He tiesivät mitä tekivät

Black Lives Matter-liike on nostattanut laajan keskustelun siitä, miten kolonisaatiota historiakulttuurissa käsitellään. Michael Taylor on dokumentoinut Britanniassa 1790-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa käydyn kansalaiskeskustelun Länsi-Intian afrikkalaisten orjien asemasta. Kaksi vastakkaista lobbya, plantaaseihin sijoittajat ja ihmisoikeuksien ajajat, esittivät ja levittivät perustelujaan, kunnes parlamentti vuonna 1834 vapautti orjat. Taylor osoittaa, ettei orjuus ollut "ajan arvo" vaan orjanomistajien valinta.

Taylor, Michael: The Interest. How the British Establishment Resisted the Abolition of Slavery. Vintage Publishing, 2020. 382 sivua. ISBN 9781529110982.

Historiankirjoituksen meneillään oleva moraalinen käänne on jyrkentynyt Black Lives Matter -liikkeen ansiosta. Historiakulttuurissa kolonialismin edustajia maalitetaan eri puolilla maailmaa, ja heidän patsaitaan kaadetaan. Patsaiden puolustajat muistuttavat, että patsaiden kuvaamat henkilöt noudattivat oman aikansa arvoja eivätkä niin ollen tienneet mitä tekivät. He eivät tarkoittaneet pahaa.

Tuoreessa tutkimuksessaan The Interest – How the British Establishment Resisted the Abolishment of Slavery (2020) brittitutkija Michael Taylor osoittaa, että Länsi-Intian orjakauppiaat ja orjanomistajat hyvinkin tiesivät mitä tekivät. He suhtautuivat afrikkalaisten työntekijöihinsä patriarkallisen ankarasti koska eivät tunnustaneet universaalin ihmisarvon olemassaoloa. Jo 1700-luvulla, jolloin brittien orjakauppa kukoisti, esiintyi kuitenkin yksilöitä ja ryhmiä, jotka äänekkäästi kirjoittivat ja puhuivat orjatalouden inhimillisestä kestämättömyydestä. Orjalaivurit ja plantaasien isännät tekivät näin ollen tietoisen valinnan: he kielsivät afrikkalaisten ihmisarvon.

Taylor kuvaa yhteiskunnallista väittelyä, jota Britanniassa käytiin niin orjakaupan kieltämisen (1807) ja orjien vapauttamisen (1834) edellä. Osapuolet järjestyivät lobbausliikkeiksi vaikuttaakseen parlamenttiin ja yleiseen mielipiteeseen. Lobbaajien käyttämät argumentit todistavat ajanjakson arvojen polarisoituneen. Yksien taloudelliset pyyteet yhtyneinä patriarkallisiin näkemyksiin törmäsivät toisten näkemykseen ihmisarvon universaalisudesta.

Lopulta laajennetulla äänioikeudella valittu parlamentti vuonna 1834 lopetti orjuuden lailla, mikä osoittaa yleisen ihmisarvon käsityksen voittaneen. Viimeistään sen jälkeen, kolonialismin huippukaudella 1800-luvun lopulla afrikkalaisia pakkotyöhön alistaessaan siirtomaiden maatilojen ja kaivosten isännät tekivät tietoisen arvovalinnan. Etiikan perussääntöjen mukaan valinta tietää vastuuta, josta kuvia kaatavat Black Lives Matter -aktivistit vetävät menneisyyden toimijoita tilille.

Ennen Britanniaa päättäjät olivat lopettaneet orjuuden nykyisellä Haitilla, Yhdysvaltain useissa osavaltioissa ja monessa Latinalaisen Amerikan valtiossa. Taylor ei tutkikaan Britanniaa kansainvälisen moraalin mallimaana, vaan hyvin dokumentoidun historiallisen orjuuskeskustelun areenana ja siten 1700-luvun jälkipuoliskon ja 1800-luvun yhteiskuntaeettisen ajattelun todistajana.

