Otava on julkaisut yhtenäisessä muodossa kovakantisina ja äänikirjoina Kai Häggmanin, Teemu Keskisarjan ja Markku Kuisman tekstittämät kolme kirjaa 1917 (2017, 224 s.), 1918 (2018, 240 s.) ja 1939 (2019, 208 s.), joiden nimien vuosiluvut paljastavat niiden sisällöt. Häggmanin alue on kirjallisuus ja kulttuuri, Keskisarjan kansalais­yhteiskunta ja Kuisman talouselämä. Pysähdyttävästä kuvituksesta vastaa Jukka Kukkonen.

Kriitikko Veli-Pekka Leppänen on arvioinut tammikuussa 2019 Helsingin Sanomissa kattavasti teoksen 1918 todeten tekstien olevan esseitä, osin aika irtonaisesti singahtelevaa ­ääneen ajattelua. Käsittelen arviossani vain kirjaa 1939, jonka sisällys on seuraava: Sota jossa hävisivät molemmat osapuolet, Luoton loppu, Kollaa kestää, mutta Antero ei enää palaa – kirjailijoiden Talvisota.

Suomi, metsän tasavalta

Itsenäistynyt Suomi oli puunjalostusteollisuus- ja maatalousmaa. Metalli-, konepaja ja telakkayhtiöiden sekä elintarvike- ja tekstiiliteollisuuden kaipaamat uudet avaukset olivat jääneet vähiin. Nämä alat olivat Venäjän taannoisten markkinoiden kadottua hyytyneet lähinnä kotimarkkinateollisuudeksi. Suomen ja Neuvostoliiton välinen kauppa oli vähäistä. Valtaosa Suomen viennistä suuntautui Länsi-Eurooppaan, ja vientituotteista suurin osa oli metsäteollisuuden tuotteita. Kuisma nimeääkin Suomen ”metsän tasavallaksi.” Kartellit olivat tuolloin tavallisia eikä niihin toisin kuin nykyisin puututtu.

Viimeinen rauhan kesä 1939 oli tulevan pakkastalven alla kaunis ja lämmin. Tunnelma oli kuitenkin painostavan uhkaava ja mullistuksia aavisteleva. Silti vain harvat uskoivat sodan syttymiseen. Pankitkaan eivät reagoineet riittävästi Neuvostoliiton suurlähetystön tekemiin mittaviin Suomen markan ostoihin. Itärajan linnoitustyöt olivat oikea-aikainen, joskin riittämätön varautuminen.

Yllättänyt hyökkäys ei tapahtunut vain maiden eteläisellä rajalla, vaan ulottui aina Jäämerelle saakka seuduille, joilla ei ollut vähäisintäkään tekemistä sodan syyksi väitetyn Leningradin turvaamisen kanssa. Sen tavoite ei ollut Rajajoki vaan Tornionjoki. Keskisarjan mukaan talvisodan syttyessä Suomesta löytyi uudenlaista puolustustahtoa, sillä siinä missä aiemmin Ruotsi oli ollut Suomen verottava ja sotapalvelukseen pakottava esivalta, nyt ihmisillä oli puolustettavanaan kotinsa ja maatilansa. Suomalaisten kohtalot Stalinin vainoissa pelottivat myös.

Taloudellisesti tarpeeton sota

Kuisman mukaan sota ei ollut taloudellisesti kenellekään tarpeen. Kiristynyt tilanne sai ihmiset nostamaan pankeista talletuksiaan, mitä oli hillittävä sääntelyllä. Henrik Meinander toteaa Mannerheimin elämäkerrassaan Gustaf Mannerheim (2017), että Pohjois-Euroopan tapauksessa kyseessä olivat paitsi Leningradin turvallisuus myös Ruotsin malmikenttien hallinta.

Häggman nostaa 1930-luvun lopun kirjailijoista yhteishengen vahvistajina esiin Toivo Pekkasen sekä Olavi Seppäsen ja painottaa kilpaurheilun merkitystä kansan yhtenäisyydelle korostaneen Suomen Kuvalehden päätoimittaja Ilmari Turjan vaikutusta. Urheilupiirit organisoivat innoissaan olympialaisia vielä kesällä, vaikka V. A. Koskenniemi jo odotti sotaa artikkelissaan ”Yhdestoista hetki”. F. E. Sillanpään Nobelia käytettiin kansallisen yksimielisyyden ja puolustustahdon lujittamiseen. Tämäkin sota tuotti suosittuja ja kustantamojen kassoja lihottaneita kuvauksia, kuten Erkki Palolammen Kollaa kestää ja Mika Waltarin Antero ei enää palaa.

Vanhempi sukupolvi ja valtaosa sodan jälkeisistä ikäluokista tuntee melko hyvin vuosien 1917–18 ja vuonna 1939 alkaneiden sotien tapahtumat, vaikka niihin ehdittiin joistain syistä harvoin koulujen historian opetuksessa. Sodista on kuitenkin jo niin kauan, että valtaosa nuorempien ikäluokkien tiedoista on hataralla pohjalla. Tämä kirjasarja on mainio katsaus 1900-luvun sotiimme, varsinkin kun odottaa sopii sen jatkosodan kattavaa osaa. Teokset ovat sotiamme tuntevillekin tapahtumien tiivistetty kertaus ja uusien näkökulmien avaaja. Erityisen kiitoksen ansaitsee kirjojen upea, tekstejä mainiosti tukeva kuvitus.