Norjalaisantropologien vitsin mukaan antropologit voidaan jakaa kolmeen ryhmään: jotkut ovat tehneet kenttätyötä yhdellä alueella ja toiset kahdella. Ja sitten on Fredrik Barth. Oppiaineen nestorin tiedetään tehneen tutkimusta kotimaansa lisäksi Irakissa, Iranissa, Pakistanissa, Afganistanissa, Sudanissa, Bhutanissa, Omanissa, Kiinassa, Balilla ja Papua-Uudessa-Guineassa. Fredrik Barth on Norjan modernin sosiaaliantropologian perustaja ja kansainvälisesti tunnetuin norjalainen tutkija.

Sosiaaliantropologiaa kuudelta vuosikymmeneltä

Toinen tunnettu norjalaisantropologi Thomas Hylland Eriksen on kirjoittanut Fredrik Barthin (s. 1928) akateemisen elämäkerran. Hän muistuttaa kuitenkin, ettei Barth, toisin kuin usein luullaan, ole missään vaiheessa ollut hänen opettajansa. Samaan tiedeyhteisöön he tietenkin kuuluvat, ja yhteisiä kiinnostuksen kohteita on varsinkin etnisyys- ja nationalismitutkimuksen alalla.

Kirja kertoo Barthin pitkästä ja monivaiheisesta tutkijanurasta aina opintojen aloittamisesta vuonna 1946 viimeisen kirjan ilmestymiseen vuonna 2008. Nyt ikämies viettää vanhuudenpäiviään Oslossa eikä kirjoita enää.

Nuoren tiedemiehen ura alkoi edetä nopeasti, muttei hankaluuksitta, heti 1950-luvun alussa. Vuosikymmenen loppuun mennessä hän oli työskennellyt Oslossa ja Cambridgessä, tehnyt kenttätöitä Lähi-Idässä ja Aasiassa, väitellyt tohtoriksi, kirjoittanut pari monografiaa ja artikkeleita kansainvälisesti arvostettuihin julkaisuihin. Lisäksi hän oli aviomies ja neljän lapsen isä.

Jokaisesta kenttätyöstä on syntynyt vähintäänkin yksi teoriapainotteinen monografia, jossa Barth yhdistää uudet teoreettiset avaukset empiiriseen tutkimukseensa. Kirjoja on parikymmentä, ja niistä monet ovat alansa klassikkoja.

Fredrik Barth on ajattelijana ja intellektuellina paljon tärkeämpi kuin monet ymmärtävät, painottaa Hylland Eriksen kirjassaan useaan otteeseen.  Elämäkerta ei kuitenkaan ole oppiaineen isähahmon kritiikitön ylistys. Hagiografiaa en kirjoita, toteaa Hylland Eriksen. Sitä hän ei kirjoittanutkaan, ei myöskään juorukirjaa. Kirjan julkistamisen yhteydessä hän sanoi jossain haastattelussa, että akateemisen elämäkerran tehtävänä on tutkijan tieteellisen toiminnan esittely ja arviointi, ei hänen yksityiselämänsä ruotiminen.

Luettavana on vuoropuhelu Barthin tieteellisen ajattelun ja sosiaaliantropologian kehityksen välillä kuudelta eri vuosikymmeneltä. Tieteenalan oppihistoriasta kiinnostunut lukija uppoutuu mielissään kirjan pariin.

”Minun piti päästä omin päin Irakiin”

Yllä oleva lainaus on kirjan ensimmäinen lause. Se on otettu haastattelusta, jossa Barth kertoo millä keinoin hän nuorena maisterina pääsi lähtemään ensimmäiselle itsenäiselle kenttätyömatkalleen Irakin Kurdistaniin vuonna 1951.

Ennen Kurdistania nuori mies oli opiskellut antropologiaa Yhdysvalloissa. Barthin professori-isä oli saanut sieltä pestin heti sodan jälkeen vuonna 1946 ja mukaan lähtenyt poika aloitti opintonsa Chicagossa. Kolme vuotta myöhemmin hän oli suorittanut maisterin tutkinnon ja avioitunut opiskelutoverinsa kanssa.

