Raimo Pesosen Nato hampaankolossa on Suomen Nato-jäsenyyteen kriittisesti suhtautuvan kirjailijan esseemäinen pamfletti, joka on uusin täydennys suomalaiseen Nato-keskusteluun. Pesosen teos on tyyliltään huomattavan erilainen verrattuna esimerkiksi Markku Salomaan Puhutaan Natosta -teokseen. Jos Salomaa keskittyi käsittelemään Natoa ja Suomen Nato-jäsenyyttä käymällä jopa luettelomaisesti läpi organisaatiota sekä Nato-jäsenyyden piirteitä, tarttuu Pesonen itse suomalaiseen Nato-keskusteluun ja toisaalta nostaa esiin Naton kipeitä kohtia, sellaisia seikkoja jotka eivät yleensä nouse esiin suomalaisessa keskustelussa.

Kenen sylissä ollaan, kenen syliin halutaan?

Kuva: Naton vuosipäiväjuliste 1949-1959. Nato.

Teos on jaettu 28 lukuun, jotka soljuvat eteenpäin. Pesonen lähtee liikkeelle ajatuksesta, että Suomessa on käynnissä jopa epädemokraattinen prosessi Suomen liittämiseksi Natoon. Keskustelussa, jota tietyt mediatalot näyttävät tukevan, annetaan huomiota Natoa myönteisesti kommentoiville ja toisaalta jätetään Nato-kritiikki heikolle tolalle. Siten tällaisen valikoinnin myötä vaikutetaan keskustelun tasoon ja siten itse väestöön. Teos jatkaa avaamalla näkökulmia suomalaiseen kulttuuriin, johon kehitettiin aikoinaan eräänlaiseksi pohja-ajatukseksi ajatus suomalaisista nimenomaan venäläisten, tuon ikiaikaisen uhan naapureina. Tämän argumentin hyödyntäminen Natoa tukevien kannanotoissa rakentaa teoksen keskeisen teeman, jossa käytäntöä arvioidaan kriittisesti ja kyseenalaistetaan Venäjään ainaisesti liitetyn peikon rooli. Pesonen kritisoi sekä Venäjän autoritääristä kehitystä että maan osallistumista Ukrainan kriisiin. On kuitenkin oma asiansa, miten tällaisia tulkintoja Venäjästä pyritään hyväksikäyttämään nimenomaan Nato-jäsenyyden tukijoiden piirissä ja luomaan kuvaa Venäjän syliin joutuvasta Suomesta. On myös kyseenalaista antaa ymmärtää, että Suomen Nato-jäsenyys edesauttaisi Venäjän demokratisoitumista.

Venäjän toimia ei kaunistella, mutta vielä enemmän kriittistä huomiota annetaan Yhdysvalloille. Kuten monissa muissakin Natoon liittyvissä kirjoituksissa, palataan Pesosen teoksessa Nato-jäsenyyteen nimenomaan transatlanttisena kysymyksenä, eli miten se liittyy siihen, millaiset suhteet Suomi haluaa luoda Yhdysvaltoihin. Yhdysvallat on sotilaallinen supervalta, joka kykenisi niin halutessaan takaamaan myös Suomen turvallisuuden. Toisaalta Pesonen ei suostu hyväksymään tätä suhdetta ilman kritiikkiä, ja muistuttaa mieleen Yhdysvaltojen kanssa tehtävän yhteistyön lisääntymisen potentiaalisia ongelmakohtia. Syliin joutumisen narratiivissa voidaan myös puhua tilanteesta, jossa Suomi siirtyy Venäjän sylistä Yhdysvaltojen syliin ja olisi, kuten Pesonen asian ilmaisee, tilanteessa, jossa taasen Yhdysvalloilla olisi mahdollisuus toteuttaa merkittävää vaikutusvaltaa suomalaiseen poliittiseen elämään. Kysymys kuuluukin, halutaanko Suomessa kumpaakaan?

Ukrainan kriisi kulkee väistämättä aiheen mukana. Pesonen muistuttaa siitä, miten niin idässä kuin lännessä on tehty selviä virheitä tilanteen hoitamisessa. Euroopan unioni ei pääse kriisin hoidosta ilman synninpäästöä, puhumattakaan siitä että kyseessä on samalla organisaatio jolla on oma legitimiteettiongelmansa. On myös syytä muistaa, että Nato ei suinkaan ole ollut noin vain sattumanvaraisesti, valikoiden laajentuva sotilasliitto, vaan kyseessä on ollut jopa aktiivinen laajentuminen Itä-Eurooppaan. Pesonen pohtiikin, että ehkä Venäjän puheita on välillä syytä ottaa todesta, eikä vain keskittyä etsimään niistä ajoittain liian tutuiksi käyneitä valheita. Teoksen keskeinen argumentti on usko siihen, että liittoutumattomilla mailla on edelleen annettavaa kriisien ratkaisemisessa ja, että Suomen Nato-jäsenyys heikentäisi suomalaisten turvallisuutta. Naton tarjoama ydinasesateenvarjo nostetaan jäsenyyden parhaaksi, mutta samalla riittämättömäksi perusteeksi pragmaattiselta näkökulmalta tarkasteltuna.

