Olisiko Laura Harmajasta kirjoitettu elämäkertaa, jos hän ei olisi ollut nuorena kuolleen runoilija Saima Harmajan äiti? Syytä sinänsä toki olisi, Laura Harmaja oli paitsi kodin taloustieteen uranuurtaja että monipuolinen yhteiskunnallinen vaikuttaja.

Toisaalta Laura Harmajan elämästä puuttui pitkään sellainen draama, joka tekee elämäkerrasta kiinnostavan. Toisin kuin Ritva Ylösen elämäkerran alaotsikko antaa ymmärtää, Laura Harmajan elämä ei kokonaisuutena katsoen suinkaan ollut traaginen. Päinvastoin: pitkälle keski-ikään Laura oli sekä ammatillisesti toimelias ja menestyksekäs että yksityiselämässään tasapainoinen ja ilmeisen onnellinen. Tragedia iski vasta, kun kolme aikuista lasta kuoli viiden vuoden sisällä.

Silti isän, Leo Harmajan elämää tuskin luonnehdittaisiin traagiseksi. Naisen ja äidin elämän painopiste nähdään ammatillista saavutuksista huolimatta edelleen paljolti yksityiselämässä. Mater dolorosa -perinne jatkuu edelleen vahvana.

Fennomaaniperheen tytär

Oikeastaan Ritva Ylösen teos Järjellä ja tunteella on kolmen sukupolven tarina. Sen lisäksi että lopussa suuren tilan runoilijatytär Saima, aluksi kerrotaan verrattain laajasti Laura Harmajan vanhemmista.

Laura Maria Genetz syntyi 1881 hyvinvoivaan ja sivistyneeseen perheeseen. Hän kuului sukupolveen, joka sai tavallaan poimia edellisten fennomaanisukupolvien taistelujen ja uhrausten hedelmät. Isä Arvid Genetz (1848-1915) oli käynyt koulunsa ruotsiksi mutta saanut fennomaanisen herätyksen, ja hänestä tuli suomen ja sukukielten tutkija. Hän työskenteli vuodesta 1878 suomenkielisen normaalilyseon suomen ja ruotsin lehtorina Hämeenlinnassa ja vuodesta 1887 samassa virassa Helsingissä sen jälkeen kun normaalilyseo oli siirretty pääkaupunkiin. Vuonna 1891 hän voitti viranhaussa E. N. Setälän ja hänet nimitettiin suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi, mutta kaksi vuotta myöhemmin virka jaettiin kahtia: Genetzistä tuli suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori, Setälästä taas suomen kielen ja kirjallisuuden professori.

Ajan tapaan Arvid Genetz toimi monella muuallakin alalla ja kirjoitti myös isänmaallisia runoja nimellä Arvi Jännes, esimerkiksi Herää Suomi.

Vuonna 1877 Arvid Genetz solmi avioliiton Eva Arppen (1851-1931) kanssa, joka oli kihlausaikana opetellut tarmokkaasti suomea. Aviomiehen ollessa tutkimusmatkoilla vaimo oli käytännössä yksinhuoltaja. Evan ylin kutsumus oli vaimon ja äidin rooli. Vaikka isän rakkaus lapsia kohtaan näkyy runoista, kotonakin tämän ajan veivät työ ja muut sitoumukset.

Perheeseen syntyi seitsemän lasta, joista kaksi kuoli varhain. Laura oli eloon jääneistä lapsista toiseksi vanhin ja ensimmäinen tytär.

Lauran lahjoja ja luontaisia persoonallisuuden piirteitä ei Ylösen mukaan haluttu kahlita vaan niitä tuettiin. Ehkä tämä osaltaan selittää, että Laura omaksui luonnostaan kodin arvomaailman: isänmaallisuuden ja uskonnollisuuden.

Koulussa ja vaikuttajia

Helsingissä Genetzin perhe asui ensin kerrostalossa Tarkka-ampujankadulla, mutta sitten ostettiin huvila Töölönlahden rannalta nykyisen Työväentalon kohdalta. Isolla tontilla kasvavilla lapsilla oli tilaa leikkiä ja sen läheisyydessä urheilla.

