Kansatieteilijä ja tietokirjailija Maria Vanha-Similä on perehtynyt suomalaisen kodin, perheen ja naisen historiaan sekä arkielämään. Teoksessaan Pyykkilaudasta pillereihin, josta on jo ehditty ottaa toinen painos, hän paneutuu naisten jokapäiväiseen elämään maalla ja kaupungissa aikana, jolloin maa maksoi loppuun sotakorvaukset, vapautui säännöstelystä, järjesti olympialaiset, sai Armi Kuuselan Miss Universumiksi, laajensi poikien ja tyttöjen mahdollisuuksia opiskeluun, sai ehkäisypillerin, muutti joukoittain kaupunkeihin, rakensi lähiöitä, siirtyi viisipäiväiseen työviikkoon ja peruskouluun, sääti päivähoitolain ja alkoi hyväksyä miesten osallistumisen kotitöihin.

Tekijä hyödyntää omien tutkimustensa ohella muutakin kansatieteellistä, historiallista ja yhteiskunnallista tutkimusta, mistä todistavat myös viitteet ja laaja lähdeluettelo. Tekstiin on upotettu myös runsaasti valaisevia tilastotietoja. Teoksen mustavalkoinen kuvitus myötäilee tekstin kertomusta; valokuvia on melkein sata ja kuvia mainoksista sekä lehtien ja kirjojen kansista yli kolmekymmentä. ­– Kuvista päätellen uutuudet koettiin aikanaan hienoiksi, mutta nyt 1950-luvun matalat lastenrattaat ja -vaunut, 1960-luvun pienet ostoskärryt ja 1970-luvun leveälahkeiset ”jamekset” näyttävät aika hassuilta.

Pyykkilaudasta pillereihin -kirjaa lukiessaan ja katsellessaan naiset – toki miehetkin – jotka ovat eläneet Vanha-Similän kuvaamilla vuosikymmenillä, voivat kokea hämmentäviä jälleenkokemisen hetkiä monien jo unohtuneiden asioiden äärellä ja todeta: tuollaistahan elämä silloin oli! Nykypäivän nuoret taas voivat ihmetellä: tuollaistako elämä silloin oli? Yhdessä kaikki voivat hämmästellä, miten hitaasti hyvinvointivaltio on kehittynyt.

Luotuaan parin sivun silmäyksen 1950–1970-lukujen suomalaiseen yhteiskuntaan Vanha-Similä paneutuu opiskeluun, joka määräsi paljolti nuorten naisten mahdollisuudet elämässä. Hän käyttää tähän tärkeään aiheeseen enemmän sivuja kuin mihinkään muuhun käsittelemäänsä teemaan. Näitä ovat avioliitto, perhe, lastenhoito, työelämä, syöminen, asuminen, vapaa-aika, pukeutuminen ja ulkonäkö sekä raskaudenehkäisy, joka antoi naisille ennennäkemättömän seksuaalisen vapauden.

Opiskelemaan?

Suomessa oli 1950–1970-luvuilla rinnakkaiskoulujärjestelmä, joka poikkesi nykyisestä paljon. Sen esittely on paikallaan, sillä ilman taustatietoa peruskoulun kasvattien olisi vaikea ymmärtää tyttöjen valinnanmahdollisuuksia. Taidot niihin töihin, joihin nuoret naiset heti koulun jälkeen hakeutuivat, opittiin kotona tai työpaikalla. Kun 1950- ja 1960-luvuilla alettiin kehittää ja laajentaa ammattikoulutusta, tytöille tarjottiin etupäässä kotiin liittyvää kotitalous-, käsityö- ja lastenhoitoalan koulutusta. Heille sopivana pidettiin myös kaupallisen ja terveydenhoitoalan koulutusta. Joka paikkakunnalla ei kuitenkaan ollut ammattioppilaitoksia.

