Muistia käsittelevän kokoomateoksen esittely on kiusallista aloittaa tunnustuksella, että kirjoittaja unohti esittelyn laatimisen ja muisti sen vasta, kun kesä oli vaihtunut syksyn ja talven kautta kevääksi ja uudeksi kesäksi. Teoksen aihe ei kuitenkaan ole menettänyt tänä aikana yleistä kiinnostavuuttaan.

Muisti pohjautuu Tampereen yliopistossa vuonna 2013 järjestetyn muistia käsitelleen monitieteisen tutkijakollokvion esitelmiin. Esitelmiä pidettiin tapahtumassa puolisen sataa. Niistä kirjaan on valittu 19, lisäksi mukana ovat Ilkka Niiniluodon avaussanat kollokviossa. Kollokviossa oli läsnä filosofian, historian, psykologian ja sosiologian edustajia. Nämä tieteenalat ovat edustettuina myös teoksessa, filosofia jonkin verran muita enemmän painottuneena.

Kunnianhimoinen ja huolellisesti toimitettu kokoomateos

Kokoomateosten esittely on hankalaa siksi, että artikkeleiden käsittely yksi kerrallaan johtaa helposti luettelomaiseen esitykseen, ja toisaalta ei ole useinkaan helppo nähdä artikkeleissa myöskään sellaista punaista lankaa, jonka ympärille kirjaesittelyn voisi napakasti kokonaan kietaista. Muistikin on tällä tavoin vaikea käsitellä, mutta se on julkaisutyypin oma piirre eikä tarkoita, että teos sinänsä olisi epäonnistunut. Teos on kollokviopohjaiseksi julkaisuksi nähdäkseni melko kunnianhimoinen ja huolellisesti toimitettu. Otan seuraavassa käsittelyyn joitain kirjan monista artikkeleista. Valinnat heijastavat omia tutkimusintressejäni eivätkä ole kannanotto artikkelien laatueroihin.

Teoksessa on kolme osaa. Ensimmäinen, otsikoltaan Johdatus muistiin, on noin 30 sivua pitkä. Se sisältää Ilkka Niiniluodon avaussanat, psykologi Virpi Kalakosken artikkelin muistin toiminnasta ja rajoista, sekä Matti Hyvärisen artikkelin muistin, kertomuksen ja kertomisen suhteista. Toinen osa on Muisti filosofian klassikoissa. Tässä noin 90 sivua laajassa osuudessa kahdeksan eri kirjoittajaa käsittelee kukin artikkeleissaan, mitä eräät keskeiset filosofit ovat sanoneet muistin ja muistamisen problematiikasta. Oman artikkelin ovat saaneet Platon (kirjoittaja Eero Salmenkivi), Aristoteles (Mika Perälä), Locke (Ville Paukkonen), Hegel (kaksi eri artikkelia, Ari Korhonen ja Ilmari Jauhiainen), Arendt (Ari-Elmeri Hyvönen) ja – filosofian aluetta jossakin määrin venyttäen – Lacan (Janne Kurki). Lisäksi Markku Roinila esittelee artikkelissaan Unet ja muisti varhaismodernissa filosofiassa Descartesin, Hobbesin, Leibnizin ja Spinozan käsityksiä.

Teoksen kolmas osa, Näkökulmia muistiin ja muistoihin, on niin ikään noin 90 sivua. Sen kirjoittajina on historian, filosofian ja psykologian edustajia, ja artikkelien aiheet ulottuvat muistin logiikasta kehomuistiin ja muistoesineiden filosofiasta muisteluihin historiantutkimuksen lähteenä. Yhtä lukuun ottamatta teoksen artikkelit ovat selvästi yhteydessä teoksen teemaan. Martin Gustafssonin artikkeli Vad är en anakronism on poikkeus. Se käsittelee filosofian historian ja aatehistorian näkökulmista keskustelua, voiko ja millä ehdoilla filosofisen tekstin jälkikäteisessä tulkinnassa tavoittaa tekstin alkuperäisen kirjoittajan ajatukset ja tarkoitukset paremmin kuin kirjoittaja aikanaan. Artikkelin aihe on kiinnostava, ja on harmi, jos artikkeli jää potentiaalisilta lukijoilta huomaamatta siksi, että sitä ei tulla etsineeksi tämännimisestä teoksesta.

Filosofisten tekstien lisäksi mukana historiallis-yhteiskuntatieteellinen näkökulma

Motiivini tarjoutua teoksen esittelijäksi liittyy siihen, että olen tutkinut historiallisten vääryyksien käsittelyä ja nuorten ajatuksia historiallisten vääryyksien hyvittämisestä. Noissa vääryyksissä on kyse yksityisistä ja kollektiivisista kipeistä muistoista. Niillä voi olla ei-kielellinen kokemuksellinen taso – Jaana Parviainen pohtii teoksessa juuri, miten keholliset traumat voivat siirtyä ihmisten välillä ja sukupolvelta toiselle – sekä kielellinen taso. Muistoja kerrotaan ja samalla niitä myös tuotetaan ja vahvistetaan tai vaimennetaan. Tällä on yksilöille ja yhteisöille monenlaisia identiteettien tukemiseen, poliittiseen mobilisaatioon ja terapeuttisiin tarpeisiin liittyviä merkityksiä. Historian vääryyksiä koskevien muistojen kertomisessa nuo merkitykset ovat erityisen selvästi läsnä.

Teos vaikutti siis houkuttelevalta tutkimusintressieni kannalta, joskin saatoin olettaa, että muistia filosofisissa teksteissä käsittelevä osa olisi vaikeahko minulle. En puutu siihen tässä muutoin kuin toteamalla, että historiallis-yhteiskunnallisen kasvatuksen tutkijana pidin hyvin antoisana Ari-Elmeri Hyvösen artikkelia muistin merkityksestä Hannah Arendtin ajattelussa. Hyvönen esittää Arendtin pitäneen historiallista muistia keskeisenä kriittisen poliittisen toiminnan edellytyksenä, sillä se tekee mahdolliseksi nähdä asiat uusista näkökulmista ja ajatella vaihtoehtoja nykyisille oloille. Hyvönen lainaa Arendtin sanoja: ”muisti muuntaa menneisyyden tulevaksi mahdollisuudeksi” (s. 127). Toinen itselleni opettajankouluttajana ja opetuksen tutkijana hyvin kiintoisa teksti kirjassa on Eero Salmenkiven artikkeli, joka käsittelee syvemmän oppimisen ja mieleenpalauttamisen välistä suhdetta Platonin anamnesis-käsitteessä.

Muistia ja muistamista historiallis-yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta käsittelee jo yllä mainittu Matti Hyvärisen artikkeli ja Katja-Maria Miettusen artikkeli muistelusta historiantutkimuksen haasteena ja mahdollisuutena. Ne muodostavat toisiaan tukevan kokonaisuuden, vaikka ne teoksessa on sijoitettu kauas toisistaan. Niissä analysoidaan muistamista nimenomaan muistelemisena ja kertomusten rakentamisena. Muistelussa ihmiset rekonstruoivat kokemaansa menneisyyttä ja toisilta kuultua menneisyyttä sekä linkittävät noita menneisyyksien sirpaleita jotenkin johdonmukaisiksi kertomuksiksi. Hyvärinen toteaa, että muistikuvien tulkinnat yksilön itselleen kertomissa kokemusten ”helminauhoissa” saattavat muuttua elämän aikana uusien kokemusten myötä. Kuten Katja-Maria Miettunen tuo esiin, historiantutkimus suhtautui Suomessa pitkään hyvin torjuvasti muistitietoon historiallisena lähteenä, koska sen katsottiin olevan muuttuvaa ja epätarkkaa. Käsitykset ovat muuttuneet 20 viime vuoden aikana ja on alettu katsoa, että muistitiedon arvo on juuri siinä, että se kertoo, mitä ja miten ihmiset muistelevat. Kerrottujen muistojen vastaavuus historiallisten olosuhteiden ja tapahtuminen kanssa kiinnostaa toki sekin usein historiantutkijoita, mutta heidän tarkastelunsa painopiste on kuitenkin siinä, minkälaista suhdetta kansalaiset rakentavat menneisyyteensä, kun he muistelevat sitä.

Tässä kohden on syytä todeta, että muistitiedon tutkimuskäytöllä on Suomessa pitkä perinne. Kansanrunouden tutkijat eli nykyisittäin sanoen folkloristiikan tutkijat sekä kansatieteilijät ovat keränneet muistitietoa systemaattisesti jo 1800-luvulta alkaen ja analysoineet sitä paitsi kertomuksina myös maailmankuvien ja materiaalisten olojen heijastajana. Tätä taustaa vasten kiinnittää huomiota, että Muisti-teoksessa ja Muisti-kollokviossa ei ollut etnologian, folkloristiikan ja antropologian edustajia esiintyjinä.

Kiinnostavaa pohdintaa kehomuistista ja muistamisen etiikasta

Teoksen monista artikkeleista haluaisin nostaa esiin edellä mainitun Jaana Parviaisen artikkelin kehomuistista sekä Sami Pihlströmin artikkelin muistista ja kuolemasta. Parviaiselle kehomuisti on fenomenologinen ilmiö; se tarkoittaa ”muistin ei-kielellistä osa-aluetta, joka todentuu kokemuksellisina […] aistimuksina kehon topografiassa”. Tällaisina aistimuksina mainitaan tunto- ja kosketusaistimukset, liikkeet ja asennot, jotka konkreettisesti voivat olla vaikkapa puutuneisuutta, jännittyneisyyttä ja poltetta. Artikkeli pohtii mahdollisuuksia tutkia paitsi yksilöiden myös kollektiivien traumoja ja nimenomaan myös ylisukupolvisia traumoja ”affektiivista kehollisuutta” koskevana ilmiönä. Viime vuosina on julkaistu useita tutkimuksia, joissa käsitellään ajanjakson 1939–1944 jättämiä jälkiä suomalaisessa mielenmaisemassa; kirjoittajista mainittakoon Tiina Kinnunen, Ville Kivimäki, Juha Siltala ja Sari Näre. Parviainen esittää, että näiden tutkimusten avaamia tärkeitä näköaloja voitaisiin ehkä syventää kollektiivisten traumojen kehollista perustaa ja kehomuistia koskevien analyysien avulla.

Sami Pihlström pohtii teoksen päättävässä artikkelissaan muistamisen etiikkaa sekä sitä, miten kuolleiden muistaminen rakentaa suhdetta ihmisen yleiseen ja myös itse kunkin henkilökohtaiseen kuolevaisuuteen ja samalla subjektiuteen. Muistettavat ja muisteltavat kuolleet ovat yleensä omaisia sekä länsimaissa viime vuosikymmenten julkisessa historiakulttuurissa entistä useammin myös historian erilaisten traagisten tapahtumien ja hirmutekojen uhreja. Avishai Margalitiin viitaten Pihlström esittää: ”Erityisen tärkeää moraalisen yhteisön ylläpitämiselle on menneiden vääryyksien – negatiivisten kokemusten ja tunteiden – muistaminen”. Asiassa on eettinen sekä identiteetti- ja poliittinen aspekti, jonka myös Pihlström tuo esiin, joskin se on hänen analyysinsä sivujuonne. Politiikan tutkijalle tärkeä tarkastelukohde voisi olla juuri se, miten muistamisvelvollisuuden asettaminen rakentaa ”meidän” moraalista yhteisöä, vaikkapa modernia moraaliset vastuunsa tunnustavaa Unioni-Eurooppaa, jossa holokaustin (shoahin) julkinen muistelu on osa kulttuurista itseymmärrystä ja identiteettiä ainakin normitasolla ja ehkä reaalisestikin.

Pihlströmin pohdinta muistamisen etiikasta ja muistamisen ja oman kuolevaisuuden (ajallisuuden) tiedostamisen yhteydestä vaikuttaa minusta hyvin kiinnostavalta siksi, että sillä vaikuttaa olevan läheinen yhteys itseäni nykyisin askarruttavaan aiheeseen historia- ja moraalitietoisuuden kehityksen välisestä suhteesta. Aiheesta järjestettiin huhtikuussa 2015 Helsingissä Riksbankens Jubileumsfond -säätiön tuella workshop Towards an integrated theory of historical consciousness and moral consciousness, jossa myös perustettiin aiheen ympärille pienehkö tutkijaverkosto HiMoCo.

Biologia ja lääketiede jäävät puuttumaan

Muisti-teoksen teksteistä Virpi Kalakosken jo aiemmin mainittu kontribuutio edustaa kognitiivista psykologiaa ja Valtteri Arstilan artikkeli muistista ja aistimuksista osin havaintopsykologiaa ja osin (neuro)filosofiaa. Sitä lähemmäs luonnontieteitä teos ei tule. Toimittajat eivät tietenkään voi aina valita, keitä saadaan kirjoittajiksi, ja tässä tapauksessa olisi kohtuutonta moittia teosta kapea-alaisuudesta. Voi silti toivoa, että kirjoittajiksi olisi ilmaantunut myös biologian ja lääketieteen edustajia. Edesmennyt Paul Ricoeur esitti teoksessaan La mémorie, l’histoire, l’oubli, että muistaminen on historiateoreettinen, psyykkinen ja neurofysiologinen kysymys ja niinpä ”[m]uistin fenomenologia ei voi jättää neurotieteitä huomiotta”. Menneisyydestä jää Ricoeurin sanoja lainatakseni kirjoitettuja, psyykkisiä ja kortikaalisia, aivokuoreen uurtuvia jälkiä. ”Kortikaalisten jälkien” tutkijoita ei kirjassa oikeastaan ole lainkaan, vaikka muutoin teos on aika monitieteinen. Luonnontieteiden edustajien poissaolo saattaa toki johtua monista tekijöistä, enkä osaa sanoa, kummalla puolella – humanististen tieteiden vai luonnontieteiden puolella – olisi enemmän syytä ottaa asiaksi luoda ja edistää osapuolten keskusteluyhteyksiä, vaikkapa muistin kaltaisen moniulotteisen ilmiön tutkimuksessa.

Kuva: Mnemosyne oli kreikkalaisen mytologian mukaan muistin jumalatar.