Vanhempien uskonnollisuus ei ollut puritaanista. Lapset tottuivat lukemaan ja soittamaan, käymään teatterissa ja konserteissa sekä aikanaan tanssimaan. Arvid Genetz oli puoluekannaltaan vanhasuomalainen. Olisi kuitenkin erehdys luulla tämän tarkoittaneen konservatiivisuutta kaikissa asioissa. Lasten tullessa kouluikään suomenkielinen oppikoulu oli jo vakiintunut. Arvidille ja Evalle oli luonnollista kouluttaa myös tytöt. Kaikkien lasten koulu oli Suomalainen yhteiskoulu, joten koulutovereissa oli sekä tyttöjä että poikia.

Koulun johtajalta Lucina Hagmanilta ja opettaja Hilda Käkikoskelta Laura omaksui naisten aseman parantamisen. Tasa-arvo edellytti naisten sivistystason kohottamista. Molemmat osoittivat omalla esikuvallaan, mihin kaikkeen nainen pystyy, sekä kannustivat oppilaita löytämään elämäntehtävänsä.

Hyvinvoivan porvarisperheen elämäntapa

Kotona Laura oppi vieroksumaan ylellisyyttä. Teoksessaan Kotitalous nykyajan yhteiskunnassa (1925) hän määritteli ylellisyyden sellaiseksi kulutukseksi, ”joka ei ole toimeentulon kannalta välttämätöntä”, esimerkkeinä ”loistavat asunnot, kallisarvoiset huonekalut, matot ja korutavarat, ylen upeat vaatteet, paljon työtä vaativa ja kalliita erikoisuuksia vaativa ruokajärjestys.”

Epäilemättä väestön valtaosan silmissä Genetzin perhe eli ylellisyydessä, mutta omasta mielestään he eivät pröystäilleet.

Elämäntapaa ei muutettu, kun Eva sai perinnön. Säätyläisten tapaan hankittiin kesäpaikka, oikeastaan kartano. Laura vietti kuusitoistavuotiaasta asti kesät Lohjan Jalassaaressa sijaitsevassa Ahtialassa.

Yliopisto-opiskelu ja avioliitto

Laura tuli ylioppilaaksi 1900, jolloin naisten yliopisto-opiskelu ei enää ollut uutta. Sikäli Laura kuului lasikaton rikkojiin, että hän valitsi miehisenä pidetyn alan, kansantaloustieteen. Toisaalta hän löysi omaksi alakseen kodin taloustieteen ja toi näkyväksi naisten itsestään selvänä pidetyn työn.

Opiskelijatovereiden joukosta löytyi tuleva aviomies, Leo Schadewitz, myöhemmin Harmaja. Vuonna 1880 syntyneen Leon tausta oli Lauraa vaatimattomampi: hän oli peräisin maanviljelijäkodista, mutta vanhemmat olivat halunneet kouluttaa lapsensa.

Routavuosina Arvid Genetz kannatti myöntyvyyttä ja toimi senaattorina 1901-5. Ilmeisesti vanhempien ja lasten välillä ei ollut ristiriitoja suhtautumisessa venäläistämiseen, ei myöskään ajan uusiin aatteisiin. Sopivasti myös Leo oli vanhasuomalainen kuten tuleva appensa. Tosin hän oli laittomana pidetyn asevelvollisuuslain jälkeen kieltäytynyt kutsunnoista.

Laura ja Leo olivat kihloissa kolme vuotta. Laura valmistui filosofian kandidaatiksi 1905 ja Leo väitteli 1907. Siinä välissä pidettiin häät 1906. Yhdistetty hää- ja opintomatka tehtiin Saksan Halleen, jossa Lauran sisar ja tämän aviomies opiskelivat.