Opiskelu kansakoulua pitemmälle yleistyi vähitellen: 1950-luvun alussa 15–19-vuotiaista toimi työelämässä 64 prosenttia mutta vuonna 1960 enää puolet. Oppikoulu lisäsi kaikkien lasten vaihtoehtoja, mutta kouluja ei ollut joka kunnassa eikä kaikilla perheillä ollut varaa tai halua panna lapsiaan ”lukemaan herroiksi”. Monien mielestä tyttöjen kouluttaminen oli  turhaa. Lapset itse eivät tajunneet oppikoulun avaamia mahdollisuuksia, sillä he joutuivat valitsemaan koulumuodon 10–13-vuotiaina, eikä kaikilla ollut edes halua tai motivaatiota opiskeluun. Ongelma saattoi olla myös pääsykoe, josta piti selviytyä. Vuonna 1950 neljäsosa ikäluokasta aloitti oppikoulun, ja tuosta joukosta vain neljännes tuli työläiskodeista.

Oppikoulun käyminen oli kallista, sillä opetuksesta perittiin lukukausimaksu, kirjat ja muut tarvikkeet piti itse ostaa ja kouluruokakin maksoi. Oppikoululaisten osuus ikäluokasta kasvoi kuitenkin elintason kohotessa. Vuonna 1970 yli puolet ikäluokasta pääsi oppikouluun, mutta suurin osa lapsista suoritti vain viisivuotisen keskikoulun. Kuitenkin jo se mahdollisti monille tytöille esimerkiksi konttoritöihin pääsyn.

Vielä 1950-luvun alussa vain 10 prosenttia ikäluokasta jatkoi keskikoulun jälkeen lukiossa, ja ylioppilaita valmistui reilut 4 000 vuodessa. Mutta parissa vuosikymmenessä uusien ylioppilaiden määrä nelinkertaistui. Kun peruskoulu-uudistus toteutettiin 1972–1977, uusi koulu takasi ilmaisen ja samantasoisen perusopetuksen kaikille 16. ikävuoteen asti.

Vanhempien koulutustausta ja varallisuus vaikuttivat lasten oppikouluun menoon mutta vielä enemmän lukioon siirtymiseen ja opintojen jatkamiseen korkeakoulussa, sillä vasta 1960-luvun lopussa opintotukijärjestelmä astui voimaan – mahdollisuutena nostaa valtion takaamaa opintolainaa. Harvat saivat apurahoja opintojensa tueksi. Korkeakoulujen uusien opiskelijoiden miesenemmistö vaihtui 1950-luvun puolivälissä naisenemmistöksi. Koulutusalat olivat silti voimakkaasti sukupuolittuneita; tekniset alat eivät naisia aluksi houkutelleet, vaan he opiskelivat erityisesti humanistisia aineita. 1960- ja 1970-luvuilla pieni joukko naisia rohkeni sentään jo hakeutua perinteisesti miehisille aloille.

Naimisiin?

Varsinkin niillä tytöillä, joiden koulunkäynti jäi vain kansakouluun, avioliitto kangasteli mielessä, sillä avioituminen, lasten hankkiminen ja kotiäitiys oli yleisesti hyväksytty valinta. 1960-luvun alussa yli 90 prosenttia aikuisista naisista solmi avioliiton. 1960-ja 1970-luvuilla naiset olivat ensi kertaa avioituessaan keskimäärin 23–24-vuotiaita, avioliittoja solmittiin vuosittain noin 40 000 ja liittoja purkautui noin 6 000 vuodessa. Lapset jäivät erossa lähes aina äidille, ja tämä sai perheen arjen yksin vastuulleen.

Avioiduttuaan työssä käyvät naiset jatkoivat työssään jonkin aikaa, mutta jo ensimmäistä lasta odottaessaan tai juuri ennen lapsen syntymää he jäivät kotiin. Yleisesti oltiin sitä mieltä, että äidin piti itse hoitaa lapsensa. 1960-luvun alkupuolella noin 40 prosenttia morsiamista oli raskaana, ja 1965 ensisynnyttäjät olivat keskimäärin 23-vuotiaita.

Suomalainen yhteiskunta antoi äideille jo 1950-luvulla eräitä etuuksia. Odottavat äidit saivat käydä neuvolassa varmistumassa siitä, miten raskaus eteni, ja hakeutua sairaalaan synnytyksen alkaessa. Kotisynnytykset olivat harventuneet 1940-luvun alusta niin, että 1950- ja 1960-luvulla lähes kaikki äidit synnyttivät laitoksessa. – Aika oudolta tosin kuulostaa, että 1950-luvun alussa synnyttäneet äidit saivat nousta istumaan vasta 4–6 päivän kuluttua ja lähteä kävelemään 8–10 päivän päästä synnytyksestä.

