Venäjän hyökättyä Ukrainaan on ilmeinen riski, että Suomessa palataan kaksi- ja kolmekymmenluvun viholliskuvaan ja ”ryssä” herää henkiin. Kansallisuusvihan uudelleen rakentamiseen ei kuitenkaan ole tarvetta eikä syytä. Kulttuurihistorian emeritusprofessori Kari Immonen perkaa suomalaisen ryssäpuheen historiallisia juuria.

Yleisesti russofobia, tai venäläisviha syntyi läntisessä Euroopassa Liivinmaan sodan aikana 1500-luvulla. Silloin syntyi myös suuri osa niistä Venäjä-kuvista, joita myöhemmin on eri tilanteissa käytetty.

Suomessa ryssäpuheen juuret ovat 1700-luvulla, erityisesti Suuressa Pohjan sodassa ja isonvihan ajassa. Silloin ei kansallisuusaate vielä ollut syntynyt eikä välttämättä puhuttu venäläisistä yleisesti vaan esimerkiksi kasakoista, jotka tekivät hirmutekoja. Tilanne oli myös alueellisesti vaihteleva. Pohjanmaalla venäläisten toiminta oli erityisen julmaa ja tällä oli vaikutusta pysyvään vihaan.

Eteläisessä Suomessa monin paikoin kysymys oli enemmänkin hallinnollisesta miehityksestä kuin hirmuteoista. Myöhemmin Pohjanmaan kokemukset ovat valtakunnallistuneet ja tarjonneet aineistoa monenlaisen propagandan ja ryssävihan perustaksi.

Autonomian aika oli pääsääntöisesti yhteistyöhakuista eikä venäläisvihalla ollut paljoakaan sijaa. Tilanne muuttui niin sanottujen sortokausien aikana, mutta silloinkaan suomalaisten aversio ei kohdistunut venäläisiin yleisesti vaan siihen osaan hallintoa ja lehdistöä, jonka katsottiin olevan venäläistämistoimien takana. Toisaalta jo silloin suppeissa aktivistiryhmissä rakennettiin kielteistä suhdetta venäläisiin yleensä.

Varsinainen viholliskuvan rakentaminen käynnistyi Suomen itsenäistyttyä. Sitä toteutti erityisesti Akateemisen Karjala-Seuran yhteydessä toiminut Vihan veljet -organisaatio, mutta muitakin oli. Tässä propagandassa ryssänviha oli se tekijä, jonka avulla rikkinäinen kansa oli kevään 1918 jäljiltä yhdistettävissä ja yhdistettävä:

Se on vihan voima, kaikista inhimillisistä intohimoista voimakkain – ja pyhin.

 

Kysymys ei ollut pelkästään turvallisuuspolitiikasta vaan myös yleisemmästä argumenttirakenteesta esimerkiksi työväenliikettä ja ammattiyhdistyksiä vastaan. Ryssänvihaa tarjottiin työkaluksi kaiken pahaksi koetun torjumiseen.

Riippumatta siitä, mitä meistä itse kukin ajattelee käyttäessään ryssä-sanaa, 1920- ja 30-lukujen viholliskuvan rakentamisen jälkeen tämä sana ei voi olla millään tavoin neutraali. Jokainen, joka tätä sanaa käyttää, käyttää sitä tietoisesti. Tässä ei ole merkitystä esimerkiksi sillä, että sana on ruotsin kielessä neutraali. Suomen kielessä se ei sitä ole.

Talvi- ja jatkosodan aikana ryssä oli sekä vihollisen synonyymi että kansallisesti varautunut ryssä ikuisena vihollisena. Eri puhujilla ja eri tilanteissa painotus näiden kahden ulottuvuuden välillä vaihteli.

Sodan jälkeen, uutta Neuvostoliitto-suhdetta ja uutta ulkopolitiikkaa rakennettaessa ryssä-termi pyrittiin häivyttämään suomalaisesta vokabulaarista ja kansallisuusvihan mielenmaisemasta. Vähitellen se myös häipyi tai ainakin merkittävästi heikkeni. Kysymys ei ollut pelkästään poliittisesta tarkoituksenmukaisuudesta vaan myös aidosta pyrkimyksestä nähdä naapurimaan ihmiset samassa mielessä ihmisinä kuin mitä me itsekin olemme. Erilaiset stereotypiat toki elivät tämän rinnalla.

Ehkä voimme rinnastaa vuosien 1809 – 1889 ja toisen maailmansodan jälkeisen ajan suomalaisten venäläisyyssuhteen toisiinsa. Molemmissa pyrittiin aika samalla tavoin arkipäiväiseen – ja sanoisimmeko asialliseen – yhteyteen naapurin kanssa.

Nyt, Venäjän hyökättyä Ukrainaan, on ilmeinen riski, että palaamme kaksi- ja kolmekymmenluvun viholliskuvaan ja samaistamme Venäjän hallinnon ja kansan. Silloin ”ryssä” herää henkiin kaiken pahan ja tuomittavan synonyyminä. Riippumatta siitä, kuinka suuri osa venäläisistä näissä rankan sensuurin oloissa tukee aidosti Putinia, kansallisuusvihan rakentamiseen ei ole tarvetta eikä syytä. Toistemme kanssa meidän on jatkossakin tultava toimeen, rajan molemmin puolin.