Isäntävallan moraaliin uskojat

Brittikeskustelun osapuolet järjestäytyivät lobbausliikkeiksi päätöksentekoon vaikuttaakseen. The Interest oli orjuuden puolustajien liike, jonka keskuksena oli London Society of West India Planters and Merchants mutta joka toimi aktiivisesti myös orjakaupan muissa keskuksissa, nimittäin Bristolissa, Liverpoolissa ja Glasgowssa. Liikkeen julkisuudesta vastasi Literary Committee, joka syötti julkisuuteen volyymeittain orjuutta puolustavia pamfletteja, tilastollisia raportteja ja julkisia kirjeitä. Kirjoittajien joukossa oli ajan kulttuurihenkilöitä kuten William Wordsworth, Charles Dickens ja William Cobbett.

Literary Committeen julkaisut levittivät idyllistä kuvaa sokeriplantaaseista, joilla orjille riitti auringon lämpöä ja maan antimia. Kirjoittajat vertasivat Britannian lapsityöläisten kaikenpuolista surkeutta Länsi-Intian lasten auvoisiin oloihin. Dickens pilkkasi ”kaukoputkifilantrooppeja”, jotka valitsivat helpon tien arvostella kaukaisen Länsi-Intian oloja sen sijaan, että olisivat kiinnittäneet suuren yleisön huomion oman maan teollisuuskaupunkien sosiaalisiin ongelmiin.

Isaac Robert Cruikshank julkaisi abolitionistien vastaista propagandaa, 1826. British Library.

The Interest -lobbyn julkaisut sisältävät nykyihmisen näkökulmasta paheksuttavaa kerrontaa. Kun Kultarannikolta – nykyisestä Ghanasta – Jamaikaan matkalla olleelta Zong -nimiseltä orjalaivalta loppui kesken matkaa juomavesi, kapteeni heitätti parisataa orjaa mereen, jotta edes osa lastista saataisiin elossa markkinoille. Laivan omistaja nosti vakuutusrahat menetetystä lastista. Oikeusistuimessa hänen edustajansa argumentoi: ”– – tapaus vastaa sitä, että kaksisataa hevosta olisi menetetty – ”. The Interest -lobbylle tapauksen merkitys oli näin puhtaasti kaupallinen eikä inhimillinen.

Samanaikainen Jamaikassa syntynyt brittihistorioitsija arvioi, että mustat orjat olivat orankien kaltaisia. Vaikka (kvasi)tieteellinen rotuteoriaa ei 1800-luvun alkupuolella vielä ollut artikuloitu, orjanomistajat rodullistivat isäntien ja orjien suhteet. Mustat orjat olivat ”sivistymättömiä” eikä heillä ollut ”keinotekoisia tarpeita” kuten halua pukeutua säädyllisiin vaatteisiin ja syödä maistuvia aterioita. Sen sijaan orjat osasivat nauttia joutilaisuudesta, minkä takia siirtokuntien oli säädettävä ankaria rangaistuksia työn välttelystä.

Mikäli orjien vapaan ajan tarpeille annettaisiin periksi, siirtokuntien talous romahtaisi, mistä kärsisivät paitsi isännät ja sijoittajat, myös orjat itse. Siirtomaatalouden pönkittäminen oli The Interest -lobbyn suuri isänmaallinen haaste. Orjatyövoimaa käyttävien plantaasien omistajista äveriäimmät asuivat Lontoossa, Bristolissa, Liverpoolissa ja Glasgowssa ja he olivat Britannian politiikan keskeisiä vaikuttajia.

Orjuutta puolustava lobby sai 1800-luvun puolivälissä välillistä tukea brittien omaa yhteiskuntaa arvostelevalta sosiaaliradikaalien ryhmältä. Radikaalien huoli kohdistui teollistuvan yhteiskunnan häviäjiin, ja he asettivat Britannian työväenluokan aseman parantamisen ensi sijalle sen sijaan, että olisivat puuttuneet merentakaisiin ongelmiin. Radikaaleihin lukeutuvat kirjailijat kuvasivat naturalistisesti Britannian teollistuvien kaupunkien lapsityön kurjuutta ja slummien ankeutta ja vaikenivat Länsi-Intian orjatyövoiman oikeudettomasta asemasta.

Slavery. Freedom’ c.1810. The Fagan Collection of Political Prints and Caricatures Pol P 24

Universaaliin vapauteen uskojat

Vastapuoleksi orjatalouden kannattajille nousi Britanniassa orjien vapauttamista ajava liike. Se vaikutti jo 1760- ja 1770-luvuilla paitsi kansalaisyhteiskunnassa myös parlamentissa, jossa se esitti kaksi orjakaupan kieltämistä tarkoittavaa lakialoitetta. Aloitteet kuitenkin hävisivät äänestyksissä. Vasta vuonna 1807 orjakaupan lopettaminen voitti parlamentissa saatuaan taakseen äänivyöryn.

