Ajankohtainen johdatus valheen, vihapuheen ja vaihtoehtoisten totuuksien maailmaan

Ari Haasion, Anu Ojarannan ja Markku Mattilan Valheen jäljillä pureutuu ajankohtaiseen aiheeseen: miten erottaa valhe todesta ja vaihtoehtoiset totuudet totuuksista, joilla ei ole vaihtoehtoja. Kirja sopii oppaaksi opettajille ja informaatioalan ammattilaisille, mutta myös lukemistoksi muille, jotka ovat kiinnostuneet pääsemään valheen jäljille ja ymmärtämään paremmin nykyajan tiedon- ja valheenvälityksen ilmiöitä.

Haasio, Ari, Ojaranta, Anu, Mattila, Markku: Valheen jäljillä. Avain, 2018. 155 sivua. ISBN 978-952-304-166-0.

Valheen jäljillä on ajan hermolla ja kertoo yleistajuisesti, mitä ovat trollit, vihapuhe, propaganda ja trumpismit, ja miksi lähdekritiikki ja informaatiolukutaito ovat eräitä keskeisimmistä kansalaistaidoista nyky-yhteiskunnassa. Kirjan kolmen kirjoittajan asiantuntemus täydentää erinomaisesti toisiaan. Ari Haasio on tunnettu lukuisista aikaisemmista tiedonhankintaa ja -hallintaa ja sosiaalista mediaa koskevista yleistajuisista kirjoistaan. Anu Ojaranta on informaatiolukutaidon asiantuntija kun taas Markku Mattilan alaa on muun muassa rasismin historia.

Vihapuheesta ja trumpismeista informaatiolukutaitoon

Haasion, Ojarannan ja Mattilan teos koostuu kaiken kaikkiaan kolmestatoista suhteellisen lyhyestä luvusta. Kirjan avaa yleinen ajankuvaa suurella siveltimellä maalaileva luku ”Valheen maailma”, joka pureutuu maailman ja median tilaan ja sosiaalisen median käyttöön. Tätä seuraava luku pohtii tiedon, informaation ja datan käsitteitä sekä ennakkoluulojen, vähimmän vaivan periaatteen ja kognitiivisten auktoriteettien merkitystä siinä, miten tiedämme ja luotamme tietoon arkielämässä. Tätä seuraava luku jatkaa käsitteidenmäärittelyä ja nostaa esille Haasion väitöskirjasta disinformaation, misinformaation ja disnormatiivisen informaation käsitteet, jotka ovat eittämättä käyttökelpoisia toden ja epätoden tiedon erittelemisessä.

Alun erilaisia tiedonlajeja ja tietämisen tapoja käsittelevää osuutta seuraa sarja lukuja, joissa esitellään vihapuheen ja sensuurin käsitteitä sekä ilmiöitä kuten valemediat, trollit, propaganda ja trumpismit. Kukin luku on sinänsä hyödyllinen johdanto aiheeseen, vaikka ne eroavatkin jossakin määrin toisistaan siinä, miten syvälle kuhunkin aiheeseen pureudutaan ja mistä näkökulmasta. Esimerkiksi vihapuhetta ja sensuuria sekä propagandaa koskevat luvut käsittelevät aiheitaan varsin perusteellisesti, kun taas esimerkiksi valemedioita ja trumpismeja käsitellään huomattavasti anekdoottisemmin ja kevyemmällä otteella.