Sujuvasti etenevän teoksen ongelmina hajaannus ja Venäjä-kritiikin puute

Teoksen taustalla on selvästi syvällinen ymmärrys yhteiskunnasta ja siinä käytävästä keskustelusta, jonka aikana ainakin arvioija koki ahaa-elämyksiä kiinnostavista oivalluksista. Teoksen etenemistapa on sujuva, mutta välillä lukijalle tulee tunne, että aihe leviää liian laajalle ja että tekstissä vilahtelee varsin värikkäitä kommentteja esimerkiksi toimittajien paimentamisesta poliittisesti tarkoituksenmukaisille reiteille. Teos ei rakennu kirjallisuusviitteiden varaan, eikä viitteitä ole, mutta tekstigenre ei sitä mielestäni kaipaakaan. Pesonen mainitsee tekstin edetessä useita keskeisiä lähteitä, kuten Nato-jäsenyyteen liittyviä kirjoituksia. Näin ollen ajoittain on lopputuloksena dialogi jo olemassa olevan Nato-keskustelun kanssa, joka perustuu julkaistuihin kirjoituksiin. Teoksessa on kirjallisuusluettelo.

Sisältöä vaivaavan ajoittaisen hajaantuneisuuden lisäksi teoksen keskeinen ongelma saattaa olla siinä, että Venäjää ei kritisoida tarpeeksi. Tämä teos, tai pamfletti, elää ennen kaikkea kyseenalaistamisesta ja ajoittain jopa  epämiellyttävien totuuksien esiin tuomisesta tai mieliin palauttamisesta. Suomalaisen kulttuurin Venäjä-suhde paljastetaan kaikessa raadollisuudessaan, mutta toisaalta venäläisen rajanaapuruuden ja sitä myötä epäluulon historia jätetään turhan suurilta osin lukijoiden oman tietämyksen varaan. Nykypäivän Venäjää ja venäläisyyttä käsittelevä kulttuuri Suomessa ponnistaa 1800-luvulta ja 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä, kuten Pesonen muistuttaa, mutta kokonaisuudessaan kyse on laajemmasta ilmiöstä kuin mille teoksessa annetaan huomiota. Ongelma on myös siinä, että perusargumentti Naton kykenemättömyydestä luoda varmoja turvallisuustakuita on heikko. Nato arvopohjaisena organisaationa saa ansaittua kritiikkiä, koska sen historia esimerkiksi demokratiaa tukevana organisaationa on kaikkea muuta kuin tahraton. Toisaalta Pesonen ei näytä uskottavasti osoittavan, että Nato ei kykenisi tuottamaan Suomelle turvallisuustakuita. Pesoselle Nato näyttäytyy potentiaalisesti hajaantuvana organisaationa, mutta se on silti edelleen organisaatio, joka kykenee luomaan Eurooppaan turvallisuutta. Siten Pesosen kirjoitus jää henkilökohtaisen tuntemuksen tasolle.

Lopputuntemus Pesosen teoksesta on, että kyseessä on sellainen teos, joka on kiinnostavaa lukea Nato-keskustelun käymisen yhteydessä. Toisaalta teos ei yksinään riitä, vaan Nato hampaankolossa vaatisi tuekseen myös muuta perehtyneisyyttä aiheeseen. Suomen Nato-jäsenyyden vastustajat saavat teoksesta tukea omille argumenteilleen, mutta tämä on vain osa kirjan hyödyllisyyttä. Teoksen peruslähtökohdaksi kirjoitettua Nato-kritiikkiä ei pidä pitää lukemisen esteenä, vaan mahdollisuutena testata omia tuntemuksiaan ja argumenttejaan aiheesta. Eräs keskeisimmistä Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen liittyvistä seikoista on se, millaisen suhteen Suomi haluaa Venäjän kanssa. Ja nimenomaan tämä on se asia, jota jokaisen Nato-jäsenyyden puolesta tai vastaan argumentoivan olisi hyvä ensin testata ja pohtia. Pesosen kirja sopii tähän tarkoitukseen.