Orjakaupan kieltäminen oli orjuuden vastaiselle liikkeelle vain välitavoite. Länsi-Intian plantaasien orjat piti ihmisyyden nimessä vapauttaa. Vapautusliikkeen taustavoimana oli whig-puolue, johon kuului keskiluokkaisia ammatinharjoittajia ja kulttuurintuottajia mutta liike sai myös kannattajia yli puoluerajojen. Huomattava osa liikkeen vaikuttajia oli matalakirkollisia pappeja ja Länsi-Intiassa työskennelleitä lähetyssaarnaajia. Liike julkaisi orjien omaelämäkerrallisia kirjoituksia, jotka vähälukuisuudestaan huolimatta toimivat julkisuudessa orjanomistajien patriarkallisen idyllisten plantaasikuvausten vastapainona.

Orjien vapauttajat järjestäytyivät kansalliseksi liikkeeksi lontoolaisessa King´s Head -kapakassa vuonna 1823 ja julkaisivat manifestin, jonka mukaan oli tullut aika, jolloin orjanomistajat ”eivät enää voineen jarruttaa sivilisaation edistystä ja imperiumin vaurastumista eivätkä loukata Jumalaa”.

Orjuuden vastustajien kuvamateriaalia Karibian orjaplantaaseilta 1792. The Trustees of the British Museum, British Museum. CC BY-NC-SA 4.0.

Vapauden neuvoteltu voitto

Orjuuden kannattajien ja vastustajien kirjoin ja mielenosoituksin käyty poliittinen taistelu päättyi vastustajien voittoon vuonna 1834, kun whig-enemmistöinen parlamentti lopetti orjuuden lailla. Ylähuoneen päärit tai kuningas eivät pystyneet estämään lakia, koska orjuuden vastustamisesta oli tullut suuren valveutuneen yleisön keskuudessa poliittisesti korrekti kanta. Jopa The Interest -lobbykin luopui vastustuksesta ilmapiiriä tunnusteltuaan.

Kuten radikaalit uudistukset usein, orjien vapautus perustui kompromissiin, joka Länsi-Intian aktivoituneiden orjien mukaan vesitti uudistuksen. Lain mukaan hallitus maksoi omistajille – ei suinkaan orjille – korvauksia, joiden summa oli lähes puolet valtion budjetista. Vapautuvia orjia suututti erityisesti kuuden vuoden ylimenokausi, jonka aikana he olivat velvollisia pysymään isäntänsä palveluksessa.
Säädetty vapaus herätti kauhua pohjoisessa naapurissa Yhdysvalloissa. Etelävaltioiden puuvillanviljelijät pelkäsivät orjien vapauttamisen johtavan talouden romahdukseen. Orjat saivat liittovaltion tasolla vapauden vasta kolmekymmentä vuotta myöhemmin sisällissodan jälkeen, ja taistelu täysistä ihmisoikeuksista kesti vielä sata vuotta.

Michael Taylorin Britanniassa käytyä taistelua kuvaava kirja perustuu tiukkaan faktantarkistukseen ja tapahtumien tarkkaan raportointiin. Teksti on asiallisuudessaankin vetävää. Taylorin sanoma on selvä: historiallisen aineiston valossa on ilmeistä, että 1700-luvun lopulta lähtien orjatyövoiman käyttäjät tekivät tietoisen eettisen valinnan. Heidän ulottuvillaan julkisuudessa oli universaalin vapauden arvo, jonka torjuessaan he valitsivat tietoisesti epähumaanin vaihtoehdon.

Lukija ei ihmettele, että orjien jälkeläiset vuonna 2020 kaatoivat orjalaivuri Edward Colstonin ja etelävaltiolaiskenraatli Robert E. Leen patsaat.

Edward Colstonin patsaan tyhjä jalusta Bristolissa 7.6.2020 sen jälkeen kun mielenosoittajat olivat kärränneet patsaan mereen. Jalustalla Black Lives Matter liikkeen kylttejä. Kuva Caitlin Hobbs. Wikimedia Commons.

 

 

 

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *