Tämän kirjan arvostelu viivästyi, sillä kävelin suoraan Markku Kuisman rakentamaan ansaan. Luulin, että minulla olisi edessäni lyhyt parisataasivuinen teos. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida siitä, että Markku Kuisma tunnetaan järkälemäisten yli kuusisataasivuisten teosten kirjoittajana: Metsäteollisuuden maa – Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä 1620–1920 (1993), Kylmä sota, kuuma öljy – Neste, Suomi ja kaksi Eurooppaa 1948–1979 (1997) ja Kahlittu raha, kansallinen kapitalismi – Kansallis-Osake-Pankki 1945–1995 (2004). Viime vuosina Markku Kuisma on kuitenkin kunnostautunut tiiviiden alle kaksisatasivuisten teosten kirjoittajana. Aiemmin arvostelemani Suomen poliittinen taloushistoria 1000–2000 perusteella olisin voinut kuvitella hänen ottaneensa oppia brittiläisen taloustieteilijän E. F. Schumacher väitteestä: ”pieni on kaunista”. Siinä Kuisma onnistuneesti tiivisti Suomen viimeisen tuhannen vuoden historiaa runsaaseen kahteensataan sivuun. [http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=1610]

Jälkikäteen tarkasteltuna edellä mainitun teoksen tiiviys on ollut osaa suurta hämäystä. Oikeastaan Kuisma on kirjoittanut jälleen yhden kunnianhimoisen järkäleen, jakaen sen tällä kertaa hämäyksen vuoksi neljäksi näennäisesti erilliseksi teokseksi. Metsäteollisuuden roolista Suomen historian muovaajina kertova tarina alkaa Suomen poliittinen taloushistoria -teoksen kahdesta ensimmäisestä luvusta. Näin on edetty 1800-luvun taitteeseen, ja on aika hypähtää Saha-teokseen. 1900-luvulle tultaessa siirrytään Sodasta syntynyt -teokseen samalla kuin sahateollisuuden rooli Suomen historian veturina väistyy vähitellen kuiduttavan metsäteollisuuden tieltä. Tarina etenee sen verran rivakasti, että luku-urakan lopuksi saattaa olla aiheellisesti palata Suomen poliittiseen taloushistorian kahteen viimeiseen lukuun yhteenvedon saamiseksi.

Ajallisesti poukkoilevamman rakenteen ja poleemisuutensa vuoksi, Rosvo-paronien paluu ei asetu yhtä selkeästi mihinkään erityiseen kohtaan tähän mielessäni kuvittelemaani uuteen järkäleeseen. Se kannattaa mainita jo sen vuoksi, että siinä esitellään hyvä kiteytys näiden kaikkien kirjojen läpikäyvästä teemasta – sopivampaa nimitystä (sotienväliselle) Suomelle kuin ”metsän tasavalta” on vaikea keksiä (s. 66). Laitoin termin ”sotienväliselle” sulkuihin, sillä se pätee ainakin tämän kirjasarjan perusteella yhtä hyvin maailmansotia edeltävillekin ajalle, ja pitkälti vielä toisenkin maailmansodan jälkeenkin. Vallitseva metsien jalostustapana vaihtuu kaskeamisesta, prototeollisuuden ja lopulta sahateollisuuden kautta kuiduttavaan metsäteollisuuteen. ”…vielä 1950-luvun alussa sahatavaralla, sellulla ja paperilla hankittiin yli 80 prosenttia Suomen vientituloista, tässä suuruusjärjestyksessä.” (Saha s. 12.)

Kuten nimestä voi päätellä, Saha-kirja kertoo ajasta, jolloin sahateollisuus oli vallitsevana metsien jalostustapana. Toki kirja toimii erilläänkin, ja hyvin toimiikin. Kuten kirjan ala-otsikosta voi arvatakin, kirja ei kerro pelkästään Suomen sahateollisuudesta. Kirjan alusta asti, Suomi ja suomalainen sahateollisuus kytketään kansainväliseen kehitykseen. Kirja alkaa siitä, kuinka The Economist lehti otti suomalaisen sahatavaran hintanoteerauksiinsa ensimmäisen kerran vuonna 1856. Kirjan alkumetreiltä käy myös ilmi miten Britannian viljatullit ja niiden poistaminen 1840-luvulla liittyy sahatavaran vientinäkymiin. Kirjan alkuosa eteneekin tukevasti Saarivaltion johdolla, sinne lähtevät oppimatkalle mm. Johan Friedrich Hackmann, sieltä tulee James Finlayson, joka oli 1820-aloittamassa Tampereen kehitystä ”Suomen Manchesteriksi” ja sinne viedään puutullien alentuessa yhä kasvavia määriä puutavaraa.