Kirjan päättää luvun yhdeksän paikkeilta alkava eräänlainen lääkekaappi, joka esittelee erilaisia tapoja päästä valheen jäljille ja selviytyä epätoden tiedon viidakossa. Ensimmäinen luvuista tarjoaa hyvän johdannon lähdekritiikin käsitteeseen ja käytäntöön. Tämän jälkeen ”Tiedonhankinnan vaikeus ja ihanuus” -luku tarjoaa tasapainoisessa paketissa kevyttä teoriaa ja käyttökelpoisen muistilistan tiedonhakijan käyttöön. Seuraava luku nostaa esille valikoiman sosiaalisen median käyttöä tiedonhankinnassa koskevia kysymyksiä (ei tietotulvaa yleensä, kuten luvun otsikko antaa ymmärtää), kun taas kahdestoista luku tarjoaa erinomaisen yleiskatsauksen informaatio-, media- ja monilukutaidon merkitykseen nyky-yhteiskunnassa ja kritisoi yleisiä ruusuisia kuvitelmia nuorison ja myös vanhempien kansalaisten tiedonhankinta – ja arviointitaidoista. Kirjan päättää lyhyt epilogimainen luku, joka perää kriittisyyttä tiedonhankintaan ja pohtii, miksi se tuntuu monilta unohtuneen.

Kuva: Nick Youngson, CC BY-SA 3.0, ImageCreator.

Teoriaa ja käytäntöä opettajalle, informaatioalan ammattilaiselle ja osin muillekin

Valheen jäljillä on kaikinpuolin käyttökelpoinen ja tärkeä kirja. Se on pääosin sopivan yleistajuinen, kompakti ja samalla laaja tarjotakseen verrattain kattavan johdatuksen keskeisiin kriittistä tiedonhankintaa koskeviin käsitteisiin ja ilmiöihin. Tämän lisäksi eri luvut tarjoilevat joukon käyttökelpoisia ohjeita, miten teoriaa voi ainakin yrittää soveltaa käytäntöön.

Pieni ongelma Haasion, Ojarannan ja Mattilan ansiokkaassa teoksessa on se, että ainakin allekirjoittaneen oli jossakin määrin vaikea sanoa suoraan, kenelle se on lopulta tarkoitettu. Informaatioalan ammattilaiset ja opettajat ovat kenties kirjan keskeisintä kohdeyleisöä. Suurelle yleisöllekin se epäilemättä menettelee, vaikkeivat kaikki kirjan luvut olekaan aivan luokiteltavissa kevyeksi kesälukemiseksi.

Laajempaa kohderyhmää ajatellen ongelmallista on, että kirjasta puuttuu selvä punainen lanka ja sen luvut viittaavat varsin vähän toisiinsa. Alussa esiteltyjä teoreettisia käsitteitä ei lopulta käytetä juuri lainkaan myöhemmissä luvuissa, vaikka se olisi epäilemättä voinut olla hyödyllistä. Kirjassa ei myöskään ole yhteenvetolukua, vaan sen korvaa jälkikirjoituksen omainen luku ”Mihin olemme menossa”, joka sinänsä toki ansiokkaasti ja osuvasti korostaa kriittisyyden merkitystä ja maalaa synkkää kuvaa tulevaisuudesta, jos emme siihen tartu.

Kuva: Santiago Zavala, CC BY-NC 2.0, Flickr.

Kirjallisuuslajien välimaastossa

Toinen kiusallinen yksityiskohta teoksessa on se, että kirjan lukujen tyyli vaihtelee luvattoman paljon. Osa on hyvinkin tieteellisiä (esim. vihapuhetta, sensuuria ja propagandaa koskevat luvut), osa hyvin kepeitä (esim. trumpismit ja valemediat) ja osa tyylillisesti kenties lähinnä ammattikirjallisuutta. Kirjan teemaa voi aivan mainiosti käsitellä kaikilla mainituilla tavoilla, mutta lukujen väliset keskinäiset tyylilliset erot aiheuttavat sen, että kokonaisuudesta jää hieman epätasainen vaikutelma. Tieteellisemmästä näkökulmasta kummastusta herättää, että erityisesti se informaatioalan tutkimus (nb. jonka allekirjoittanut tuntee parhaiten) johon kirjassa viitataan, on osittain varsin vanhaa. Klassikoissa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta uudempaa arkipäiväistä informaationhankintaa, informaatiolukutaitoa, tiedonhallintaa, kognitiivisia auktoriteetteja ja monia muita aiheita koskevaa kirjallisuutta on tehty viime aikoina varsin paljon. Niinpä monia kirjassa esiteltyjä teemoja olisi voinut syventää ja nyansoida nostamalla esille laajemmin uudempia tutkimuksellisia havaintoja. Toisaalta osa nyt viitatuista klassisista huomioista tuntuvat kirjan aihepiirin näkökulmasta hieman turhankin yleisiltä.

Lisäksi lähdekäytäntöihin liittyen hämmentää se, että lähdekriittisyyden merkitystä koskevassa teoksessa viitataan toisinaan raskaansarjan tieteellisiin teksteihin, toisinaan – vaikkakin epäilemättä sinänsä luotettaviin – medialähteisiin ensikäden lähteiden sijaan (esim. s. 111, viite YLE 2015). Paikoin lähteitä ei kerrota lainkaan (esim. s. 119 viittaukset ruutuaikaa koskevaan tutkimukseen) ja ajoittain (esimerkiksi johdantoluvussa, trumpismeja ja valemedioita koskevissa luvuissa) Valheen jäljillä on sortumaisillaan kritisoimiinsa informaatiokäytäntöihin tekemällä varsin reippaita yleistyksiä perustelematta tai kommentoimatta niitä aina erityisen syvällisesti: miten (s. 22) “ihmiset ovat perusluonteeltaan laiskoja” (kyllä, mutta), (s. 14) “sanomalehdet sen sijaan pyrkivät tietoisesti mahdollisimman luotettavaan tiedonvälitykseen” (meillä, muttei kaikkialla), ja (s. 13) keskustelupalstat ovat “malliesimerkki foorumeista, joilla vääriä totuuksia tehtailevat trollit liikkuvat manipuloidakseen ihmisiä” (kyllä, mutta liikkuvat ne muuallakin ja kuten myöhemmin todetaan, osa keskustelufoorumeista on hyvinkin luotettavia).

Toisaalta pidän kärjekkäitä kommentteja sikäli hyvinä, että Valheen jäljillä uskaltaa olla sortumatta arvorelativismiin. Se antaa yksiselitteisiä ohjeita, miten on syytä toimia ja miten ei, ja korostaa että valhe on aivan oikeasti valhe, vaikka sen esittäisi miten luotettavan näköisessä verkkofoorumissa tahansa.

Käyttökelpoinen kokonaisuus

Kokonaisuudessaan Valheen jäljillä on kaikin puolin luettava yleisesitys aiheesta, jota ei ole aiemmin liiemmälti käsitelty suomeksi. Tekstin kierrättäminen yhden ylimääräisen kerran kustannustoimittajan kautta olisi myös voinut olla hyvä ajatus, jotta muutamat hieman ontuvat ilmaisut esim. “kognitiivisen auktoriteetin lait” (s. 134), “tuomitsee kaikki terroristit muslimeiksi” (s. 12, kirjoittajien tarkoitus ei varmasti ollut sanoa aivan kirjaimellisesti sitä, mitä tekstissä lukee) olisi tullut siivottua pois. Samalla kirjan tyyliä olisi kenties saanut yhdenmukaistettua ja toistoa (joka toki on käyttökelpoinen tehokeino) – esimerkiksi kuplametaforan toistuvaa esittelyä – voinut hieman karsia. Tällaisenaankin kirjaa lukee kyllä mielellään, joten kovin suuresta ongelmasta ei lopulta ole kyse.

Yleisesti ottaen, lievästä kritiikistä (joka toki arvosteltavan kirjan tapauksessa onkin aivan erityisen välttämätöntä) huolimatta, Valheen jäljillä on ammattitaitoisesti kirjoitettu, mielenkiintoinen ja yleistajuinen sukellus nykypäivän informaatioympäristön nurjaan puoleen ja työkaluihin sen kanssa elämiseen. Kirja tarjoaa erinomaisen johdannon siihen, miten päästä valheen jäljille.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *