Mäkihyppääjä Matti Nykänen (1963–2019) kuului 1900-luvun menestyneimpiin suomalaisurheilijoihin. Noin vuosikymmenen mittaisen uransa aikana hän voitti viisi olympiamitalia, joista neljä kultaista, 14 maailmanmestaruusmitalia (joista 6 kultaa) sekä 22 Suomen-mestaruusmitalia (näistä 13 kultaa). Aktiivikauden jälkeen tuli vielä veteraanien maailmanmestaruuskisoista muutamia mitaleja.

Nykäsestä on tehty ainakin 8 kirjaa, joista yksi sisältää hänen ruokareseptejään, sekä kokopitkä elokuva ja pari televisiodokumenttia. Hänestä on kirjoitettu tuhansia lehtijuttuja. Ihan kaikkia niitä ei tuoreimman elämäkertakirjan tekijä liene lukenut, mutta melko monta kylläkin. Jossakin kohtaa hän mainitsee istuvansa Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien arkistoaineiston äärellä – sekin on iso nippu, yli 2000 juttua.

Nyt käsillä olevan Nykäs-kirjan kirjoittaja on Kai Ekholm, kirjallisen kentän moniottelija. Aikanaan kirjasensuurista väitellyt ja siitä myöhemminkin kirjoittanut professori ja dosentti toimi pitkään Kansalliskirjaston johdossa. Hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu useita sananvapautta, kirjallisuuden julkaisemista ja markkinointia käsitteleviä teoksia, Jörn Donnerin ja Anselm Hollon elämäkerrat sekä kolme hilpeää dekkaria.

Kun tällainen tekijä tarttuu henkilöön, joka on, paitsi ”mäkihypyn Mozart”, myös ”yhteiskunnan apinansietokykyä testannut kokonaistaideteos” (luonnehdinnat suoraan Ekholmin tekstistä), lienee lupa odottaa mitä melkoisinta lukukokemusta.

Sellaisen lukija myös saa. Danten Divina Commedian hengessä, joskin käänteisessä järjestyksessä, kirja käy läpi Nykäsen elämän ja teot. Esillä ovat siis Paratiisi eli urheilusankarin varhaisnuoruus ja huikeat voittojen vuodet, keski-iän Kiirastuli urheilun vaihduttua laulajan uraan ja erinäisiin epämääräisiin viritelmiin (jossakin vaiheessa Nykänen, jolle olut maistui oivallisesti, toimi baarimestarina vaimonsa ravintolassa) sekä Helvetti eli suhteellisen nopea mutta ei suinkaan kivuton romahdus.

Hauska ja traaginen

On oikeastaan aika riemukasta lukea laajasti lukeneen miehen kirjoittamaa teosta miehestä, joka on kirjan mukaan lähes luku- ja kirjoitustaidoton. Ekholm paaluttaa oman paikkansa alkusanoissaan, joissa toteaa ettei kirja ole apologia (anteeksipyyntö), ei panegyria (ylistyskirjoitus) mutta ei myöskään nekrologi (muistokirjoitus). Tekstin tyyli liikkuu runollisesta ronskiin, urheilusankari rinnastuu kirjallisuudesta tuttuihin tyyppeihin kuten Tuntemattoman sotilaan Rokka tai Aleksis Kiven veljekset. Shakespearekin mainitaan.

Lienee parasta, että lukija ottaa vaarin tekijän varoituksesta. Ekholmin mukaan kirja sisältää väkivaltaa ja itsetuhoisuutta, eikä sitä voi suositella herkille eikä tosikoille. Itse epäilen, että myös muutamat päähenkilöstä esitetyt määritelmät voivat häiritä hentomielisiä. Etenkin jos nämä ovat urheilun ystäviä.

Saattaa olla, että syvällisesti penkkiurheiluun paneutunut henkilö ei saa kirjasta mitään uutta irti. Nykäsen uran huippuhetket ja matalimmatkin montut on näet käyty suomalaismediassa läpi moneen kertaan, mistä muutamat tuohtuneet urheilutoimittajat kiukkuisessa sävyssä huomauttivat kirjan ilmestyttyä lokakuun 2023 alussa. Vielä enemmän heitä ketutti se, että kirjasta löytyi heidän mielestään rajua rienausta, asiavirheitä ja ilkeyksiä.

No, asiat voi nähdä monella tapaa. Mielestäni kustantaja (Docendo) on ihan oikeassa määrittäessään kirjan hauskaksi ja traagiseksi, kunnioittavaksi ja häpeämättömäksi. Ja kyllä ne urheilusaavutuksetkin siellä ovat, joskin epäperinteisesti kerrottuina. Moneen maailmalla käytyyn kilpailuun kun liittyy sattumuksia, joista Nykäsen aktiiviuran aikana olisi ehkä mieluummin vaiettu, vaikka tietoonhan ne tietysti tulivat – viimeistään skandaalilehtien palstoilta. Mäkimiehet – Nykänen ja muutamat muutkin – rymysivät tuolloin kisakaupunkien yössä vastoin valmentajien ja urheilujohtajien nimenomaista kieltoa.

Sankarista saaliiksi

Tavanomaiseen elämäkertatapaan liikkeelle lähdetään päähenkilön lapsuudesta ja nuoruudesta. Kumpikin kuluu hyppyrimäessä; koulussa poika pistäytyy vain syömässä. Peruskoulu menee läpi armovitosilla. Oppimista vaikeuttaa lukihäiriö; isona Masa sanoo aikovansa maailmanmestariksi ja olympiavoittajaksi.