Leo Harmajalla ei ollut yhtä hyvä onni viranhaussa kuin apellaan. Hän hävisi ensin dosentin viran ja sitten Teknillisen korkeakoulun kansantaloustieteen professorin viran. Appensa avulla hän kuitenkin sai ensin lyhyitä pestejä sihteerinä eduskunnan valiokunnissa. Vuosina 1907-1929 hän toimi opettajana Liikemiesten kauppaopistossa ja samaan aikaan lyhyempiä jaksoja muissa oppilaitoksissa.

Äiti ja perheenemäntä

Lauran jatko-opinnot Berliinissä jäivät kesken, sillä kolmekymppisenä oli korkea aika perustaa perhe. Esikoinen Outi syntyi 1911, tuleva runoilija Saima 1913, odotettu poika Tapani 1917 ja iltatähti Kirsti 1923.

Lauran esikuvat ja kannustajat, Lucina Hagman ja Hilda Käkikoski, olivat olleet naimattomia. Lauran ei tarvinnut tehdä valintaa uran tai perheen välillä, hän saattoi saada molemmat. Edellytyksenä oli oikeanlainen aviomies. Jo seurusteluaikana Laura olikin varmistanut, että avioliitossa vallitsisi tasa-arvo.

Ajan tavat kuitenkin vaikuttivat: Leolla oli kotona työhuone, Lauralla ei. Ennen kaikkea kodinhoito ja pääosin lasten kasvatus kuului äidille. Harmajilla oli lastenhoitaja, sisäkkö ja keittäjä, jotka tekivät Lauralle mahdollisuuden ansiotyöhön. He jäävät kirjassa nimettömiksi.

Palvelijat olivat normi hyvin toimeentulevissa perheissä, vaikka äiti olisi ollut kotonakin, sillä koneita ei vielä ollut ja palvelijoiden palkat olivat pieniä. Palvelijat tekivät suorittavan työn, ja perheenemännän tehtävänä oli

johtaa kodin taloutta ja perheen hyvinvointiin, terveyteen sekä viihtyvyyteen tähtääviä toimia. Hän opasti ja valvoi tehtävien suorittajia, palvelijoita: keittiöapulaisia, sisäkköjä, lastenhoitajia, ompelijoita ja kesäisin puutarhatyöläisiä. Kotitalouden emännän tehtäviin kuului toki suunnitella ostokset, ruokalalistat ja valvoa ruuan hinta-laatu-suhdetta.

Lapset antoivat Lauralla aiheita pakinoihin, joita julkaistiin useina kokoelmina. Niissä näkyy ymmärrys lasten luonnetta ja kehitysvaihetta kohtaan. Taaperoikäisen Tapanin puuhakkuus aiheuttaa jatkuvia sotkuja, joihin suhtaudutaan huumorilla. Lapset aloittivat Augusta Lampénin valmistavassa koulussa ja siirtyivät sitten Suomalaiseen yhteiskouluun.

Perhe oli muuttanut vuosi Oudin syntymän jälkeen kerrostaloasuntoon Kasarmikatu 18:een. Lasten kasvaessa tarvittiin lisää tilaa. Vaikka Leo Harmaja ei ollut saavuttanut professorin virkaa, vanhempien monet tulovirrat mahdollistivat 200 neliön asunnon ostamisen 1926 Kasarmikatu 2:ssa. Sisustusta kuvataan hillityn kauniiksi ja kodikkaaksi, laadukkaaksi ja kestäväksi.

Avioiduttuaankin Laura Harmaja säilytti sisaruksiinsa ja näiden perheisiin läheiset suhteet. Niitä edisti fyysinen läheisyys niin kaupungissa kuin kesällä maalla. Alun perin Arvidin veljelle annettu muonamiehen mökki Heimo siirtyi myöhemmin Lauralle ja siitä tuli hänen tyttärensä Saiman runojen maisema.

Kotitaloustutkimuksen uranuurtaja ja kansanvalistaja

Laura Harmaja opetti Suomen Liikemiesten kauppaopistossa 1913-6 ja 1920-3, Helsingin kauppiaskauppakoulussa 1915-8, Suomalaisessa jatko-opistossa 1914-23 ja Helsingin kasvatusopillisessa talouskoulussa 1915-51. Ylösen mukaan Laura oli hyvä puhuja, inspiroiva ja hauska, olemukseltaan julistaja ja herättäjä.

