Yliopistot, woke ja vihapuhe

Turun yliopistossa oli päädytty keväällä 2022 harvinaiseen ratkaisuun hylätä pro gradu -tutkielma. Tapaus nousi esiin Agricolan kolumnissa elokuussa, ja se herätti suurta huomioita mediassa, jossa se mielellään nähtiin ”woke-sensuurina”. Suurin uhka akateemiselle vapaudelle ei suinkaan ole ”wokeismi” vaan se, että yliopistoja aletaan kontrolloida ulkoa käsin poliittisten toimijoiden taholta, sekä humanististen tieteiden rahoituksen heikkeneminen. Olisi myös tärkeää miettiä, voiko vihapuhetta hyväksyä osana julkaistavia opinnäytteitä ja tutkielmia. Hylätyksi esitetyssä gradussa oli pyrkimys leimata vähemmistöjen edustajat potentiaalisiksi seksuaalirikollisiksi.

Elokuun alussa herätti huomiota tapaus, jossa Turun yliopistossa oli päädytty harvinaiseen ratkaisuun hylätä pro gradu -tutkielma. Hylkäämistä perusteltiin mm. lähdekritiikin puutteella ja sillä, että ”työ muistuttaa enemmän mielipidekirjoitusta kuin akateemista tutkimusta” ja että se sisälsi laajan, tutkimusaiheen kannalta epäoleellisena pidetyn osion intersektionaalisesta feminismistä. Valituksen jälkeen gradu lopulta hyväksyttiin.

Opiskelijaa gradunteossa auttanut, ns. ”wokeismia” ja intersektionaalista feminismiä useissa mielipidekirjoituksissaan kritisoinut dosentti Ari Helo nosti tapauksen julkisuuteen Agricola-humanistiverkoston kolumnissaan  ja Uuden Suomen mielipidekirjoituksessaan. Lisäksi hän antoi tapauksesta haastatteluja useille uutismedioille. Tapaus herätti keskustelua muillakin alustoilla ja sosiaalisessa mediassa, ja mm. kansanedustaja Atte Kaleva (kok.) julisti Twitterissä gradun hylkäämisen olevan esimerkki ”Yhdysvalloista tuodusta akateemisen maailman sekopäisestä muotivirtauksesta” ja ”woke-sensuurista”.

Mainittakoon, että pidän intersektionaalista feminismiä hyvänä aatteena ja kannatan kaikenlaista epätasa-arvoon heräämistä ja herättelyä (mihin woke-termi alkuaan viittaa). Osa lukijoista varmaan päättelee, etten sen vuoksi kykene arvioimaan tapausta objektiivisesti, mikä heille sallittakoon. Toisin kuin tapauksesta uutisoineet toimittajat, olen kuitenkin lukaissut gradun, joka julkaistiin vasta siitä nousseen mediakohun jälkeen. En ota kantaa siihen, olisiko gradu tullut hyväksyä vai ei. Sen sijaan haluan esittää kysymyksen, jonka gradun lukeminen väkisinkin herätti mielessäni. Kysymys kuuluu: pitäisikö opinnäytteitä ja tieteellisiä tutkielmia voida hylätä sen perusteella, että ne sisältävät vihapuhetta?

Kohutun gradun aihe on kahden ahdistelutapauksen käsittely Japanin mediassa. Aiheen käsittely gradussa jää kuitenkin varsin lyhyeksi, sillä ison tilan vie intersektionaalisen feminismin kritiikki. Kritiikin yhteyteen on liitetty monta sivua tekstiä, jossa käsitellään mielipidekirjoitusmaiseen sävyyn transsukupuolisten ja maahanmuuttajien, erityisesti turvapaikanhakijoiden, tekemiä seksuaalirikoksia ja heihin liittyvää pelkoa mahdollisina seksuaalirikosten tekijöinä. Väitteille on haettu tukea mm. kontekstista irrotetuista lainauksista, jotka ovat peräisin kolumnikirjoituksista ja YouTube-videoilta, uutisista sekä oikeistolaisista kirjoituksista. Yksittäistapauksista on tehty pitkälle vietyjä yleistyksiä ja lähdekritiikki loistaa poissaolollaan esimerkiksi tilastotietojen kohdalla, joiden luotettavuus kyseenalaistetaan referoidussa lähdetekstissä.