Suomen vientiä hallinnut terva menettää paikkansa puutavaralle tarkalleen ottaen vuonna 1835, ja vuonna 1869 jälkimmäisen viennin arvo oli jo neljä kerta niin suuri kuin tervaan ja pien. Mielenkiintoisa kyllä, ”Koneellisesti sahatut lankut ja laudat edustivat itse asiassa alhaisempaa jalostusastetta kuin kemiallisen prosessin tuloksena syntynyt terva.” (s. 40) Tulevan suurteollisuuden nämä tuotteet olivat kuitenkin tärkeitä, sillä laivanvarustuksen ohella ne olivat merkittävässä asemassa kasaamassa niitä pääomia, liikekokemusta ja kansainvälisiä verkostoja, joiden varaan Suomen teollistuminen rakentui. Laivanvarustajana, puutavaraviejänä ja sahayrittäjänä omaisuutensa kokosi mm. C.F. Rosenlew ja ”Esimerkiksi Tampellaa 1850-luvulla perustamassa olleen Gustaf August Wasastjernan takaa löytyy 1700-luvun rikas laivanvarustaja ja tehtailija Abraham Falander-Wasastjerna.” (s. 57) Verraten pienen alkupääoman tarpeen vuoksi sahateollisuuden suuryrittäjiä saattoi nousta myös talonpoikaissäädystä. Heistä näkyvin oli Merikarviasta kotoisin oleva Antti Ahlström, joka lähti 1850-luvulla liikkeelle maatilasta, pienestä käsipaperitehtaasta ja talonpoikaissahan neljänneksestä ja jätti 1890-luvulla käsistään Suomen suurimman sahafirman. Suurimmalle osalle talonpoikaistolle ja maalaisköyhälistölle rooliksi jäi muodostua teollisuustyöväestön kasvualustaksi.

Sahateollisuuden laajenemista rajoitti pitkään syvään juurtunut käsitys metsien pikaisesta tuhoutumisesta ja pyrkimys metsien säästämiseksi vuoriteollisuuden tarpeisiin. ”Sahoihin kohdistunut kuristuspolitiikka palautui viime kädessä tulkintoihin Suomen tulevaisuudesta. 1840-luvulla vilkastuneen, väliin hiljentyneen, mutta silti eri muodoissa 2000-luvulle jatkuneen kansalliseen keskusteluun ytimessä oli kysymys metsien riittävyydestä ja roolista talous- ja kulttuurikehityksen kokonaisuudessa.” (s. 79) Tilanteen muuttumista edisti senaatin palkkaaman konsultin Edmund Von Bergin 1858 julkaistu raportti Suomen metsävaroista, joka osoitti, että oikein hoidettuna valtion metsäomaisuudesta voisi tulla tuntuva tulonlähde. ”Ajatus ei ollut uusi, mutta se oli hyvä ja vielä paremmaksi se teki valtion akuutti rahapula. Krimin sodan jälkivaikutukset, kotimainen kato, ulkomaiset finanssikriisit ja suuret julkiset investoinnit tyhjensivät valtion kassaa.” (s. 114–115) Höyrysahat oli sallittu jo vuonna 1857 ja sahaus vapautettiin laajemmin 1861.

