Witold Szabłowskin haastattelut ja tuokiokuvat kertovat omaa ruohonjuuritason tarinaansa siitä, kuinka entiset neuvostotasavallat ja Neuvostoliiton vaikutuspiirissä olleet maat etsivät yhä tasapainoa menneisyyden käytäntöjen ja nykyajan tehokkuuden välillä.

Siirtymä kapitalismiin ei kaikkialla ole ollut sujuva ja vanhat tavat ovat juurtuneet syvään. Szabłowskin haastateltavina on lähinnä heitä, jotka ovat niukasti päässeet osallisiksi uuden maailmanjärjestyksen hedelmistä: syrjäseutujen ja pikkukaupunkien asukkaita, vanhuksia, romaneja, vironvenäläisiä, asunnottomia, Bosnian ja Kosovon sotien jälkiä edelleen korjaavia.

Tanssivat karhut

Kirja jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee karhunkesytystä ja tanssivia karhuja nyt jo menneen maailman ilmiönä. Toinen osa vie tarkkasilmäiselle matkalle eri Itä-Euroopan ja Balkanin maihin.

Karhuja käsittelevä puolisko on kuvaus tanssivien karhujen historiasta, karhunkesyttäjäsuvuista ja karhujen reservaatista Bulgarian Belitsassa, jossa entisille tanssiville karhuille koetetaan taata jollain tapaa lajityypilliset olosuhteet. Ääneen pääsevät karhuja kesyttäneet romanimiehet, heidän vaimonsa ja lapsensa sekä karhuja reservaattiin hankkivat ammattimaiset eläinsuojelijat.

Szabłowskin mukautuu lämpimästi haastateltaviensa näkökulmaan, samalla paljastuu, kuinka sosiaaliseen murrokseen sopeutuminen on usein vaikeaa ja monisyistä. Eläinsuojelutyön mielekkyys ja Bulgarian romaniväestön ongelmat sekoittuvat, ei ole varmaa, miltä tulevaisuus näyttää kellekään tai millekään. Karhuja ja ihmisiä vaivaavat samat sairaudet, mutta hoitoa on niukasti saatavilla. Kun eläköitynyt karhu hämmentyy, se palaa menneeseen, nousee takajaloilleen ja aloittaa tanssin, joka voi olla vaikuttava tai lohduton. Välitila on sille pysyvä, koska luonnossa se ei ihmisen koulimana enää selviä.

Elämää rautaesiripun jälkeen

Toisessa osassa Szabłowski tapaa eri elämäntilanteissa olevia eurooppalaisia, jotka kertovat omin sanoin, miltä elämä vaikuttaa 2010-luvun loppupuolella. Ennakkoluuloja ja osattomuuden kokemuksia on paljon, mutta Szabłowskin haastateltavien joukosta löytyy myös selviytyjiä ja tulevaisuuteen luottavia ihmisiä. Omaksi juonteekseen erottuu totalitarismissa eläneiden ihmisten omaehtoisuus, toisaalta entisiä diktaattoreita ja sotarikollisia muistellaan jo nostalgisesti.

Museot ja opastukset asettuvat osaksi elämysteollisuutta ja matkailuelinkeinoa, mikä on jatkumo 1990-luvun äkkihypylle kapitalismiin. Selviytymisen monista keinoista todistavat jobbarit ja yrittäjät, jotka luovivat rajaseutujen liikenteen ja korruption yhdistelmässä. Kauppa toisaalta ylittää etnisiä ja historiallisia rajoja ja tuo ihmisiä uudella tavalla yhteen, yhteinen etu synnyttää myös synergiaa.

Poliittisen historian näkökulmasta Tanssivat karhut piirtää laajan kaaren, mitä tapahtui niille maille, jotka ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeen eivät päässeet siirtymään parlamentarismin uralle. Teos muistuttaa, ettei sosiaalista tasa-arvoa tai kansalaisyhteiskuntaa voi suoraan tuoda, korkeintaan tukea. Samalla se tuo lähelle toisen puolen Eurooppaa, jossa on myös nuoruutta, elinvoimaa ja uskaliaita ideoita. Historian raskaat kokemukset voi kääntää myös voitoksi.

Kommenttina nykyhetkeen Szabłowskin kirja kuvaa, mistä turvattomuus syntyy ja miten jatkuva sivuuttaminen vaikuttaa ihmiseen. Szabłowski kuitenkin pidättäytyy politisoimasta haastateltaviensa kokemusmaailmaa, mikä tekee tekstistä nasevan.

Vaikka kirja on kokonaisuutena hajanainen, sen tarinaniskentä on lennokasta ja Tapani Kärkkäisen käännös jouhevaa ja miellyttävää luettavaa. Szabłowskin allegoria tanssivista karhuista osuu vain osittain: vaikka vanha polvi haikailisi menneeseen, nuoret vievät maitaan eteenpäin. Tulevaisuutta ei ole vielä kirjoitettu, vaikka nykytilanne olisikin vaikea.