Tartuin Agricola-verkon arvostelukappaletarjoukseen henkilökohtaisesta kiinnostuksesta:

1990-luvun puolivälissä sain Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskuksessa valmisteltavakseni kurssin sivutoimisille paikallismuseoiden hoitajille. Tämä oli työkentän laajennusta, tavallisesti järjestin täydennyskoulutusta kirjastoväelle. Suomen Museoliitto ohjasi ottamaan yhteyttä museologian yliasistentti Janne Vilkunaan Jyväskylän yliopistoon. Hän tulikin vetämään pääosan useamman päivän kurssista ja ilmeisen mielellään.

Tämä valmius oli mannaa suunnittelijan sielulle, sillä lähimmät tieteelliset yhteistyökumppanini kirjastotieteen ja informatiikan laitokselta olivat pidättyväisiä; he halusivat suunnata energiansa tutkimukseen ja kansainvälisiin julkaisuihin, jolloin opetus kenttäväelle koettiin herkästi ajan tuhlaukseksi. Sitä paitsi oppiaineessa haluttiin irti instituutio- siis kirjastokeskeisyydestä. Oppiaineen nimi vaihdettiinkin pian informaatiotutkimukseksi. En tiedä, onko museologian nimeä joskus haluttu vaihtaa abstraktimmaksi, mutta juhlakirja ilmaisee, että museot ja museotyö ovat oppi- ja tutkimusalalla ihan reilusti keskiössä.

2000-luvun alussa informaatiotutkimuksen kirjastopuolen (sitäkin sentään oli) sekä arkistotieteen ja museologian opettajat perustivat yhteistyöverkoston ja löysivät yhteiseksi nimittäjäksi sanan muistiorganisaatio. Janne Vilkunakin oli mukana. Verkoston nimeksi tuli Memornet. Itse seurasin asiaa yhden osallisen puolisona. Verkosto pani alulle ainakin Finna-hakupalvelun valmistelun.

Vilkunan johdattamana sain kosketuksen myös museoiden kokoelmaproblematiikkaan. Mainittu kurssi nimittäin retkeili kotikuntani paikallismuseossa ja kouluttaja vähän arvosteli kauppamuseon monenaikaisuutta. Myöhemmin jouduin museota ylläpitävän kotiseutuyhdistyksen hallitukseen (olen kannattanut hammaslääkärituolin esillä pitoa, vaikka se ei sovellu kokoelmaprofiiliin!) ja jopa arkeologisille kaivauksille.

Henkilökohtainen syy tarttua kirjaan ovat siis moninaiset sivutoimiset kytkökset Janne Vilkunan työaloihin. Jokaisella niistä taas on vahva kytkös harrastavaan yleisöön, joten sivullisuus ei varmaan tässä tapauksessa haittaa.

Monialainen Janne Vilkuna

Kirjassa Janne Vilkunan työkentät on jäsennetty viiden pääotsikon alle: Kotiseututyön maailma, Elävä esihistoria, Sydän-Suomessa, Hyödyn aikaan ja Museologian arki.

Osa teksteistä on kirjoitettu ilmeisen suunnitelman mukaan, näin erityisesti Museologian arki -osuudessa, joka kollegojen laatimana samalla muodostaa Jyväskylän yliopiston museologian alan historiikin. Selvää on, että Vilkunalla on siinä iso rooli. Osalle artikkeleiden aiheita kirja on tarjonnut otollisen julkaisupaikan ilman suoraa kytkentää ydinteemoihin. Yksi juhlakirjojen hyvä puoli!

Kotiseututyön maailma on se osasto, johon on sijoitettu itse Janne Vilkunasta kertova elämäkerrallinen artikkeli (Lasse Saressalo). Se sopii hyvin; ovathan kohteen kaikki työalat tukeneet ihmisten paikallisidentiteettiä. Varhaisia edeltäjiä kotiseututyössä, Robert Boldtia ja Esko Aaltosta valotetaan myös (Vertti Halme, Juhani Kostet).

Kotiseutu-osaston yksi kiinnostavimpia artikkeleita käsittelee etelä-afrikkalaisten havaintoja omasta kotiseudustaan (Sulevi Riukulehto). Artikkeli muuten saa ymmärtämään paremmin miksi, vastoin arkihavaintoja, suomalaiset on tutkittu maailman onnellisimmaksi kansaksi.

Hyödyn aikakausi-pääotsikon alle on sijoitettu Annika Waenerbergin viehättävän polveileva ”tieteellinen pakina” Heimat-käsitteestä, Goethesta ja Emil Cedercreuzista. Se kertoo, että konservatiivisuus kytkeytyi Heimat-käsitteeseen jo 1700-luvulla. Eipä ihme, että kotiseututyö-sana kuulostaa korvissani vanhahtavalta, siitä huolimatta että itse sitä harrastan. Jannen sukulaismies Kustaa H. J. Vilkuna esittelee hyödyn aikaan Turun Akatemiassa sählänneen filosofian professori Schalbergin.