Esteenä laajamittaiselle teollistumiselle olivat enää huonot kulkuyhteydet, jotka paranivat vähitellen kun Saimaan kanava valmistui 1856, Helsinki-Hämeenlinna rautatie avattiin liikenteelle 1862 ja lopulta 1890-luvun alkaessa rataverkosto oli jo pari tuhatta kilometriä. Sähkölennätinlinja vedettiin Suomeen 1855, vain muutamaa vuotta myöhemmin kuin edistyneempiin Euroopan maihin. Kuisman asiallisen viihdyttävästä kirjoitustavasta on seuraava toteamus: ”Pietarin pörssinoteeraukset saatiin Helsinkiin sähkeitse niin varhain kuin 1856. Pian tämän jälkeen lennätintä myös muihin kiireellisiin tarpeisiin.” (s. 144) Kymmenien tuhansien 1860-luvun nälkäkatastrofissa kuolleiden ihmisten kannalta yhteyksien paraneminen tapahtui kuitenkin liian myöhään, varsinkin kun ensimmäinen jäänsärkijä ”Murtaja” saatiin vasta 1890.

Kansainvälisessä myllerryksessä Suomi otti askeleen kohti itsenäisyyttä saamalla oman rahayksikön markan 1860 oma rahayksikön markan, ja jo 1865 se irrotetaan ruplasta ja sidotaan hopeaan, samalla se revalvoitui viidenneksellä. Kovan markan politiikkaa saikin pian nopeasti ensimmäiset uhrit, kun raskaasti velkaantuneet teollisuusyritykset joutuvat maksamaan lainansa kalliimmalla rahalla tilanteessa jossa markkinat hiljenivät. 1870-luvun alkaessa synkät ajat olivat kuitenkin jo takana, ryntäys Suomen metsiin ja jokisuistoihin saattoi alkaa todenteolla. Höyrykoneen ja höyrysahojen vapautuksen myötä sahat irtautuivat kahleestaan koskiin, ja uudet sahat voitiin rakentaa suurten uittoreittien suuhun. Parhaimmillaan tai pahimmillaan perustetaan yhtenä ainoana vuonna 25 uutta höyrysahaa, mikä kohotti tuotantokykyä 50 prosentilla vuoden 1872 tasosta. Suurin ryntäys tapahtuu Kotkaan, josta Helsingfors Dagbladetin kirjeenvaihtaja osuvasti hämmästelee: ”Vart än jag såg, såg vid såg jag såg”. (s.181)

Nopeata nousua seurannut laskusuhdanne 1870-luvun loppupuolella koitui monen sahayrittäjän kohtaloksi kun kovalla hinnalla hankituista tukeista sahatut laudat jouduttiin myymään yhä alaneviin hintoihin. Tilanne pahentuu entisestään kun hopeaan sidottu markka revalvoidaan ja sidotaan kultakantaan. Jotkut, kuten Axel Hornborg, pakenevat velkojaan Atlantin taakse Amerikkaan, takaajien jäädessä kärsimään. Kestäisi vuoteen 1889 asti, että suomalaisen sahateollisuuden tuotanto ja työllisyys saavutti vuoden 1877 huippuluvut.

Pudotuspelin lopputuloksena suomalainen omistus vahvistui ulkomaisten yrittäjien kustannuksella; kahdestatoista ulkomaisesta sahafirmasta jäljellä oli 1880-luvun puolivälissä enää viisi. Kuisman mukaan sahayrittäjän kansallisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa, pudotuspeleissä menestyneitä yrityksiä yhdistävä tekijä löytyy omistuspohjasta ja omistukseen liittyvistä toimintatavoista ja resursseista. Parhaiten menestyivät sellaiset kauppahuoneet, joilla ”…oli vuosien, vuosikymmenien ja joskus vuosisatojen kuluessa vahvistuneet kontaktit Hampurin, Lontoon, Pietarin ja Pariisin pankkiiriliikkeisiin ja puutavaravälittäjiin. Selviytymisen kannalta, näiden myöntämät ennakkomaksut ja vekseliluotot olivat elintärkeitä. Tässä lienee myös kirjan tärkein viesti meneillään olevan talouskriisin keskellä: ”…miksi luottamus kansainvälisen kaupan keskeisenä peruspilarina ja yritysten menestystekijänä ei todellakaan ole tyhjää puhetta.” (s. 204)

—————————————————————————-

Kuisma, Markku: Suomen poliittinen taloushistoria 1000–2000. Siltala, 2009.

Kuisma, Markku: Sodasta syntynyt itsenäisen Suomen synty Sarajevon laukauksista Tarton rauhaan 1914-1920. WSOY, 2010.

Kuisma, Markku: Rosvoparonien paluu – raha ja valta Suomen historiassa. Siltala, 2010.