Beevor, Anthony: Toinen maailmansota [The Second World War]. Käännös: Sappinen, Jorma-Veikko. Werner Söderström Osakeyhtiö, 2012. 960 sivua. ISBN 978-951-0-36462-8.
Brittiläinen sotahistorioitsija Antony Beevor (s.1946) on noussut kuluneen vuosikymmenen merkittävimmäksi edustajaksi alallaan. Tämän ammattiupseerin uran sotahistorioitsijan työhön vaihtaneen britin kynästä on syntynyt vuodesta 1991 lähtien puolisen tusinaa menestysteosta. Erityisesti Beevorin mainetta ovat kasvattaneet hänen teoksensa Stalingrad, Berliini 1945 ja Normandia 1944. Tänä vuonna Beevor on vihdoin paketoinut koko toisen maailmansodan lähes tuhatsivuiseksi järkäleeksi, teokseksi Toinen maailmansota.
Beevorin sotahistoria on parhaimmillaan eri tasojen sotahistoriaa; hän kuvaa elävästi niin ylimmän sodanjohdon kuin tavallisen rintamasotilaankin sotaa sodan jalkoihin joutuneita siviilejäkään unohtamatta. Maanläheisen sotahistorian edustajana Beevorin tavassa kuvata toista maailmansotaa tulee mieleen saksalaisen Paul Carellin ja irlantilais-amerikkalaisen Cornelius Ryanin tuotanto. Viimeksi mainitun teoksista Atlannin valli murtuu ja Viimeinen taistelu menevät jopa aihevalinnaltaan yksiin Beevorin teosten kanssa.
Beevorin Toinen maailmansota on maailmansotaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Euroopan sotanäyttämön ohella tutkimuksen keskiössä ovat aina tilanteen mukaan myös tapahtumat Tyynenmeren rintamalla – tai sota Kiinassa jo ennen Pearl Harboria. Oman osansa Beevorin sotahistoriassa saa myös Hitlerin ”lopullinen ratkaisu” ja sen toteuttaminen toisen maailmansodan aikaisessa Euroopassa.
Antony Beevorin tutkimuksen suurimpiin heikkouksiin kuuluvat teoksen vaatimattomat kartat ja karttaliitteet. Vaikka karttoja on yhteensä 25, niin tämä on kokonaisuutta ajatellen vähän, ja sotatapahtumien kattava kartalle sijoittelu vaatikin muun kartta-aineiston käyttöä.
Taistelujen taustoittamisessa ja sotatoimiin liittyvien päätösten avaamisessa Beevor on sitä vastoin lyömätön. Tosin teosta lukiessa ihmettelee monin paikoin sitä, kuinka alivoimaisia ja huonosti johdettuja saksalaisten ja japanilaisten joukkojen on täytynyt olla, jos liittoutuneet pystyivät kaikista keskinäisistä riidoista ja sisäisistä juonitteluistaan huolimatta käymään menestyksekkäästi sotaa näitä vastaan.
On vaikea nähdä, että Beevorilla olisi ketään erityistä suosikkia liittoutuneiden sotilasjohdossa, erityyppisiä inhokkeja löytyy sitä vastoin sitäkin enemmän. Brittien rintamakomentajista negatiivisimman kuvan Beevor antaa itseään täynnä olevasta sotamarsalkka Bernd Montgomerysta, joka jakoi nimikirjoituksella varustettuja valokuviaan kuin filmitähti. Hänen kollegansa amiraali Louis Mountbatten on Beevorille ”liian korkeaan asemaan ylennetty hävittäjäaluksen päällikkö” ja ilmavoimien kenraali Arthur Harris lähinnä ”härkäpäinen ja päähänpinttymiinsä juuttunut”.
