Kirjan otsikoksi valitun sananparren Många krokar i långdansen suomentaminen paljastaa heti, kuinka helppo käännöksessä on kadottaa suomenruotsalaisen sanonnan iloinen sävy. Monta mutkaa matkassa on pysähtyneempi ilmaus kuin kansantanssin kiemurat. Otsikkovalinta kertoo myös Carola Ekremin sananparsia laajemmalle ulottuvasta kiinnostuksen alueesta: leikeistä, kansantanssista ja juhlaperinteestä. Sananparsikokoelma on valikoitu Svenska Literatursällskapetin arkistomateriaalista ja on sananlaskututkimuksen kannalta uroteko, pitkälti myös tekijänsä arkistotutkija Ekremin elämäntyö. Folkloristin työ nostettiinkin ansaitusti arvoonsa ojentamalla hänelle vuoden 2018 Runeberg-palkinto.

Vihdoin koko suomenruotsalaisen alueen sananparsien levinneisyys on pitäjien tarkkuudella tiedossa. Arvokasta on myös keräelmien laaja aikaskaala 1880-luvulta vuoteen 2005. Ruotsin 1600-luvun kirjalliset kokoelmat tarkentavat kuvaa. Kalmarin pormestari Ch. Larsson Grubb, jonka kokoelma Penu Proverbiale julkaistiin 1665, oli erityisen innostunut osoittamaan pohjoisten sananlaskujen yhteydet antiikin filosofien viisauksiin ja Raamatun teksteihin. Tieteelliseksi Ekremin kokoelman tekee lähteiden ja aluetietojen tarkka merkintä. Hän korostaa, että kieliasu noudattaa alkuperäistä arkistoaineistoa. Aiheiden ryhmittely, suluissa esiintyvät selitykset ja rinnakkaiset murresananparret helpottavat nykylukijan ymmärrystä. Myös Grubbin, Lars Törningin (1677), Elias Lönnrotin (1841) sekä vanhan Raamatun säkeet avautuvat erikseen selittämättä.

Läheltä löytyvä näkökulma

Aiemmista isommista sananparsiurakoista on aikaa. Väinö Solstrand (1882–1940) oli aktiivinen yli sata vuotta sitten. Kristian Slotten graduaan varten keräämät uudemmat suomenruotsalaiset sananlaskutkin ulottuvat jo puolen vuosisadan taa. Suomen- ja ruotsinkielisten sananparsiperinne kietoutuu yhteen. Syventyminen suomensuomalaisen näkökulmasta oman kulttuurimme ruotsalaisjuuriin ja suomenruotsalaismurteisiin tuntuu tutkimusmatkalta lähimaastoon. Toisaalta, vaikka omilla ruotsinkielisillämme on ollut suora kieliyhteys Ruotsin sananlaskustoon, on esimerkkejä, kuinka Suomessa suositut sananlaskut ovat kääntyneet kotoisesti ruotsiksi. Vaikkapa Vie sika Saksaan, tuo sika Saksasta, sika sika sittenkin” tunnetaan suomenruotsalaisena vastineena ”För ett svin till Tyskland…”, vaikka Ruotsissa olisi ollut tarjolla rimmaavampi ”För ett svin till Rin”.

Niillä sananlaskuilla, joita on pidetty erityisenä suomalaisten sananlaskujen koulukirjakaanonina, näyttäisi olevan yllättävä tausta. Lönnrot nimittäin käänsi suomalaisia sananlaskuja ruotsiksi esitelläkseen niitä kirjalliselle eliitille vuonna 1841 juuri perustetun SKS:n Suomi-sarjan kuudennessa niteessä. Ekrem muistuttaa, että Lönnrotin valintaperusteena ei suinkaan ollut sananlaskujen edustavuus vaan soveltuvuus ruotsintamiseen. Kun 51 Lönnrotin 358 ruotsinnoksesta siirtyi vuonna 1875 julkaistuun Z. Topeliuksen Boken om Vårt Land -teokseen, oli pohja Suomen kansaa kokoaville opettavaisille sananlaskuille luotu.

Vähemmistö puhuu enemmistöstä

”Många järn i elden” eli tilanne, jossa on monta rautaa tulessa, näyttäytyy Ekremin kirjassa 1600-luvulta tunnetussa ruotsalaismuodossaan ”Den som har mång Jern i Elden han bränner sombliga” (Grubb 1665, 132). Syy- ja seuraussuhde on säilynyt myös lukuisissa suomenruotsalaisissa murretoisinnoissa. Useimmiten varoitetaan liiallisten töiden haalimisesta ja kiireestä: Jos on seitsemän rautaa tulessa, kahdeksas jo palaa pilalle. Nykyään sanonta edustaa ”multitaaskaajan” ylistystä, vaikka se oli aiemmin kokonaisena sananlaskuna käytettynä selvästi varoitus. Tämä kertoo sekä arvojen muutoksesta että sananlaskujen tilannesidonnaisuudesta.