Äitejä miellytti kovasti vuonna 1949 käyttöön otettu äitiyspakkaus. Tuo iso ja tukeva pahvilaatikko sisälsi pienokaisen välttämättömimmät vaatteet ja tarvikkeet sekä soveltui vauvan ensi sängyksi. Ulkomaillakin uutuus herätti huomiota. Vuonna 1950 työssä käyville naisille annettiin 1–2 kuukauden palkaton synnytysloma ja 1964 kaikille synnyttäneille naisille alettiin maksaa yhdeksän viikon ajan pientä äitiysrahaa. Isyysloma säädettiin 1978, jotta isät voisivat osallistua lapsenhoitoon, mutta miehet eivät näytä siitä innostuneen. Äitien synnytysloma pidennettiin 1981 kymmeneen kuukauteen. Kaikkein mieluisin etuus lienee ollut lapsilisä, joka maksettiin äidin pankkitilille. Monelle äidille se oli ainoa tulo.

Työhön?

Monen nuoren naisen oli pakko siirtyä työelämään heti koulusta päästyään. Nekin, jotka aikoivat avioitua ja jäädä kotiäideiksi, menivät ensin töihin, vaikka naisten palkat olivat yleensä matalampia kuin miesten palkat. 1950 naiset ansaitsivat vain 65 prosenttia siitä, mitä miehet, ja 1975 jo vähän enemmän, 72 prosenttia. Puolisoiden yhteisverotus leikkasi isomman siivun vähemmän ansaitsevan puolison eli naisen palkasta, mikä ei suinkaan kannustanut naisia palkkatyöhön. Vero poistettiinkin 1975. Vuonna 1960 kaikista naisista puolet ja 1975 noin 65 prosenttia oli töissä kodin ulkopuolella.

Tehdastöistä tekstiiliteollisuuden töitä pidettiin naisille sopivina, vaikka ne olivat raskaita. Helppoa ei ollut kotiapulaisen työkään, johon monet nuoret naiset hakeutuivat. Palkka oli pieni 10 tunnin päivittäiseen työaikaan nähden, mutta etuihin kuului ruoka ja asunto. Sinnikkäimmät naiset jaksoivat vähäisenä vapaa-aikanaan suorittaa oppikoulukursseja iltakoulussa, joita perustettiin lisää 1950- ja 1960-luvulla. Julkisen päivähoidon kehittyessä kotiapulaisten ammattikunta katosi 1970-luvulla.

Äidit, jotka työskentelivät kodin ulkopuolella, tasapainoilivat kodin ja työn vaatimusten välillä, sillä jako naisten ja miesten töihin oli selvä: siivous, ruuanlaitto ja lastenhoito kuuluivat naisille. Vain pikku hiljaa nuoret aviomiehet alkoivat osallistua kotitöihin, jos vaimokin oli palkkatyössä. Yksinhuoltajaäitien oli tietenkin pakko tehdä kotityöt yksin.

Koska koti- tai päiväapulaisiin ei kaikilla ollut varaa, isoäidit ja muut sukulaiset olivat kultaakin kalliimpi apu lastenhoidossa. Vuorotyötä tekevät vanhemmat saattoivat ratkaista hoito-ongelmat työskentelemällä eri vuorossa. Kun lapset selviytyivät päivisin itsenäisesti kotona, monet äidit palasivat työelämään. Vuoden 1973 päivähoitolain jälkeen julkinen päivähoito kehittyi niin, että yhä useampi äiti saattoi lähteä palkkatyöhön.

Ruokatalous: perinteistä ja uutta

Vielä 1950-luvulla ruoka vei suuren osan suomalaisten tuloista, mutta sen osuus kulutusmenoista pieneni jatkuvasti. Vuonna 1950 ravintoon kului lähes 40 prosenttia ja  1965 enää 30 prosenttia.  Tulojen kasvaessa ruokavalio muuttui huomattavasti. Perunan ja leivän rinnalla alettiin syödä entistä enemmän makaronia, riisiä, lihaa, maitotuotteita, juustoa, hedelmiä ja kasviksia. Naistenlehdet antoivat ohjeita järkevään taloudenhoitoon ja terveelliseen ruokavalioon sekä yleistyvien kodinkoneiden käyttöön.