Kontekstistaan irrotettujen sitaattien varassa gradussa mm. syytetään transsukupuolisia siitä, että he yrittävät painostaa muita seksiin ja leimaavat transfobisiksi niitä, jotka eivät viehäty heistä. Jonkinlaisesta kapitalismia vastustavaa feminististä salaliittoa koskevasta teoriasta taas haetaan tukea väitteelle, että arabialaisesta kulttuurista tulevat ovat nostaneet häirintätapaukset kasvuun ja tuoneet joukkoraiskauskulttuurin Eurooppaan. Tämä on tyypillistä vihapuheen retoriikkaa. Ehkä tärkein huomio on kuitenkin se, että koko maahanmuuttajia ja transsukupuolisia koskevan keskustelun sisällyttämiselle graduun on hankalaa nähdä muita perusteita kuin pyrkimys leimata vähemmistöjen edustajat potentiaalisiksi seksuaalirikollisiksi. Mitään yhteyttä gradun aiheena olleisiin ahdistelutapauksiin transsukupuolisilla ja maahanmuuttajilla ei nimittäin ole.

Toimittaja Pekka Torvinen kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan hiljattain siitä, kuinka Britanniassa ja Yhdysvalloissa käyty keskustelu ”woke-aatteen” oletetuista vaaroista akateemiselle vapaudelle on leviämässä Suomeen. Torvinen esittää, että ”wokeismin” vastustajien kritisoimien sisältövaroitusten ja vähemmistöjen huomioimisen sijaan suurempi uhka akateemiselle vapaudelle on se, että yliopistojen toimintaa aletaan kontrolloida ulkopuolelta käsin, poliittisten toimijoiden taholta. Tässä yhteydessä hän viittaa antiikin kulttuurin professori Ida Östenbergin Dagens Nyheterissä julkaistuun, samaa aihetta käsittelevään kolumniin. Östenberg nostaa esiin huolen humanististen tieteiden rahoituksen heikkenemisestä ja alasajosta, joita hän pitää todellisena uhkana humanistisille tieteille, ja kritisoi mediaa siitä, että niistä kirjoittamisen sijaan se keskittyy julkaisemaan klikkiotsikoita kampuksilla jylläävästä ”woke-sensuurista”. Mielikuva humanistisista aloista yksittäisen, tiedevastaiseksi leimatun aatteen temmellyskenttänä taas on omiaan luomaan kielteistä kuvaa humanistisista tieteistä, eikä ainakaan paranna alojen tulevaisuudennäkymiä.

Kohun aiheuttanut gradu on Östenbergin kritisoimasta ilmiöstä oiva esimerkki. Tapauksen yhteydessä suomalaisessa mediassa ja sosiaalisessa mediassa puhuttiin lähinnä siitä, sensuroidaanko yliopistoissa intersektionaalisen aatteen ja ”wokeismin” nimissä kriittisiä ääniä. Harva oli gradua lukenut, ja nyt kun se on julkaistu, ketään tuskin enää kiinnostaa palata aiheeseen sen tarkistamiseksi, oliko kohun synnyttämä kuva Turun yliopiston harjoittamasta aatteellisesti motivoituneesta sensuurista aiheellinen vai pelkkä ankka.

Mielestäni sensuuripelkojen jyllätessä ”woke-aatteen” kauhistelun sijaan aiheellista olisi (tieteenalojen rahoituskriisin ratkaisemisen ohella) seuraavaksi kysyä, voidaanko vihapuhetta hyväksyä osana julkaistavia opinnäytteitä ja tutkielmia. Vaikuttaa nimittäin siltä, että akateemista vapautta koskevassa keskustelussa ollaan saapumassa iänikuisen kysymyksen äärelle, missä menee sananvapauden ja vihapuheen raja.

Ennen woke-keskustelua ehdin kuvitella, että useimmille olisi jo selvää, ettei sananvapaudessa ole kyse luvasta lietsoa vähemmistöihin kohdistuvaa vihaa. Viime aikoina on käynyt selväksi, ettei näin ole, vaan sensuurikortin heiluttelu on siirtymässä mediasta akateemiseen maailmaan (ja sieltä takaisin mediaan).

Aate- ja tutkimussuuntien kritiikille on tietenkin oltava sijaa tutkimuksessa ja akateemisessa keskustelussa. Kannatan tässä suhteessa mahdollisimman vapaata ja avointa keskustelua. Mutta jos sananvapauden nimissä voidaan julkaista näennäisesti tieteellisenä tekstinä vihapuhetta, niin ehkäpä yliopistoissa olisi todellakin tarpeen alkaa keskustella siitä, kuinka erottaa vihapuhe asianmukaisesta kritiikistä. Yliopistoyhteisön sisältä tulevat selkeät linjaukset tässä suhteessa helpottaisivat kimuranteissa tapauksissa toimimista, parantaisivat yksittäisten opiskelijoiden ja tutkijoiden oikeusturvaa ja ennaltaehkäisisivät mediakohuja, joissa mm. woke- ja natsikortit helposti alkavat lennellä.

Jamie Vesterinen

Kategoriat:

Kolumnit

Julkaistu:

6.9.2022