Sananlaskuja voi harvoin pitää todisteina kulttuurieroista, mutta ne voivat antaa aiheen tutkia jotain aihetta uudesta näkökulmasta. Näkyykö esimerkiksi sananlaskussa ”Låne ska int gråta” piirteitä pitkälle kehittyneestä lainaamisen ja lahjojen vaihdon kulttuurista? Suomenruotsalainen ohje ei aukea ilman siihen liitettyä selitystä: Aina on annettava hieman enemmän (litet rikligare) takaisin kuin mitä on saanut lainaksi.

”Trollen, vi och de andra” eli ”Peikot, me ja muut” on otsikkona kiehtova ja osuu tärkeään aiheeseen sananlaskustossa. Ekremin mukaan suomalainen ja piru ovat veljeksiä: ”Finn ä finn fast di sko stejk an i smöri” on suoraa sukua meillä suositulle sananlaskuhavainnolle: ”Ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi”. Ryssä on vaihdettu suomalaiseen. Samaan sarjaan kuuluu ”Helften finnar o helften folk” varmasti tilanteessa, jossa paikalla olijoista oli puolet suomalaisia ja puolet ihmisiä. Rinnastus sananparteen ”Folk först och långöron sedan” kertoo samanhenkisestä huumorista. Luvussa ”Vanhemmuus ja kasvatus” (s. 187) tulee vastaan huvittava kielen ilmiö. Näyttää siltä, että ruma sana on helpompi sanoa suomeksi: ”Kyrpä skådar int på bröstandjä” (=ekonomin) – Österbotten.

Asenteet syynissä

Toisen kielen sananlaskukokoelmia selatessa herää väistämättä tarve miettiä, mikä poikkeaa oman kielen ilmaisuista. On selvää, että kielessä kuin kielessä elävät mainioimmat riimit. Ruotsiksi syntyy suomea sattuvampi ilmaus ”Gömt och glömt” kansainvälisestä sananlaskusta ”Poissa silmistä, poissa mielestä”. Väittämälle tunnetaan kuitenkin myös käänteinen muoto ”Gömt är inte glömt”.

Löytyykö Ekremin kirjasta todisteita suomen- ja ruotsinkielisten elämänasenteiden eroista? Ainakin nopeasti arvioiden suomenruotsalaisen ”vanhan kansan” kasvatusasenteet ovat tuttuja suomenkielisiä sananlaskuja kuunnelleille. Esimerkiksi ”jos lapsi tai aikuinen osoittaa liiallista itsetietoisuutta” tai tekee liikaa numeroa itsestään, sanotaan muka hauskasti: ”Sjölv stsäit ihäl sä e fjol pö mässomas hala isn” (Karleby) eli vapaasti ja selittäen suomentaen: Itte löi ittensä hengiltä jo viime vuonna juhannusjäällä – ja vieläkin elää.

Nykyisin amerikkalaisvalmisteiset sloganit ryydittävät kieltä, mutta oma helsinkiläisäitini käytti suomenruotsalaisia sananparsia. Hänen kodissaan, jossa isä oli suomentanut nimensä Lundsonista Lumialaksi, vakiintui muutoin suomenkieliseen puheenparteen ruotsinkielisiä sananlaskuja. Esimerkiksi ”Snål spar, fan tar” on huomattavasti maagisempi totuus kuin sama kömpelösti suomennettuna: kun saita säästää niin piru vie.

Suomenruotsalaisuus ei varmasti ole sen yhdenmukaisempi kuin suomalaisuuskaan. Huumorin jäljille voi yrittää päästä pikemminkin samankaltaisissa olosuhteissa ja sosiaalisissa kuvioissa eläneiden puhetapoja vertaamalla. Koetan ottaa näytteen: ”Trägen (sisukas) vinner så fort han hinner”. Ahkeruudella ja sisukkuudella voittaa kunhan ehtii. Vanhaan sananlaskuun tehty täydennys näkyy esiintyvän lähinnä Uudellamaalla ja Kymenlaaksossa, vakavampi versio ilman klassisen kilpikonnamaista tarinan lopetusta on tunnetumpi Pohjanmaalla. Carola Ekrem ei tällaisiin pohdintoihin kirjassaan eksy. Kiitos siitä ja avauksesta suomenruotsalaisuuden monikielisyyteen.