Monissa keittiöissä ruoka valmistettiin 1960-luvulla puuhellalla, mutta sähköliesi oli jo 31 prosentilla ja kaasuliesi 24 prosentilla kotitalouksista. Jääkaappien ja pakastinten yleistyessä ostoksilla ei tarvinnut käydä joka päivä, mutta työssäkäyvät naiset saivat pitää kiirettä ehtiäkseen kauppaan ennen sulkemisaikaa, kello 17:ää ja lauantaina kello 14:ää.

Kaupungistumisen myötä kyläkaupat vähenivät ja niitä alkoivat korvata myymäläautot. Niiden määrä oli suurimmillaan 1970, jolloin kaikkiaan yli 1 200 autoa kiersi eri puolilla maata. Valintamyymälöissä, jotka ilmestyivät kaupunkeihin 1960-luvulla, asiakkaiden piti itse etsiä haluamansa tuotteet. 1970-luvulta lähtien niissä myytiin leipiä viipaloituina ja muovipussiin pakattuina. Muitakin tuotteita ruvettiin myymään valmiissa pakkauksissa.

Sotien jälkeen lähes kaikki suomalaiset olivat hoikkia, monet suorastaan laihoja. Naisten ihannevartalo säilyi elintason noustessakin hoikkana. Jotta kiloja ei kertyisi, Hopeapeili esitteli 1965 laihduttajan ruokalistan pienine annoksineen. Aamiainen oli sama, mutta lounas ja päivällinen vaihtelivat; perusaineksena oli mm. wienernakkeja, vasikansylttyä, ruijanpallasta, kyljyksiä, vasikan- ja häränmaksaa sekä lisukkeina porkkanoita, punajuuria, tomaatteja sekä muita vihanneksia ja juureksia. Kun ruokia höystettiin voilla ja juustoilla, rasvaa kertyi jonkin verran. Juomaksi kävi kirnupiimä, kuorittu maito, tuoremehu tai kivennäisvesi – päivällisellä olut tai viini. Ohje vetosi kai moderneihin kaupunkinaisiin.

Vuonna 1972 alkanut Pohjois-Karjala-projekti lisäsi yleistä terveystietoisuutta, ja ravitsemusasiantuntijat esittelivät lehdissä ja kirjoissa ruokakolmioita ja -ympyröitä, joiden mukaan voitiin opetella syömään terveellisesti. Monet perinneruuat olivat vielä 1960- ja 1970-luvuilla suosittuja, mutta ulkomaanmatkailu toi uusia makuja ja ruokalajeja suomalaisten tietoisuuteen ja lehdetkin julkaisivat pizza-, hampurilais- ja spagettiohjeita.

Asuntopula, ahtaus, omakotitalot ja lähiöt

Varsin pitkään sotien jälkeen vallitsi ankara asuntopula. Useimmat nuoret voivat vain haaveilla omasta asunnosta. Lähtiessään opiskelemaan tai työhön toiselle paikkakunnalle he etsivät alivuokralaisasunnon tai asettuivat sukulaisten tai ystävien luo. Monet nuoret parit aloittivat yhteiselämänsä toisen puolison vanhempien asunnossa, ja ensimmäinen lapsikin voi syntyä tällaiseen kotiin. Perheen kasvaessa etsittiin aina isompi asunto.

Omakotitalo oli lähes kaikkien unelma. Niitä rakensivat 1950–1970-luvuilla erityisesti ensimmäisen polven kaupunkilaiset. Lämmin vesi, viemäröinti ja sähkö tulivat 1950-luvulla kaupunkitaloihin ja myöhemmin maaseudun asumuksiin. Vuonna 1960 vesijohto oli joka toisessa kodissa ja vesivessa joka kolmannessa. Uutuudet helpottivat erityisesti naisten elämää. Maalaistaloissa oli 1950-luvun alussa vain 10 prosentilla vesijohto navettaan ja asuinrakennukseen. Varsinkin pientiloilla, joiden toimeentulo oli niukkaa, oli vaikea tehdä uudistuksia. Veden kantaminen olikin maaseudulla vielä 1960-luvulla jokapäiväistä työtä. 1970-luvun puoliväliin mennessä perusmukavuudet oli jo useimmissa kotitalouksissa, mutta yhä puuttui vesijohto 16 prosentilta ja vesivessa 24 prosentilta.

Oman asunto ei suinkaan merkinnyt, että jokaisella olisi ollut oma huone. Lapset asuivat keskenään samoissa huoneissa – pojat yhdessä ja tytöt toisessa huoneessa. Kun keittiökin laskettiin tilastoissa huoneeksi, maassa oli 1960 sataa huonetta kohti 131 asukasta. 1970 määrä oli 103 ja 1980 vain 78. Asumisen väljetessä moni tyttö sai ikioman huoneen.

Kun väki muutti maalta kaupunkeihin, tarvittiin edullisia asuntoja nopeasti ja paljon. Siksi isoja kerrostaloja rakennettiin halvalle tonttimaalle kauas keskustoista. Syntyi lähiöitä eri puolille maata ja erityisesti Helsingin seudulle. Päivisin lähiöt olivat ennen kaikkea äitien ja lasten paikkoja, kun isät kävivät muualla töissä. Kotiäidit kokivat arkensa eristyneeksi ja yksinäiseksi, mutta lapsilla yleensä riitti kavereita. Joissakin lähiöissä suurten lapsimäärien kasvaminen yhtä aikaa nuoriksi aiheutti ongelmia.

Koti ja muut naisten vapaa-ajan harrastukset

Perheenäitien aika kului etupäässä kotiin ja lapsiin liittyvien askareiden parissa. Heillä oli vähän vapaa-aikaa ja niukasti varaa maksullisiin harrastuksiin. Miehet taas urheilivat, kalastivat ja metsästivät kodin ulkopuolella ja nikkaroivat tai lukivat kotona. Naisten odotettiin käyttävän liikenevät hetket perheen ja kodin hyväksi. Viisipäiväinen työviikko 1960- ja 1970-lukujen taitteessa toi useimmille työntekijöille vapaan lauantain, jonka voi omistaa harrastuksille. Työssäkäyvät naiset käyttivät sen yleensä ostosten tekoon, siivoamiseen ja leipomiseen.

Perheettömät nuoret naiset löysivät 1970-luvulla yhä enemmän harrastuksia kodin ja perheen ulkopuolelta. Mm. työpaikkojen vapaa-ajankerhot ja urheilujoukkueet tarjosivat innostavia vaihtoehtoja. Naiset näkivät myös työväen- ja kansalaisopistoissa opiskelun kehittävänä ja hyödyllisenä toimintana. Erilaiseen yhdistystoimintaan pääsivät parhaiten osallistumaan ne äidit, joiden lapset eivät olleet enää ihan pieniä. 1960-luvun lopulta alkaen yksi naisten suosima harrastus oli Bingo, jota voi pelata pienelläkin panoksella ja jonka sosiaalisuus ja tavarapalkinnot houkuttelivat.

Kesämökkeilystä tuli 1950-luvun lopulta lähtien yhä yleisempi koko perheen vapaa-ajanviettotapa. 1960-ja 1970-luvuilla nimenomaan ensimmäisen polven kaupunkilaiset rakensivat mökkejä. Mökkien määrä kasvoi tutkimusaikana 40 000:sta yli 250 000:n. Kaupunkilaiset voivat saada kosketuksen luontoon myös siirtolapuutarhassa tai -palstalla viljellessään perheen ruokapöytään vihanneksia, juureksia, marjoja ja hedelmiä.

Ulkomaanmatkailusta tuli yhä useampien harrastus, kun 1960- ja 1970-luvulla alettiin tehdä lentäen seuramatkoja etelän aurinkoon; ne houkuttelivat myös naisia. Ruotsiin ja Neuvostoliittoon mentiin bussilla. Kuitenkin vain neljäsosalla työikäisistä oli 1970-luvulla varaa ulkomaanmatkoihin. Nuoret pääsivät vuodesta 1972 lähtien Interraililla 21 maahan hyvin halvalla. Nuoret naiset matkustivat Ruotsiin, Saksaan ja Englantiin myös kesätöihin, kielikursseille ja hoitamaan lapsia. – Jos onni suosi, matkarahat sai 1971 lähtien Lotosta.