Kurdistanissa tehdyn kenttätyön tuloksena syntyi tutkimus Principles of Organization in Southern Kurdistan (1953). Väitöskirjaksi tarkoitettua monografiaa ei kuitenkaan hyväksytty Oslon yliopistossa. Hylland Eriksenin arvion mukaan tutkimus kylläkin täytti tuolloiset väitöskirjalle asetetut vaatimukset, joten todellinen syy oli muualla. Ilmeisesti esitarkastajina olleet niin sanotut vanhan koulun miehet olivat haluttomia päästämään nuorta tutkijaa eteenpäin. Ehkei heidän asiantuntemuksensakaan riittänyt modernin sosiaaliantropologian arvioimiseen, toteaa kirjoittaja. Barth on itse haastatteluissa esittänyt oman näkemyksensä akateemisesta kilpailutilanteesta.

Kuva: Fredrik Barth ja baktamaniheimon initiaatiomenojen johtaja Kimebnok Uudessa-Guineassa vuonna 1968 (teoksen kuvitusta).

Väitöskirja Pakistanista

Barth jatkoi työskentelyään, opiskeli pashtun kieltä ja lähti kenttätöihin Pakistaniin. Hän asui perheineen jonkin aikaa Cambridgessa ja väitteli siellä tohtoriksi vuonna 1957. Väitöstutkimus Political Organisation of Swat Pathans käsitteli Luoteis-Pakistanin ja Afganistanin välisellä raja-alueella Swatin laaksossa elävien pataanien poliittista järjestäytymistä. Tämä omaleimainen tutkimus on tekijänsä varhaisista tutkimuksista tunnetuin ja Hylland Eriksenin mukaan edelleen yksi tärkeimmistä. Nykyisin Swatin laakso tunnetaan siitä, että se on talibanien hallussa. Kuluvana syksynä alue nousi jälleen uutisiin, kun sieltä kotoisin olevalle koulutyttö Malala Yousafzaille myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto.

Barth kävi 1960- ja 1970-luvulla vielä muutaman kerran uudelleen laaksossa ja kirjoitti alueesta myöhemmissäkin julkaisuissaan. Samoille seuduille sijoittuu hänen viimeinen kirjansa Afghanistan og Taliban (2008).

Kilpailua, kiusantekoa ja pudotuspeliä

Kirja kertoo myös hyytävästä akateemisesta kilpailusta, jossa toisen tutkijan eteneminen voidaan (yrittää) pysäyttää monin eri tavoin. Milloin uhkaavaksi koettu kollega jätetään kutsumatta johonkin tehtävään tai tilaisuuteen, milloin lausuntoja kirjoitetaan tarkoitushakuisesti, milloin tutkimus vaietaan kuoliaaksi tai muuten mitätöidään, milloin toista tutkijaa mustamaalataan muuten vain. Konstit ovat monet. Fredrik Barth näyttää saaneen kaikesta osansa uransa eri käänteissä. Tosin vastapainona on ollut myös huomattavaa menestystä.

Kertoessaan Barthin vastoinkäymisistä Hylland Eriksen päätyy pohtimaan sitä, minkälaiseksi koettelemukseksi akateeminen työ voi muuttua. Monet yliopistoihmiset työskentelevät koko elämänsä ajan samassa paikassa ja joutuvat vuodesta toiseen istumaan kiistakumppaneidensa kanssa samoissa kahvihuoneissa, seminaareissa, kokouksissa ja komiteoissa. Tieteelliset erimielisyydet voivat muuttaa työtoveruuden ja ystävyyden henkilökohtaiseksi vihanpidoksi.  Se, ettei yliopistomaailmassa tapahdu murhia, johtuu lähinnä vain siitä, etteivät ajatustyöläiset ole nopean toiminnan ihmisiä, arvelee kirjoittaja ykskantaan.

Antropologiaa Oslossa

1950-luvulla Norjan ainoa antropologiyhteisö oli Oslon yliopistoon kuuluvassa etnografisessa museossa. Etnografia-niminen oppiaine oli pienimuotoisena ollut olemassa jo 1800-luvun lopulta lähtien. Alan professorina ja museon johtajana toimi arkeologi Gutorm Gjessing, ja hänen lisäkseen museossa työskenteli ryhmä tutkijoita. Koska heidän työtilansa olivat rakennuksen ylimmässä kerroksessa, kutsuttiin ryhmää nimellä loftsgjengen, ullakkoporukka tai vinttijengi. Tieteenteko oli lähinnä miesten puuhaa, joten ullakolle pääsi vain pari naista.

Barth oli tuossa vaiheessa saanut monivuotisen tutkijastipendin ja työskenteli museolla Norjassa ollessaan. Työtovereiden mukaan nuori energiapakkaus saapui tuulispäänä ullakolle lähteäkseen taas pian maailmalle. Barthin johdolla he alkoivat noihin aikoihin kehittää ja modernisoida tieteenalaa brittiläisen sosiaaliantropologian suuntaan. Etnografian professorin edustama esine- ja museotutkimus ei niinkään kiinnostanut. Päinvastoin, uskalikkojen kerrotaan jopa vitsailleen, että museokokoelmat pitäisi myydä antiikkiliikkeisiin, jotta saataisiin rahaa kenttätöitä varten.

1950-luvun tiedemiesten oppiriidat ja näkemyserot muistettiin vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Heidän erimielisyyksiensä vuoksi norjalaisen antropologian, etnologian ja sosiologian sanotaan vieraantuneen kauas toisistaan. Olen kuullut 1960- ja 1970-luvulla opiskelleiden kertovan kuinka antropologian ja etnologian professorit jopa kielsivät omia opiskelijoitaan keskustelemasta toisen oppiaineen opiskelijoiden kanssa.

Antropologiaa Bergenissä

Vuonna 1961 Fredrik Barth sai henkilökohtaisen kutsun dosentiksi Bergenin vuonna 1946 perustettuun yliopistoon. Vuonna 1965 hän sai professuurin ja samassa yhteydessä oppiaine itsenäistyi oltuaan aluksi filosofian yhteydessä.  Maan ensimmäinen, varsinaisesti sosiaaliantropologian nimeä kantavan laitos oli siis Bergenissä. Osa Oslon ullakkoporukasta muutti tuossa vaiheessa sinne, ja piskuinen opiskelijamääräkin alkoi kasvaa.

Barthin johdolla laitos kehittyi puolessa vuosikymmenessä kansainvälistä huomiota ja kiitosta saaneeksi yhteisöksi. Oslon ullakkojengin tavoin Bergenin yhteisökin oli guttegjengen eli poikaporukka. Heidän lounaskeskustelunsakin muistuttivat seminaaritilaisuuksia, ovat jotkut aikalaiset kertoneet. Hauska on myös muistelma, jonka mukaan poikaporukka kulki päivittäin kohti lounaskahvilaa Fredrikin johdolla lumiauran muodostelmassa, opiskelijat viimeisinä.

Barth näki oppiaineen tehtäväksi myös norjalaisen yhteiskunnan tutkimisen, jota hän piti yhtä tärkeänä kuin etäällä olevien ja kulttuurisesti hyvin erilaisten yhteisöjen tutkimusta.  Saamelaistutkimusta antropologit olivat kotimaassaan tehneetkin jonkin verran, mutta aihepiiriä laajennettiin 1960-luvulla. Päämääränä oli sosiaaliantropologian yhteiskunnallisen merkityksen osoittaminen ja tieteenalan aseman vakiinnuttaminen. Tässä on onnistuttu. Norjassa sosiaaliantropologit osallistuvat aktiivisesti julkiseen keskusteluun.

Tämä kirja avaa ja selittää oppiaineen kehityksestä monta seikkaa, sillä Hylland Eriksen kertoo riittävän laveasti taustoista. Hän pitää paljolti Fredrik Barthin ansiona sitä, että norjalainen sosiaaliantropologia vakiinnutti asemansa myös englanninkielisessä tiedemaailmassa. Ruotsalaisetnologeista muun muassa Orvar Löfgren, Åke Daun ja Tom Svensson vierailivat bergeniläisten luona. Marvin Harrisin mukaan anglosaksisen antropologian rinnalla oli 1960-luvun lopulla kaksi tärkeää keskusta: Lévi-Straussin Pariisi ja Barthin Bergen.