Kuvatessaan Laura Harmajan panosta kodin taloustieteen uranuurtajana Ylönen on voinut nojata Visa Heinosen väitöskirjaan Talonpoikainen henki ja kulutuksen henki – Kulutusneuvonnasta kuluttajapolitiikkaan 1900-luvun Suomessa (1998) ja Alli Kervisen tutkimukseen Kodin taloustiede – taloustieteiden paradigmamuutoksen airut (2010).

Laura Harmaja näki perheen vaihdanta- ja rahatalouden kuluttajana mutta myös tuotantoyksikkönä. Osoittaakseen kotitaloustuotannon arvon hän käytti ”kovia” ja ”miehisiä”, taloudellisia argumentteja: kotitaloustuotanto vastasi markkamäärältään teollisuuden ja käsityön vuosituotannon arvoa.

Ylönen luonnehtii Laura Harmajaa synnynnäiseksi teoreetikoksi. Leo ja Laura Harmaja julkaisivat yhdessä teokset Kansantaloustieteen oppikirja (1914) ja Kansantaloustiede. Liike-elämä (1925). Lauran yksin kirjoittamia teoksia olivat Nykyajan kulutuspolitiikan tehtäviä (1921), Kotitalous nykyajan yhteiskunnassa (1925), ja Perheenemännän taloudellinen tehtävä (1928).

Samalla Laura Harmaja oli sisäistänyt sivistyneistön velvollisuuden valistaa laajaa yleisöä. Hän julkaisi perheenemännille ja palvelijoille tilikirjoja sekä oppaan uudesta kunnallislaista. Hän kuului myös vuonan 1922 perustetun Kotilieden toimituskuntaan ja kirjoitti lehteen artikkeleita ja pakinoita.

Huolta Saima-tyttärestä

Kun esikoistytär Outi oli lahjakas ja esimerkillinen ja perheen ainoa poika Tapani ”monilahjakas”, toiseksi vanhin tytär Saima aiheutti vanhemmille huolta. Kouluaikana pelot ja hermostus johtivat fyysisiin oireisiin: selittämättömiin vatsakipuihin, väsymykseen, keskittymiskyvyttömyyteen ja mielialan heilahduksiin. Ylönen luonnehtii Saimaa nykytermillä erityisherkkä. Tuohon aikaan mitään diagnoosia ei pystytty tekemään, mutta Saima lähetettiin useaan otteeseen lepokotiin sekä hermo- ja toipilasparantolaan.

Vanhempien mielestä Saiman oireilun syy oli runojen kirjoittamisen aiheuttama ylikiihottunut mieliala, mutta tyttärelle runoilu oli kutsumus, joka edellytti haltioitumista. Vuonna 1929 perheessä syntyi konflikti, kun isä kielsi viisitoistavuotiasta tytärtään lähtemästä kohukirjailija ja poikamies Mika Waltarin kotiin kuulemaan kritiikkiä Nuoren Voiman liiton hopeamerkkinäytteestään. Kuuliainen perhetyttö Saima uhmasi isän auktoriteettia ja karkasi Waltarin luo salaa.

Vuonna 1931 Saimalla todettiin ensi kertaa tuberkuloosi, ja syyskuussa hän joutui lähtemään Nummelan parantolaan. Sairaus lähensi äitiä ja tytärtä: Saima alkoi pitää äitiä luotettuna runoiluun liittyvissä asioissa. Äiti toivoi, että hopeamerkkinäytteen hyväksyminen ja julkaisu ”voisi nostaa tyttären mielialaa ja kohottaa itsetuntoa, ehkä edistää paranemistakin.”

Marraskuussa 1931 Saiman tuberkuloosinäyte oli negatiivinen, ja hän saattoi siirtyä kodin kautta Hyvinkään parantolaan. Hopeamerkkinäytteeseen perustuva esikoisrunokokoelma Huhtikuu julkaistiin keväällä 1932 ja sai hyvät arvostelut. Saima pääsi myös ylioppilaaksi, vaikkei saanut yhtään laskua oikein.