Museologian arki -osastossa pohditaan oppiaineen historian ohella mm. sitä kokoelmatyön problematiikkaa, johon sain Vilkunan myötä kosketuksen kotikuntani kauppamuseossa. Nykyään esinevirtaa museoihin pyritään rajaamaan ja ohjaamaan, tästä kertoo varsinkin Pirjo Vuorinen, mutta norjalainen Bjørnar Julius Olsen esittää vastaväitteitä.

Janne Vilkuna on taustaltaan myös arkeologi. Parikymmentä vuotta sitten hän kirjoitti Keski-Suomen historiaan alueen esihistoriasta. Arkeologiaa ja nimenomaan Keski-Suomen arkeologiaa koskevat juhlakirjan artikkelit täydentävät tietämystä tieteellisinä kohdeselostuksina: tietty kuljetusväline (Timo Kuokkanen), miekka (Mikko Moilanen), hautasaari (Juha Ruohonen) ja koko Keski-Suomen rautakausi (Sami Raninen). Mukaan mahtuu muistelua tutkimusretkien moottoripyörästä (Martti Korhonen).

Marko Lamberg jatkaa keskisuomalaista aihepiiriä uusia tutkimustuloksia hyödyntäen, 1000-luvulta alkaen siihen asti, kun Päijänne asettui oikeanmuotoisena vuonna 1626 piirrettyyn karttaan. Kaiken kaikkiaan Keski-Suomi on teoksessa vahvoilla, kuten Jyväskylän yliopistossa työuransa tehneen kotiseutuihmisen juhlakirjassa kuuluukin.

Positiivisen maakunnallisuuden ohella kirja todistaa positiivisesta kehityskulusta yliopistomaailman ja asiantuntija-ammattien tasa-arvossa. Enää ei automaattisesti oleteta miesten olevan tieteellisesti luovia ja naisten soveltuvan lähinnä avustaviin tehtäviin. Muutaman vuosikymmenen takainen tilanne on ehtinyt jo melkein unohtua, mutta sitä ilmaisee se, että kirjan kirjoittajista, siis kuluneiden vuosikymmenten yhteistyökumppaneista miehiä on 18 ja naisia kahdeksan ja näistä vain yksi emerita-ikäluokkaa. Ja kun Vilkuna nuorena miehenä osallistui kaivauksiin ja arkeologisiin kokeiluihin, kaikki kaverit olivat kuvista ja tiedoista päätellen nimenomaan nuoria miehiä. – Toki Kuhmoisten Linnavuoren jäädytyskoe vaati osallistujiltaan hyvää fysiikkaa. Koe muuten osoitti vahvalla todennäköisyydellä, että venäläisten kronikoiden mainitsemat täkäläiset ”lasivuoret” olivat syntyneet luonnollisesti, ei vasiten jäädytettyinä.

Akateeminen tausta

Kyllä, Janne Vilkuna on akateemikko Kustaa Vilkunan pojanpoika, etnologian professori Asko Vilkunan poika ja Herlinin sisarusten serkku. Kolme näistä serkuista osallistuu juhlakirjaan teemojen mukaisina kirjoittajina. Isän ja isoisän vaikutus Janneen on myös esillä Lasse Saressalon kirjoittamassa Vilkunan lähtökohtien esittelyssä. Tiedetään, että Kustaa Vilkuna oli aikoinaan pysähdellyt peltoaurojen ääressä Kiinassa; mallit ovat sangen samanlaisia ympäri maailman, joskin maaperän laadusta määräytyviä. Pojanpoika puolestaan löysi yhtymäkohdat suomalaisten muinaissuksilöytöjen ja nenetsien suksien ja rekien välillä. Kaikki tarkoituksenmukaisia, ei alkeellisia!

Mutta mistä kumpusi humanistiylioppilaan into ja vain harvoille suotu kyky päästä suorittamaan asevelvollisuutensa laskuvarjojääkärinä ja päätymään vaativien kertausharjoitusten myötä korkeaan reservin majurin sotilasarvoon? Saressalo päättelee, että isänmaallisen kotikasvatuksen lisäksi ”nuorukaiselle ja yliopistomiehelle luonteenomainen saavuttamisen halu. Jos aikoo tehdä jotain, se tulee sitten tehdä kunnolla!”

Kunnolla on tehty juhlakirjakin. Juhlakirjojen perinteistä elementtiä, kohdehenkilön bibliografiaa ei kirjaan sisälly. Varmaan on päätelty, että tuotanto löytyy kyllin hyvin digitaalisista lähteistä. Useimpien artikkeleiden lähdeluettelo on kattava ja moni niistä sisältää Vilkunan tuotantoa, inspiraatiota ilmentäen. Kuvitus on runsas ja näyttävästi esiinpantu. – Mistä rahat? – Painatuksen on mahdollistanut taloudellisesti menestynyt laskuvarjojääkäritoveri Heikki Vaiste.

Kirjatoimikunta oli yhdeksänjäseninen, puheenjohtajanaan Suomen Kotiseutuliitossa Vilkunaa puheenjohtajana seurannut Sampo Suihko. Päätoimittajana toimi Helena Lonkila Jyväskylän yliopistosta. Onnittelut tekijöille ja emeritukseksi siirtyneelle kohteelle!