Suoranainen tanssivimma valtasi suomalaiset, kun sotien ajan tanssikielto päättyi 1948, ja tanssilavoja rakennettiin ”joka niemeen ja notkoon”. 1950- ja 1960-luku olivat kesäisten lavatanssien kulta-aikaa, mutta sitten innostus laantui ja lava toisensa jälkeen suljettiin. 1970-luvulla tanssijat siirtyivät tanssiravintoloihin tai keskiolutbaareihin. Päivätanssit olivat ilmiö, jossa naisista tuli aktiivisia toimijoita; he tulivat tansseihin yksin tai naisporukalla, hakivat miehiä tanssimaan ja joivat alkoholia.

Radion kuuntelu oli koko kansan harrastus, johon tarvittiin maksullinen lupa. Näitä oli 1955 yli miljoona. Lasten suosikki oli torstainen Markus-sedän Lastentunti, ja aikuiset seurasivat uutisia, ajankohtaisohjelmia, urheiluselostuksia ja Lauantain toivottuja levyjä. Vuodesta 1957 lähtien televisio yleistyi nopeasti, ja 1969 televisiolupia oli jo miljoona, vaikka mustavalkoisia lähetyksiä tuli aluksi vain muutaman tunnin ajan illassa yhdeltä kanavalta. Aikuiset katsoivat uutisia, viihteellisiä visailuohjelmia sekä kotimaisia ja ulkomaisia sarjoja, joista naisten suosikki oli Peyton Place. Lapset pitivät Rin-Tin Tinistä ja Lassiesta. TV toi myös Miss Suomi -kilpailut ja Eurovision laulukilpailut yleisön nähtäville. Vuonna 1977 äidit saivat erinomaisen lastenvahdin, Pikku Kakkosen.

Varsinkin oppikoululaiset ja opiskelijat harrastivat elokuvien katselua, eikä television tulo lopettanut innokkaimpien harrastusta, vaikka se romahdutti elokuvissa kävijöiden kokonaismäärän.

Käsityöt säilyivät naisten harrastuksena 1950–1970-luvuillakin. Vanhan parsiminen ja paikkaaminen oli tärkeää, mutta myös uutta ommeltiin ja neulottiin. Nuoret naiset valmistivat kapioita – kodin tekstiilejä – avioliittoa varten. Taitavat naiset ompelivat myös käyttövaatteita. Naistenlehdet antoivat vaateompeluohjeita ja kaavoja sekä neule-, kudonta- ja virkkausohjeita. Ryijyjen kutominenkin nousi uudelleen kunniaan hyvien materiaalien ja modernien mallien myötä, mutta myös 1938 suunniteltu Maamiehen ryijy maaseutuaiheineen vetosi maalta lähteneisiin kaupunkilaisiin.

Yksinkertainen on kaunista

Puhtaus, siisteys ja konstailemattomuus näyttää yleensä olleen suomalaisille naisille kauneuden synonyymi niin vaatteissa kuin ulkonäössäkin. Sotien jälkeisessä niukkuudessa vanhoista vaatteista muokattiin uutta ja liian pieniksi käyneet vaatteet kierrätettiin. Kun kauppoihin alkoi 1950-luvulla tulla kankaita runsaammin, naiset teettivät kävelypuvut, leningit, hameet ja puserot ompelijalla tai ompelivat niitä itse. Alusvaatteet ja päällystakit ostettiin kuitenkin yleensä kaupasta. Valmisvaatteita pidettiin hienoina ja tarjonnan kasvaessa niitä hankittiin varojen mukaan enemmän. Farkut olivat monelle nuorelle ensimmäinen kaupasta ostettu vaatekappale 1950-luvulla.