Samana keväänä Saima sai ensimmäisen poikaystävän, Jaakko Holman. Pari oli aivan erilainen, ja Holman tunteet hiipuivat pian, mutta on off -seurustelu jatkui antaen Saimalle virikkeen moniin runoihin.

Äiti oli uskonut, että Euroopan-matka 1935 ”olisi hyväksi Saiman terveydelle ja että hän paranisi onnettomasta rakkaudestaan, mutta hän tuli takaisin sairaampana ja entistä kiihkeämmin rakastuneena.” Sairaalassa Saima sai yksityishuoneen ja luottohoitajan ja vierailuajoista joustettiin. Maaliskuussa 1936 Saiman basillikoe oli negatiivinen.

Kohtalon isku tuli odottamattomalta taholta.

Kahden lapsen menetys runsaan vuoden sisällä

Lääkäreiksi opiskelevat Outi ja Yrjö Talvitie oli vihitty 1935. Seuraavana keväänä Outi oli viimeisillään raskaana, kun hän sairastui influenssaan, joka johti keuhkokuumeeseen. Keisarinleikkauksella syntyi terve tyttövauva, mutta tuore äiti sai veritulpan, ja tämän usean vuorokauden taistelu kovia kipuja vastaan päättyi kuolemaan.

Laura oli sisäistänyt aikansa naisen ihanteen, että muut oli asetettava itsen edelle. Hän ”ei voinut eikä saanut lamaantua suruunsa. Hänen piti terästäytyä ja kestää: oltava vahva edesmenneen tyttären ja tämän lapsen edestä ja puolesta. Tuettava [Oudin leskeä] Yrjöä, Saimaa, Tapania ja Kirstiä ja miestäänkin. Haudattava tytär ja järjestettävä yhdessä vävyn kanssa lapsenlapsen elämä. Estää sokkitilaista ja heikkokuntoista Saimaa sortumasta sisaren kanssa samaan hautaan.”

Tyttärentytär muutti vuoden 1936 lopulla lastenhoitajan kanssa perheen kodin vierestä vuokrattuaan asuntoon. Tartuntavaaran takia Saima sai katsella sisarentytärtään vain lasiseinän takaa.

Perheen varakkuus mahdollisti, että Saimalle palkattiin kotiin hoitaja. Kuolema tuli vapauttajana huhtikuussa 1937.

Äiti loi tyttärensä runoilijakuvan

Saiman kuoleman jälkeen Laura Harmajan tehtäväksi jäi tämän viimeisen runokokoelman toimittaminen ja kirjallisen jäämistön läpikäyminen. Ritva Ylösen mukaan niiden kautta Laura

eli samalla Saiman mennyttä elämää ja tutustui tämän ajatus- ja aatemaailmaan. Äidille avautui aivan uusi näkökulma lapsensa kasvuprosessiin, tämän persoonallisuuteen ja sen muovautumiseen. Syviin, äidiltä salattuihin tunteisiin, iloihin, suruihin, pelkoihin, ennakkoaavistuksiin ja henkisiin ja hengellisiin kamppailuihin.

Toimitustyön vaatima etäännyttäminen henkilökohtaisesta menetyksestä ja tyttären henkisen perinnön läpikäynti, luettelointi, arviointi ja priorisointi

auttoi paradoksaalisesti kyllä surutyössäkin. Oli helpottavaa lukea tyttären päiväkirjoissaan esille tuoma ennakkoaavistus varhaisesta kuolemastaan. Runoilijakutsumuksesta, jonka täyttymys vaati syvempää ja samalla tuskallisempaa olemassaolon ja tavanomaisuuden rajat ylittävää ja aikaistettua perimmäisten kysymysten pohdintaa ja tiedostamista. Myös haltioituneen läheistä ja inhimillistettyä luontosuhdetta. Kaiken sanallistamista runoiksi ja päiväkirjaan.