Barthilainen henki leijui myös Tromssan yliopiston sosiaaliantropologian laitoksella, jossa olin muutaman vuoden 1990-luvulla. Henkilökunnasta moni oli valmistunut Bergenistä, joten Barth oli puheenaiheena eri yhteyksissä. Oikeastaan ei tainnut mennä juuri yhtäkään seminaaria niin, ettei hänen nimeään mainittu ainakin ohimennen. Kiinnostuksen vuoksi seurasin myös joitakin syventävien opintojen kursseja, joilla luettiin ja käsiteltiin muun muassa tuolloin ilmestyneitä Barthin kirjoja.  Opiskelijat puhuivat ”kolmesta suuresta B:stä” – kaksi muuta olivat Bateson ja Bourdieu.

Etnisyystutkimuksen ”barthilainen vallankumous”

Vuonna 1967 bergeniläiset järjestivät etnisten suhteiden tutkimista käsittelevän seminaarin, jonka tuloksena Barth toimitti sivumäärältään pienehkön mutta merkitykseltään valtavan artikkelikokoelman Ethnic Groups and Boundaries(1969). Hänen siihen kirjoittamansa Introduction-luku tuli aiheuttamaan etnisyystutkimuksen paradigmanmuutoksen, jota nimitettiin toisinaan jopa ”barthilaiseksi vallankumoukseksi”.  Kokoelman johdantoluku onkin kansainvälisesti Barthin kaikkein lainatuin teksti. Meilläkin se löytyy lähes kaikkien etnisyydestä kirjoittaneiden lähdeluettelosta.

Merkittävä oli myös vuonna 1994 Amsterdamissa järjestetty juhlaseminaari, jonka Barthin kollegat ja aikaisemmat oppilaat järjestivät paradigmanmuutoksen 25-vuotistaipaleen kunniaksi. Samalla keskusteltiin etnisyystutkimuksen merkityksestä 1990-luvulla. Seminaarijulkaisussa on muun muassa Barthin luento etnisyystutkimuksen ”ikuisista ja uusista teemoista” sekä hänen ajantasaistettu analyysimallinsa. Itselleni tästä oli paljon iloa väitöskirjaa tehdessä.

Valosta lankeaa myös varjo

Monessa kohdin kirjaa Hylland Eriksen mainitsee Barthin karisman – olipa sitten kyse nuoren tutkijan varhaiskypsyydestä tai varttuneen tiedemiehen arvovallasta. Hänen läsnäolonsa ei jäänyt huomaamatta.

Valosta lankeaa kuitenkin myös varjo, ja suuren puun katveessa alkavat muut kasvit kuihtua. Barthilla on ilmeisesti ollut myös tällainen vaikutus. Mahdollisesti hänen valovoimaisuutensa aiheutti sen, etteivät jotkut kollegat pystyneet kirjoittamaan mitään. Nimiä ei kirjassa mainita, mutta oppiaineessa tunnetaan muutamat samaan sukupolveen kuuluneet lahjakkaat tutkijat, joiden tuotanto jäi odotettua ohuemmaksi. Kuinka paljon he ovat mahtaneet kirjoittaa pöytälaatikkoon, mutta jättäneet julkaisematta pelätessään Fredrikin kritiikkiä, kysäisee Hylland Eriksen.

Elämänmuutos 1970-luvulla

Käydessään kenttätöissä 1950- ja 1960-luvulla Barth matkusti yksin. Perheen jääminen kotiin oli tyypillinen ratkaisu tuon ajan tiedemiesten elämässä erityisesti silloin kun kenttätyöt veivät vaivalloisiin oloihin. Tavallisille ulkomaan työjaksoille perhe seurasi hänen mukanaan.

Suuri elämänmuutos oli kuitenkin edessä. Barth tutustui 1970-luvun alussa sosiaaliantropologi Unni Wikaniin, erosi ensimmäisestä vaimostaan ja avioitui Wikanin kanssa. Seuraavien vuosikymmenten aikana pariskunta teki monet kenttätyömatkansa yhdessä ja pikkuinen poikakin kulki vanhempiensa mukana. Hylland Eriksen arvioi laveasti Wikanin vaikutusta Barthin tutkimukseen ja tiettyihin asennemuutoksiinkin.