Kun huikea voittoputki 18-vuotiaana alkaa, alkaa myös mediamyllytys. Kansainvälistä lehdistöä ajatellen olisi hyvä osata englantia, joten nuorukainen opiskelee sitä pari tuntia. Sotaväessä erikoismiehelle kuuluu erikoiskohtelu ja urheilupomot joutuvat vääntäytymään melkoisille mutkille tämän ihmeolennon ympärillä. Kaiken aikaa virtaa myös viina – Matti Nykänen ei ole ensimmäinen eikä ainoa reippaasti ryypiskelevä urheilija, mutta hän on mies, jonka miltei jokaisen askeleen tai ainakin jokaisen lasinkallistuksen valpas skandaalimedia raportoi.

Pilviin kahlittu poika kertoo paitsi suomalaisesta urheilusankarista, myös yhteiskunnasta hänen ympärillään. Kulutusjuhlien makuun päässeessä 1980-luvun Suomessa rahaa riitti, joten kansakunnan sankarit palkittiin runsaskätisesti. Niin myös Nykänen, joka sai palkkioita paitsi urheilusuorituksistaan, myös lehtijutuista. Hänen luottotoimittajansa laskee tehneensä parin vuoden aikana Nykäsestä ja hänen tyttöystävistään/vaimoistaan noin 50 kannen pääjuttua. (Vaimot vaihtuivatkin melko tiheään; Nykänen ehti olla kuusi kertaa naimisissa viiden eri naisen kanssa. Keskimääräinen avioliiton kesto näyttää olleen 2–3 vuotta.)

Kirjasta käy hyvin ilmi median mahti sekä sankarin nostajana että kaatajana. Eräs pitkän linjan toimittaja toteaa teoksessa, että jos syyllisiä Matti Nykäsen elämäntragediaan etsitään, saavat ainakin muutamat lehdet ja niiden tekijät katsoa peiliin. Nykänen ei ole ainoa saman kohtalon kokenut, mutta hänen kohdallaan mediassa oltiin aika armottomia.

Ekholm siteeraa iltapäivälehtien sisällöistä väitellyttä ja aiheesta jo gradussaan kirjoittanutta Pasi Kiviojaa, jonka mukaan tabloidimenestyksen takaavat rikokset ja onnettomuudet, paljastukset julkkisten elämästä sekä vähältä piti-tilanteet ja ihmeselviytymiset. Näitä kaikkia Matti Nykäsen elämässä riitti runsain mitoin: hän hölmöili alkoholin kanssa, murtautui päissään kioskiin, pahoinpiteli ainakin yhtä vaimoaan (joka kyllä kuului lyöneen takaisin, ellei suorastaan aloittanut tappelua) ja saattoi häipyä arvokisoista kesken kaiken, mutta kumma kyllä, sai kaikilta kaiken anteeksi.

Vaikuttaa siltä, että Matti Nykänen oli Suomen kansalle samaan aikaan sankari ja suosikki-inhokki. Hänet äänestettiin kolme kertaa Suomen turhimmaksi julkkikseksi; tosin urheilu-ura oli tuolloin ollut jo jonkin aikaa ohi. Hänet valittiin myös Uuraisten kunnanvaltuustoon; kausi jäi kahden vuoden pituiseksi ja sen aikana Nykänen kävi kirjan mukaan kokouksissa kahdesti.

Oma lukunsa ovat sitten ns. matismit, Nykäsen aforisminkaltaiset lausahdukset, joita Ekholm ruotii osin akateemisen arvokkaasti, osin parodioiden. Muutamassa muussakin kohdassa jäin miettimään, oliko teksti kirjoitettu kieli poskessa vai ihan vakavissaan, enkä ihan ymmärtänyt mitä lisäarvoa tuovat pari kuvitteellista keskustelua kohteen itsensä kanssa. Sen sijaan päihde- ja kriminaalihuollossa toimivan psykologin puheenvuoro on täyttä asiaa kuten myös useat Ekholmin itsensä tekemä analyysit.

Vaikka medialla oli oma osuutensa urheilusankarin kohtalossa, saattaa syyllisiä löytyä myös muista suunnista. Eräskin sponsori kärräsi rekalla kaljaa kotiin, vaikka asukkaan alkoholismi oli yleisessä tiedossa. Raha ei Nykäsen lompakossa viihtynyt – miehellä oli ruhtinaalliset tulot, mutta suuriruhtinaan menot. Siipiveikkoja riitti, mutta kirjasta ei varsinaisesti selviä, mihin esimerkiksi lehtien maksamat huikeat haastattelupalkkiot kuluivat. Parhaina vuosinaan mäkimies kuittasi lehdiltä keskivertosuomalaisen palkansaajan vuosiansion verran, eivätkä urheilujärjestöjenkään stipendit ihan olemattomia olleet. Silti arvokisamitalit olivat välillä hämäräperäisten liikemiesten hallussa velkojen panttina, kunnes päätyivät kunnolliseen kotiin eli Suomen urheilumuseoon (nykyisin urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus Tahto).

Kirjan ilmestymistä saatellut pienoinen somemyrsky näyttää laantuneen, mutta kirjastojen lainaustilastot kertovat lukijoiden kiinnostuksesta. Kokonaisuutena lukukokemus on paitsi ravisteleva, myös positiivinen: teksti vetää, keskushenkilö asettuu osaksi viime vuosituhannen lopun Suomea ja suomalaisuutta.