Kuten jo aiemmassa elämäkerrassaan Saima Harmaja – sydänten runoilija Ritva Ylönen näkee äidin vaikuttaneet ratkaisevasti Saima Harmajan runoilijankuvan muotoutumiseen. Esteettisenä neuvonantajana toimi sekä äidin että tyttären ystävä, kirjailija ja kääntäjä Tyyni Tuulio, mutta lopulta Laura Harmaja

päätti runojen määrän, osastojen otsikot, motot ja loi nimet nimeämättömille runoille. Kokoelman nimi Kaukainen maa on sekin äidin keksimä. Hän vaikutti kokoelman esipuheellaan käsitykseni mukaan myös lukijoiden odotuksiin ja tulkintoihin.

Kokonaan Laura Harmajan toimitustyö ei kuitenkaan ohjannut arvostelijoita. He nostivat ”esille erityisesti ne runot, joiden mukaan ottamista Laura eniten oli epäröinyt.” Äiti ei ollut esipuheessaan edes käyttänyt sanaa rakkausruno.

Seuraavaksi toimitusvuorossa oli Kootut runot sekä runoilijankehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa. Teoksen alkuun Laura Harmaja valikoi otteita Saiman päiväkirjoista. Aluksi rajaus oli vuodet 1925-32. Alkuvuosilta mukaan tuli vain kymmenen prosenttia, vuosilta 1931-2 noin puolet.

Toimitustyössään Lauran Harmaja halusi varjella sekä tytärtä että perhettä, sukua, ystävä- ja tuttavapiiriä ja estää etukäteen pienenkin skandaalin tai loukkaantumisen mahdollisuuden. Mukaan hän otti vain Saiman ensirakkauden viattoman alun mutta jätti pois tyttären aiemmat kaukorakkaudet ja vähensi fyysistä läheisyyttä ja sen kaipuuta samoin kuin äidin ja tyttären mielipide-eroavuuksia ja yhteenottoja.

Niinpä jo Koottujen runojen ensimmäisessä painoksessa 1938 Saimasta rakennettiin kuvaa kutsumuksensa tienneestä runotytöstä. Ylösen sanoin:

Saiman runoilijakehityksestä muodostui siis valikoidun myyttiseksi. Siitä rakentuu kuva lähes eteerisestä, oman elämänkohtalonsa, varhaisen kuolemansa ja kutsumuksensa jo pienestä pitäen tiedostaneesta runotytöstä. Hän oli toista maata – tai toisesta maailmasta – kuin siskonsa ja koulutoverinsa. Erotettu jo syntymästä alkaen suurta tehtävää varten. Hänen on pystyttävä antamaan runollinen muoto sille, joka pyrkii hänen sisimmästään ulos. Hänen täytyy kääntää ihmisten kielelle se, miten luonto hänelle puhui. Maallinen tytön ja naisen elämä himoineen ja haluineen, iloineen ja suruineen ei ollut häntä varten.

Laura Harmaja täydensi Koottujen painoksia aina 4. painokseen asti. Kaikkiaan teosta on painettu lähes 100 000.

Laura Harmajan kolmas toimitustyö oli Elämän auetessa – Koulutytön päiväkirja (1939), joka käsitti vuodet 1925-6.

Ylönen summaa, että ”Laura-äiti ikään kuin synnytti tyttärensä uudelleen fiktiivisenä ja myyttisenä runoilijana päiväkirjaotteista luomansa elämäkerran muodossa. Tyttärestä tuli nimenomaan tällä tavoin kuolematon klassikkorunoilija ja ilmiö.”

Laura Harmajan toiminta ei ollut mitenkään harvinaista. Kirjailijan hyväkään tuotanto ei vielä riitä, vaan tarvitaan niitä jotka pitävät sitä esillä: uusia painoksia, ymmärtäviä arvostelijoita, kiinnostuneita tutkijoita, runojen säveltäjiä, romaanien sovittajia näytelmiksi, kuunnelmiksi tai elokuviksi, muistomerkkien pystyttäjiä, merkkivuosijuhlien järjestäjiä – ja tietenkin jatkuvaa lukijakuntaa. Ensimmäinen elämäkerturi luo usein tietoisesti tai tiedostamattaan myytin, jota sitten toistetaan, ajatellaan vain Minna Canthia ja Edith Södergrania, Aleksis Kivestä puhumattakaan. Myytin murtaminen ei vaadi vain tutkijaa joka menee lähteille ja tulkitsee ne uudella tavalla, vaan ennen kaikkea aikaa joka edellyttää erilaista narratiivia.