Yhdysvaltalaisista komentajista Beevor leimaa kenraali Douglas MacArthurin narsistiksi. Kielteisimmän kuvan USA:n sotilasjohtajista Beevor antaa kuitenkin kenraaliluutnantti Mark Clarkista. Rooman valtaajana historian lehdille pyrkinyt Clark kasvatti oman pr-ryhmänsä 50 mieheen ja vaati, että valokuvaajien oli kuvatessaan huomioitava hänen mitä imartelevin profiilinsa ja todella keisarillinen nenänsä. Puna-armeijan riveistä tai saksalaisten puolelta Beevorilla ei ole vastaavia tapauksia esiin nostettavaksi. Itsetietoisuudessaan hankalasta Charles de Gaullesta kommentoitavaa sitä vastoin löytyy.
Kiitosta Beevorilta ei saa myöskään toisen maailmasodan poliittinen johto. Esimerkiksi Adolf Hitlerin onnistui hyvin usein vain sotkea asioihin puuttumisellaan Saksan sodankäyntiä, ja alaisiinsa erittäin epäluuloisesti suhtautunut Josef Stalin oli häikäilemättömyydessään lyömätön. Tämä tulee hyvin esiin myös hänen suhtautumisessaan sotimiseen. Stalingradin taistelun alla Stalin uhrasi pelkässä harhautusoperaatiossa muutaman armeijan verran sotilaita, 70 374 kaatunutta ja 145 300 haavoittunutta. Tämä Stalinin operaatio salattiin venäläisiltä lähes 60 vuotta.
Winston Churchilliin Beevor suhtautuu hieman ambivalentisti. Hän tunnustaa tämän ansiot sodan alkuvaiheen osalta, mutta sodan loppuvaiheen kohdalla Beevor suhtautuu Churchilliin jo varsin kriittisesti asettaen mm. hänen geopoliittisen todellisuudentajunsa kyseenalaiseksi. Länsiliittoutuneiden poliittisesta johdosta synkimmän leiman saa kuitenkin presidentti Franklin D. Roosevelt, jonka ponneton esiintyminen Jaltan konferenssissa helmikuussa 1945 antoi Stalinille vapaa kädet toteuttaa omaa politiikkaansa Itä-Euroopassa. Jaltan konferenssissa Puolan tulevaisuudesta keskusteltiin samanaikaisesti Yhdistyneiden Kansakuntien perustamisen kanssa. Beevor ei sano suoraan, mutta antaa ymmärtää, että Roosevelt uhrasi Puolan Stalinille toteuttaakseen unelmansa Yhdistyneistä Kansakunnista.
Beevorin ansiokkaaseen teokseen on jäänyt jonkin verran virheitä, mikä ei ole työn laajuuteen nähden mitenkään tavatonta. Beevor mm. väittää varusteluministeri Albert Speerin kiistäneen osallistumisensa Posenissa 6.10.1943 järjestettyyn valtakunnan- ja aluejohtajien konferenssiin, jossa Heinrich Himmler puhui juutalaisten surmaamisesta ilman mitään kiertoilmauksia. Näinhän ei ole. Speer on myöntänyt osallistuneensa tilaisuuteen, mutta on väittänyt poistuneensa Posenista ennen Himmlerin puhetta.
Kevään 1945 taistelujen yhteydessä Beevor kertoo Hitlerin hallintokorttelia Berliinissä sisukkaasti puolustaneesta 11. SS-divisioona Nordlandista, jonka Beevor mainitsee muodostuneen tanskalaisista, norjalaisista, ruotsalaisista, suomalaisista ja virolaisista vapaaehtoisista. Ainakin suomalaiset Beevor olisi voinut jättää pois Berliinin puolustajien riveistä, sillä suomalaisten yhteys SS-divisioona Nordlandiin katkesi jo kesällä 1943 suomalaisen SS-pataljoonan lakkauttamisen ja suomalaisten sotilaiden kotiinpaluun myötä.