Takaisin Osloon

1970-luku toi myös työelämään muutoksia, sillä Barth palasi Osloon. Etnografisen museon pitkäaikainen professori Gjessing jäi eläkkeelle vuonna 1973, joten Barth haki ja sai häneltä vapautuneen professuurin.

Jos 1960-luku oli ollut Bergenissä melkeinpä pelkkää menestystä, ei samaa voi sanoa alkaneesta Oslon kaudesta. Vastatuulta ja tuiverrusta oli tulossa monesta eri suunnasta, niin museon sisältä kuin yliopiston suunnalta.  Yliopistoon oli perustettu vuonna 1964 etnografian laitos, jonka nimi vaihtui sittemmin sosiaaliantropologiaksi. Seuraavien vuosikymmenien aikana siitä oli kasvava yksi Euroopan suurimmista antropologian laitoksista. Hylland Eriksenin tekstistä käy selville, että monien mielestä Barthin olisi pitänyt olla yliopiston eikä museon professuuria hoitamassa. Jälleen on luettavana monenlaisia akateemisia ristiriitoja ja konflikteja.

Kuva: Barth Etnografisessa museossa vuonna 1980 (teoksen kuvitusta).

Barth ratkaisi turhauttavaksi käyneen tilanteen vuonna 1985 sanoutumalla irti professuuristaan ja anomalla itselleen ns. valtionstipendin, joka turvin hän pystyi jatkamaan tutkimuksiaan.

1990-luvusta tuli taas suosion ja menestyksen kausi. Barthilla ei näyttänyt olevan aikomustakaan jäädä eläkkeelle, toteaa Hylland Eriksen ja kertoo tämän käyneen luennoimassa myös Oslon yliopistolla. ”Nuori ja reipas kuusikymppinen” Barth piti mieleenpainuvia luentoja, joista jäi opiskelijoille myös anekdootteja kerrottavaksi. Lisäksi hän alkoi saada ulkomailta erilaisia huomionosoituksia, huomattavia luentokutsuja, kunniatohtoriuksia ynnä muuta. Hän oli myös pitkiä aikoja vierailevana professorina muutamissa amerikkalaisyliopistoissa.

Me ihmiset – Vi mennesker

Toiseksi viimeisen kirjan nimenä on Vi mennesker: fra en antropologs reiser (2005). Siinä Barth kertoo kenttätöistään ja matkoistaan. Mukana on myös lainauksia pitkistä kirjeistä, joita hän kirjoitti perheelleen varhaisilta kenttätyömatkoiltaan. Etnografinen kenttätyö on aina ollut hänelle ensiarvoisen tärkeää. Voidakseen ymmärtää kulttuurisesti erilaisissa oloissa eläviä ihmisiä on asuttava riittävän pitkään heidän keskuudessaan ja osallistuttava heidän elämäänsä. Tällä tavoin omasta elämänmuodosta poikkeavat olot tulevat vähitellen tutuiksi ja alkavat sananmukaisesti tuntua myös omassa kehossa.

Nykyisin Barth istuu pyörätuolissa. Ketterät jalat, joilla hän on kulkenut monet matkat, eivät enää kanna. Vaikka jalat reistailevat, näyttäisi ajatus edelleen juoksevan. Tällaisen vaikutelman antavat ainakin kirjan julkistamisen yhteydessä tehdyt haastattelut.

Entä jos olisi käynyt toisin

Lopuksi kerrottakoon vielä, että taiteellisesti lahjakas Fredrik opiskeli nuoruudessaan jonkin aikaa kuvanveistoa tunnetun kuvanveistäjä Stinius Fredriksenin johdolla. Barth kuulemma mielellään kehaisee olleensa tekemässä oikean jalan kenkää taitelija Lars Hertervigiä esittävään patsaaseen, joka on Stavangerissa. Jos hän ei olisi päässyt opiskelemaan Yhdysvaltoihin, hänestä olisi hyvinkin voinut tullut kuvanveistäjä.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Fredrik Barthin osaksi tuli pitkä tieteellinen ura, jonka vaiheet valoineen ja varjoineen Thomas Hylland Eriksen on kirjoittanut mielenkiintoiseksi kirjaksi.

Kuva: Fredrik Barth ja Thomas Hylland Eriksen, kuvaaja Monica Fagereng Larsen