Tapani kaatuu talvisodassa

Harmajien ainoa poika Tapani, joka taisteli talvisodassa lentäjänä, kuoli koneensa syöksyessä mahan 1.2.1940.

Ylönen kuvaa Laura Harmajan tunteita ”kaikkia ihmisiä koskevia, ikiaikaisia: lapsiaan rakastavan äidin syvistä syvimpiä tunteita.” Lauralla oli kuitenkin nykyajan termein resilienssiä: hän luotti siihen ja oli sen jo aiemmin kokenutkin, että aika parantaisi, siihen asti oli vain jaksettava päivä kerrallaan. Katkeruudelle ja vihalle ei saanut antaa ylivaltaa, ja tärkein arvo oli jälleen vastuu muista: ”jos hän murtuisi, muutkin murtuisivat”.

Menetys yhdisti Laura Harmajan ystäväänsä Tyyni Tuulioon, jonka esikoinen kaatui jatkosodassa pian aviomiehen kuoleman jälkeen:

Molempia auttoivat surutyössä valoisa elämänasenne, kristillinen usko, suhteellisuudentaju, vastuuntunne ja työteliäisyys. Itsesääliin ei kannattanut jäädä piehtaroimaan. Maa oli sotatilassa. Oli siis keskityttävä muiden auttamiseen, työhän ja toimintaan niin kodissa kuin sen ulkopuolella.

Oudin leski Yrjö Talvitie kiitti appivanhempiaan sekä henkisestä että aineellisesta tuesta pyytäessään heiltä siunausta uudelleen avioliitolleen:

[Lauran] äidinrakkaus on auttanut minua kestämään monien vaikeiden vaiheiden yli. Ja tämän Täti on tehnyt omien, yhä toistuvien, raskaiden surujensa painamana. Olen tuntenut siinä usein Oudin entisen kannustavan voiman ja elämänuskon, jolla hän niin usein minua tuki.

Viimeiset vuodet

Laura ja Leo Harmajan lohdutuksena oli tyttärentytär sekä kuopus Kirsti ja ennen pitkää tämän lapset.

Myös työ auttoi. Leo Harmaja nimitettiin Teknillisen korkeakoulun vakinaisen kansantaloustieteen professorin virkaan 1945. Laura Harmajan pääteos Kotitalous kansantalouden osana ilmestyi 1946.

Samana vuonna Helsingin yliopiston maa- ja metsätieteelliseen tiedekuntaan perustettiin kodin taloustieteen virka. Vastuulliseksi nimitettiin Rurik Pihkala, mutta opetusta hoitivat Nils Westermarck ja Laura Harmaja. Laura oli yli 60-vuotias ja häneltä puuttui väitöskirja, joten nuorempi ja väitellyt Elli Saurio nimitettiin kodin taloustieteen professuurin ensimmäiseksi hoitajaksi 1950.

Leo Harmajan elämä päättyi 1949, Lauran taas 1954.

Sukupuolten erilainen rooli

Laura ja Leo Harmaja olivat Ritva Ylösen mielestä sopuisa ja yhteistyöhän kykenevä aviopari, jolla riitti yhteisiä keskustelun aiheita: kansantaloustiede, sosiologia, tilastotiede, yhteiskunnan eri sektorit ja politiikka.

Nykyajan perspektiivistä parin työnjako oli epätasa-arvoinen. Saiman sairaus hidasti vain Lauran tutkimustyön etenemistä. Toki useimmat vanhemmat olisivat vastaavassa tilanteessa asettanut saman tärkeysjärjestyksen.