Erilaisia sotilasarvoihin ja nimityksiin liittyneitä virheitä teoksesta löytyy myös jonkin verran. Esimerkikisi marsalkansauvansa jo kesäkuussa 1942 saanut Georg von Küchler olisi tuskin ilahtunut, jos hän olisi ollut vielä alkuvuodesta 1944 Beevorin esittämän mukaisesti kenraalieversti. Toisaalta Saksan laivaston komentajaksi alkuvuodesta 1943 nimitetyllä ja suuramiraaliksi ylennetyllä amiraali Karl Dönitzillä tuskin olisi ollut mitään sitä vastaan, jos ylennyskierros olisikin tapahtunut jo vuoden 1942 puolella, kuten Beevorin esittää.
Oma huomionsa ansaitsee myös teoksen suomennos. Käännös on kyllä kokonaisuutena sujuva, mutta yksityiskohdista löytyy huomauttamistakin. Kääntäjä Jorma-Veikko Sappinen ei ole selvästikään ollut omalla alallaan yrittäessään siirtää suomen kielelle esimerkiksi Hitlerin hallinnon kieltä tai toisen maailmansodan armeijaterminologiaa: Valtakunnankomissaarista on tullut kansankomissaari ja valtakunnankomissariaatista kansankomissariaatti. Raketinheitin Nebelwerferistä on tullut kranaatinheitin ja laivaston komentajasta tai rintaman komentajasta laivaston ylipäällikkö tai rintaman ylipäällikkö. Saksan armeijassa tuskin myöskään jaettiin rintamalla ansiomerkkejä kunniamerkkien asemasta. Kääntäjän käännöstä ”valkovenäläinen yhdyskunta” voi tuskin sitäkään pitää ymmärrettävimpänä käännösversiona Shanghain valkoisten emigranttien siirtokunnasta. Ihmettelyä herättää myös kääntäjän mieltymys toisen maailmansodan eri operaatioiden ja sotatoimien nimien suomentamiseen. Nimet ovat nimiä. Ei niiden suomentaminen tuo teokseen mitään lisäarvoa, päinvastoin käännökset saavat aikaan vain sekavuutta.
Beevor pitää teoksensa laajuudesta huolimatta kokonaisuuden hyvin käsissään. Hän vyöryttää lukijoiden eteen toisen maailmansodan kaikessa raadollisuudessaan, taisteluineen, ryöstöineen, raiskauksineen ja vaikkapa myös ihmissyönteineen, kaiken sen mitä tämä 60-70 miljoonaa uhria verottanut suursota vaati. Koska Beevor kirjoittaa elävästi aiheesta, jolla on ollut aina taatun varma kysyntä kirjamarkkinoilla, niin myös Beevorin Toinen maailmansota –teoksesta uskaltaa ennustaa myyntimenestystä. Beevor kiteyttää teoksensa lopussa hyvin toisen maailmansodan ja sen perinnön:
”Toiselle maailmansodalle on puettu ´hyvän sodan´ viitta, ja sillä on ollut myöhemmille sukupolville paljon suurempi merkitys kuin millään muulla konfliktilla historiassa. Se herättää sekavia tunteita siksi, että se ei koskaan voi vastata hyvän sodan mielikuvaa, varsinkin kun puoli Eurooppaa oli uhrattava stalinismin kitaan toisen puoliskon pelastamiseksi. Vaikka sota ehkä päättyi natsien ja Japanin täydelliseen tappioon, on huomionarvoista, että voitolla ei suinkaan saavutettu maailmanrauhaa. Ensin piilevät sisällissodat puhkesivat näkyviksi vuonna 1945 Euroopassa ja Aasiassa. Sitten tuli kylmä sota seurauksena siitä, miten Stalin kohteli itäistä Keski-Eurooppaa. Kylmään sotaan sekoittuivat siirtomaaherruuden vastaiset konfliktit Kaakkois-Aasiassa ja Afrikassa. Emmekä voi koskaan unohtaa, että jatkuva sotiminen Lähi-idässä alkoi juutalaisten joukkomuutosta Palestiinaan sen jälkeen, kun heidät oli vapautettu leireiltä.”