Eri tilaisuuksiin pukeuduttiin tilaisuuden vaatimalla tavalla. Vaatteita myös huollettiin hyvin, jotta ne kestivät kauan, ja niitä suojeltiin likaantumiselta, sillä ennen pesukoneiden aikaa pyykkääminen oli hankalaa. Koulutytöt vaihtoivat kouluvaatteet kotona vanhempiin, ehkä jo kuluneisiin vaatekappaleisiin. Koska raskauteen ja seksuaalisuuteen yleensä suhtauduttiin häveliäästi, odottavat äidit koettivat kätkeä pyöristyvää vatsaansa. Muuten varsinkin nuoret naiset jäljittelivät Pariisin muotia ja filmitähtien pukeutumista.

Jo 1940-luvulla muotiin tulleet liehuvat helmat säilyivät 1950-luvun lopulle, jolloin kapeat hameet tulivat vuorostaan muotiin. Tutkimusaikana naisten muoti ehti muuttua monta kertaa. 1950-luvulla tyylikäs kaupunkilaisnainen käytti hattua, joka sopi yhteen kenkien, käsineiden ja käsilaukun kanssa. Jo 1960-luvun lopulla T-paidasta tuli perusvaate, mutta vasta 1970-luku oli arkistumisen ja valmisvaatteiden vuosikymmen. Silloin farkuista tuli yleisvaate, ja naiset alkoivat käyttää pitkiä housuja myös työssä. Vuosikymmen toi kummallekin sukupuolelle samanlaiset unisex-asut, jotka kertoivat jotakin myös sukupuolten laajemmastakin tasa-arvoistumisesta.

Myös hiusmuoti muuttui moneen kertaan. 1950-luvulla lyhyt tukka oli nuorten muotia, mutta keski-ikäiset ja iäkkäät naiset pitivät hiuksiaan nutturalla. 1960-luvulla naisten kampaukset olivat toinen toistaan upeampia ja niitä tehtäessä tarvittiin hiustenkuivaajia ja kihartimia. Tupeerauksella, peruukeilla ja hiuslisäkkeillä saatiin kampauksista näyttäviä. 1970-luvulla luonnolliset suorat hiukset olivat ensi muotia, ja sitten niiden tilalle tulivat ilmavat kiharat ja lyhyet geometriset kampaukset.

Lähemmäs tasa-arvoa ja seksuaalista vapautumista

Sukupuolivalistus oli vielä 1950-luvulla melko pintapuolista, eivätkä kaikki nuoret olleet selvillä raskaaksi tulemiseen liittyvistä asioista. 1960-luvulla asioista alettiin puhua vapaammin. Naisten seksuaalisuus koki suuren mullistuksen, kun saataville tuli tehokas ehkäisykeino, e-pilleri, joka vapautti käyttäjänsä raskaudenpelosta. Ehkäisypillerin käyttö laajeni 1960- ja 1970-luvun taitteessa; ehkäisykierukka puolestaan yleistyi 1970-luvulla. Samalla vuosikymmenellä myös seksuaalikasvatus tuli koulujen ohjelmaan.

Mahdollisuus käyttää entistä parempia ehkäisymenetelmiä – suunnitella raskauksien ajankohdat ja määrä – vaikutti ennen kaikkea naisten elämään helpottamalla opiskelua ja työhön hakeutumista, mutta se vaikutti miestenkin elämään ja hyödytti koko yhteiskuntaa. Naisten ei enää tarvinnut valita äitiyden ja työssäkäynnin välillä, vaan he voivat saada kummankin. Ehkäisyn kehittyessä ja raskaudenkeskeytyksen helpottuessa syntyvyys aleni. Syntyneiden määrä oli alimmillaan, alle 57 000, vuonna 1973.

***

Vanha-Similä esittää kirjassaan Pyykkilaudasta pillereihin monipuolisen katsauksen naisten arkeen kolmella kiivaan kehityksen vuosikymmenellä, vaikka hän ei selvitäkään sen paremmin pyykkilaudan, pyykkipadan eikä lipeän osuutta vaatehuollossa. Hän kirjoittaa selkeää, konstailematonta asiaproosaa, jota on helppo ja miellyttävä lukea. Kannattaa siis tutustua myös tekijän väitöskirjaan Yhtiöön, Yhtiöön! Lapsiperheiden arki Forssan tehdasyhteisössä 1950–1970-luvuilla (2017) samalla, kun jäädään odottamaan 1980- ja 1990-luvun naisten arkea käsittelevää teosta. Jospa sellainen ilmestyisi!