Siksi oikeastaan sääliksi käykin isä Leoa, joka ajan miehille tyypilliseen tapaan omistautui yksipuolisesti työlle. Äärimmäisenä esimerkkinä tästä on, että Saimaa kävivät sairaalassa katsomassa muut perheenjäsenet, ja kirjeisiinkin isä lisäsi vain terveiset. Miten paljon läheisiä hetkiä isä menettikään! Vai oliko kyseessä pako, joka johtui kyvyttömyydestä läheisyyteen tai läheisen kärsimyksen kestämiseen?

Ei sentään superäiti eikä kiiltokuva

Ritva Ylönen on väitellyt Kalle Päätalon Iijoki-sarjan vastaanotosta ja vaikutuksesta (Tervaksinen toteemi, 2013) sekä kirjoittanut elämäkerrat Kalle Päätalosta (2017) ja Saima Harmajasta (2019). Uutuudessa Järjellä ja tunteella yhdistyy huolellinen lähteiden käyttö sujuvaan kirjoitustapaan.

Aiemmin ihmiset kirjoittivat toisilleen paljon kirjeitä, tosin vain silloin kun oltiin erossa. Ulkonainenkin syy saattoi estää kirjeenvaihdon. Emme saa tietää esimerkiksi, pelkäsivätkö Harmajat sisällissodan aikana punaisessa Helsingissä.

Muistelmatkin ovat valikoivia. Vaikka Harmajilla olikin Genetzien Ahtialan ansiosta hyvät yhteydet maalle, erään Lauran lapsipakinan perusteella vallankumous- ja sisällissotavuosien pula-aika vaikutti silti niin, että selvästä rukiista leivottu leipä oli lapsille ihmetyksen aihe. Sen sijaan Laura ei ilmeisesti kirjannut kokemuksiaan maito- ja leipäjonoissa seisomisesta – mutta ehkä sen tekivät palvelijat.

Joskus lukiessa syntyy epäilys, onko kuva Genetzeistä ja Harmajista vähän liian ihannoiva. Mutta ehkä tällaisia perheitä on todella olemassa. Tai ainakaan merkkejä ristiriidoista ei ole löytynyt muista lähteistä kuin Saiman päiväkirjoista.

Päähenkilö Laura Harmajasta on kirjassa syntymäisillään liian vahva ja epäitsekäs kuva, suoranainen superäiti. Onneksi käy ilmi myös, että hän sai tukea sukulaisiltaan ja ystäviltään.

Ja löytyy Laurasta säröjäkin: Saiman kuoleman jälkeen hän syytti mielessään ja läheisilleen tyttären entistä poikaystävää siitä, että ”Saiman elämänhalun oli murtanut se, että Jaakko oli pian Oudin kuoleman jälkeen jättänyt lopullisesti Saiman.”

Seija Aunila ja Jukka-Pekka Heiskanen kertovat teoksessaan Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina (2022), miten Kotiliesi propagoi sota-aikana ihannetta, jonka mukaan kaatuneen sotilaan äiti antoi ilolla poikansa isänmaalle. Todellisuus näkyy Laura Harmajan kirjeessä Tyyni Tuuliolle Tapanin kaatumisen jälkeen. Laura tunnusti, ettei ollut saanut lohtua Jumalalta ja ettei jaksanut ”olla nurkumatta, kapinoimatta”, sekä kyseli, oliko hän miehensä kanssa tehnyt synnin:

Ylpeilimmekö me heistä [kolmesta vanhimmasta lapsesta], toivoimmeko me liikaa? Olemmeko tehneet niin paljon enemmän pahaa kuin muut vanhemmat, että meitä täytyy yhä uudestaan ja uudestaan näin kauheasti rangaista?

Eniten teoksessa Järjellä ja tunteella viehättää Ylösen kyky eläytyä ja innostua. Hän on itse menettänyt itse läheisiääm ja tuntee siksi yhteyttä Laura Harmajaan. Kirjan tärkeänä teemana onkin, miten traumaattista kokemuksista selviää. Laura Harmajakaan ei pystynyt siihen ilman kamppailua.