksi osaksi julkista puheavaruutta. Kuten kirjoittajat toteavat, toisaalta esimerkiksi koululaisten vanhempien yrittäjyystulkinnoissa on myös kilpailukriittisiä ja tasa-arvopainotuksia, ei vain kilpailun ja “lahjakkuuden aatteen” kannatusta. Tuon elementin merkitys yrittäjyyden representaatioiden sisältönä saattaa vielä vahvistua, onhan finanssi- ja talouskriisin myötä noussut jälleen enemmän ääniä varoittamaan itsekkään menetyskeskeisen ajattelun vaaroista. Olisi ollut kiinnostavaa lukea myös, miten teoksen kirjoittajat näkevät sosiaalisen yrityksen konseptin asettaman haasteen yrittäjyyden hahmottamiselle. Kuvaavaa kyllä, Suomen Yrittäjät esitti tammikuussa 2011 mediassa edustajansa suulla epäilyn moisen yrityskäsityksen mielekkyydestä, sosiaalisen yrityksen keskeisajatus kun ei ole tehdä voittoa! Yrittäjyyden käsite voi periaatteessa hyvin laajentua uusiin sosiaalisempiin suuntiin. Risto Ikonen on edellä mainitussa kirjassaan itse asiassa pohtinutkin, voisiko suomalaisesta tai oikeammin sanoen pohjoismaisesta yhteiskunnallis-taloudellisen ajattelun ja kansalaisihanteen perinteestä löytyä yrittäjyydelle sosiaalisesti kestävämpi malli kuin kasvukeskeinen, riskihakuinen enterprise-tyyppinen yrittäjyys. – Risto Ikosen teosta muuten voikin suositella luettavaksi rinnan Yrittäjyyskasvatus hallintana -teoksen rinnalla, sillä se rakentaa nykyiselle yrittäjyyskasvatuspuheelle myös historiallista kehystä, jollaista nyt esiteltävä teos ei niinkään sisällä.  

Yrittäjyyskasvatus hallintana on analyyttinen ja teoreettisesti kunnianhimoinen teos. Kirjoittajat paikantavat hyvin yrittäjyyskasvatuspuheen uusliberalistisia piiloviestejä ja taustaoletuksia, ja sikäli teoksen analyysit ovat kiinnostava kontribuutio kriittisen koulutuspolitiikan tutkimukseen. Voin uumoilla, että jotkut lukijat saattavat paikoin oudoksua yhteiskuntateoreettisten ja kulttuurintutkimuksen käsitteiden viritystasoa – viittauksissa esiintyvät muun muassa myös Judith Butler, Jacques Derrida ja Susan Bordo – mutta toisaalta juuri niiden kautta tähän nimenomaiseen aiheeseen avautuu senkaltaisia näkökulmia, joita yrittäjyyskasvatuspuheen analyyseihin olen kaivannut. Jos jonkin toiveen teoksen kokonaisuutta ajatellen saisi esittää, kokoelmassa voisi olla myös leimallisemmin filosofinen analyysi yrittäjyyskasvatuksesta ihmiskuvan ja hyvän elämän ideaalien kannalta sekä poliittinen analyysi, miten
yrittäjyyskasvatuspuhetta voitaisiin haastaa vaikkapa sosiaalisen yrittäjyyden konseptiosta käsin.