Heillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta – vai onko?

Ylen Aasian kirjeenvaihtajana toiminut Mika Mäkeläinen on kirjoittanut vakuuttavan ja runsaasti kuvitetun teoksen Korean demokraattisesta kansantasavallasta. Omien kokemustensa ja ihmisten jokapäiväisen elämän kautta hän kertoo markkinatalouden vakiintumisesta, ulkomaisen viihteen ja tiedon leviämisestä sekä poliisivaltion kehittymisestä – eli asioista, joista valtionjohto haluaa vaieta. Hän valaisee myös ulkomaankirjeenvaihtajan työn mahdollisuuksia ja tiukkoja rajoja sekä pohjoiskorealaisten loikkareiden uutta elämää. Lopuksi hän pohtii, miksi ydinaseet ovat Pohjois-Korealle elintärkeät.

Mäkeläinen, Mika : Kimlandia: silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa. Atena, 2019. 332 sivua. ISBN 978-952-300-496-2.

Taivas on sininen ja sydämeni on iloinen
Harmonikan ääni kaikuu kauas
Miten hieno onkaan kotimaamme
Kansa elää sovussa
Maani on äärettömän hyvä
Isämme on marsalkka Kim Il Sung
Puolueen rinta on kotimme
Olemme kaikki veljiä
Meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta

”Kuulen laulun ties kuinka monetta kertaa ja kuuntelen sitä myöhemmin myös ihan vapaaehtoisesti. Kylmä aalto valahtaa takaraivosta käsivarsiin ja reisiin, ihoni menee kananlihalle. Juuri tämä laulu on oikotie viralliseen pohjoiskorealaiseen sielunmaisemaan ja tunnelmaan. Siinä konkretisoituu varaukseton johtajanpalvonta mahdollisimman houkuttelevassa, nostalgisessa ja kansallismielisessä kääreessä.” Näin kirjoittaa Mika Mäkeläinen (s. 1965) kirjassaan Kimlandia: silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa.

Pohjois-Koreasta on kirjoitettu paljon. Kirjoja ovat tehneet etupäässä Etelä-Koreaan loikanneet ihmiset, jotka muistelevat vuosikymmenen tai kahden takaisia julmuuksia. Mäkeläinen antaa tuoreemman kuvan maan viime aikojen kehityksestä. Aineistonsa hän on saanut toimiessaan syksystä 2015 lähtien Ylen Aasian kirjeenvaihtajana ja vieraillessaan juttumatkoillaan Kiinassa, Pohjois-Koreassa ja Etelä-Koreassa. Hän on haastatellut myös ”tavallisia” pohjoiskorealaisia ja loikkareita. Vaikka lukija olisi nähnyt ja kuullut Mäkeläisen Ylelle tekemät raportit, kirja kannattaa lukea, sillä se valaisee monipuolisesti ihmisten elämää tuossa ”avovankilassa”.

Kirjoittaessaan Kimlandiassa Pohjois-Korean nykytodellisuudesta Mäkeläinen kertoo kolmesta ilmiöstä, jotka ovat muovanneet maata Kim Jong Unin aikana, mutta joista hallinto ei haluaisi puhuttavan. Ensimmäinen on puolivirallinen markkinatalous, jonka ansiosta ihmiset ovat päässeet käsiksi ennen näkemättömään tavaroiden vyöryyn; toinen on salakuljetettu ulkomainen viihde ja tieto, jonka käyttöä yritetään tukahduttaa; kolmas on poliisivaltion otteiden koventaminen ja rajavalvonnan kiristäminen.

Kimlandiassa on 69 värikuvaa, jotka ovat yhtä lukuun ottamatta Mäkeläisen itsensä otoksia. Ne näyttävät kertovan maasta, jossa vallitsee siisteys, järjestys ja turvallisuus. Monet kuvattavat myös hymyilevät tyytyväisen näköisinä. Sitten huomaan, että hymyilijät ovat massatapahtumien ”vapaaehtoisia” esiintyjiä, Mäkeläiselle annettuja ”hallituksen päällystakkeja”, eliitin lapsia balettitunnilla lastenpalatsissa, parturin mallitaulun kasvoja ja Etelä-Koreaan loikanneita naisia. Muut eivät hymyile. Kirjan alussa on Pohjois-Korean kartta, jota lukija joutuu tuon tuosta vilkaisemaan. Teoksen vakuuttavuutta lisäävät 390 viitettä ja yli 27 sivun lähdeluettelo, jossa on etupäässä englanninkielisiä verkkolähteitä.

Ensivaikutelma rajan yli

Mäkeläinen aloittaa tarinansa Kiinasta, Pohjois-Korean pohjoisnurkan rajalla sijaitsevasta Nanpingin kylästä, jossa hänet tulkkeineen ja kuvaajineen hetimiten pidätetään. Pääotsikon – ”Pidätettynä Pohjois-Korean rajalla” – lisäksi tällä luvulla on pitkä valaiseva alaotsikko: ”Juttumatka Nanpingin rajakylään päättyy poliisiasemalle, koska Kiina ei halua kenenkään kertovan raaoista rikoksista, ihmiskaupasta eikä muista ongelmista”. Siinä tiivistyy luvun viesti. Salaa rajan yli napatut otokset antavat ankean kuvan itänaapurista.

Syksyllä 2015 Mäkeläinen hakeutui Nanpingiin hieman sen jälkeen, kun hän oli aloittanut Pekingissä kirjeenvaihtajana. Koska hän ei ollut saanut viisumia Pohjois-Korean työväenpuolueen perustamisen 70-vuotisjuhlaan, hän päätti raportoida maan tilanteesta Kiinan puolelta. Siksi hän suuntasi pohjoiseen Jilinin maakuntaan, jossa on huomattava korealaisvähemmistö ja jossa harrastetaan salakuljetusta ja ihmiskauppaa. Matkan kuvaus valmistaa lukijaa sopivasti siihen, mitä Pohjois-Koreassa tuleman pitää.

Kylässä Mäkeläinen onnistui jututtamaan kurpitsanviljelijä Zengiä, joka oli ostanut itselleen pohjoiskorealaisen loikkarivaimon, mutta tämä oli jättänyt pariskunnan yhteisen pojan miehen hoiviin ja kadonnut. Loikkareiden elämä ei ole Kiinassa turvallista, sillä pakkopalauttamisen uhka leijuu alati loikkareiden yllä. Sitä paitsi kiinalaiset halveksivat pohjoiskorealaisia. Siksi useimmat loikkarit vaeltavat millä keinolla hyvänsä yli neljän tuhannen kilometrin päähän Vietnamiin, Laosiin tai Myanmariin, mistä he voisivat edelleen pyrkiä matkustamaan Etelä-Koreaan.

Mäkeläinen halusi nähdä Pohjois-Korean ”livenä ja läheltä, kosketusetäisyydeltä, ilman kiikareita, pitkiä objektiiveja ja rajantakaisia näköalapaikkoja”, ja kevättalvella 2016 häntä onnisti: hän sai kutsun toukokuussa 2016 järjestettyyn työväenpuolueen puoluekokoukseen. Edellinen kokous oli pidetty 36 vuotta sitten vuonna 1980, Kim Il Sungin (vallassa 1948–1994) aikana. Yhdentoista päivän matkastaan Mäkeläinen kertoo otsikolla ”Propagandistien hoteissa Pjongjangissa: Pohjois-Korea yrittää hurmata vieraansa näyttävillä spektaakkeleilla, joiden päätähtenä loistaa maan johtaja Kim Jong Un”.

Matka tunteja kestävine tulli- ja turvatarkastuksineen, virallisine oppaineen, toistuvine odotuksineen, näyttävine paraateineen ja massatapahtumineen tuo väistämättä mieleen ne kokemukset, joita monilla suomalaisilla on Neuvostoliiton matkoiltaan. Tuo kaikki on kuitenkin nykyistä Pohjois-Koreaa. Puoluekokouksen aikaan punalippujen, punaisten huiskien ja punaisten ilmapallojen meri sekä soihtukulkue, massiiviset tanssiesitykset, akrobaattien temput, ilotulitukset ja manse! (eläköön) -huudot Kim Jong Unille koettivat vakuuttaa, että valtakunnassa on kaikki hyvin. Kymmenen minuutin visiitti kokouspaikalle huipentui kivikasvoisen johtajan näkemiseen vain parinkymmenen metrin päästä, ja koko ajan raikuivat kiihkeät huudot ja taputukset. Mäkeläinen toteaa: ”Olipahan elämys.”

Juche-uskovaisuus

Pjongjang on hallituksen kiiltokuva ja aatteen näyteikkuna. Siellä riemukaari on 10 metriä korkeampi kuin pariisilainen esikuvansa ja myös 170-metrinen juche-torni (ääntyy dzhuzhe) on hieman korkeampi kuin mallina ollut Washingtonin monumentti. Nykyisen Kimin isoisän, Kim Il Sungin, maolaishenkinen juche-ajattelu on Pohjois-Korean virallinen ideologia, joka pohjautuu militanttiin nationalismiin. Se on ihmisten tärkein ohjenuora, ja kouluissa sen opettamiseen kuluu neljäsosa oppitunneista. Juchea sanotaan myös kimilsungismiksi tai kimjongilismiksi. Se on kansallismielisyyttä, riippumattomuutta, omaehtoisuutta ja omavaraisuutta. Aatteen lisäksi myös Kimejä kunnioitetaan sekä palvotaan ripustamalla heidän kuviaan kaikkialle ja pyyhkimällä kuvista pölyt – virkamiehet käyvät kodeissakin tarkistamassa kuvien pölyttömyyden. Kunnioitus näkyy myös nimityksissä: Kim Il Sungia (1912–1994) sanotaan ”ikuiseksi presidentiksi” ja hänen poikaansa Kim Jong Iliä (1941–2011) ”rakkaaksi johtajaksi”. Tämän poikaa, Kim Jong Unia nimitettiin aikaisemmin ”marsalkaksi”, mutta nykyisin häntä sanotaan ”korkeimmaksi johtajaksi”.

Lapset opetetaan pienestä pitäen vihaamaan varsinkin amerikkalaisia. Koska Korean sodan (1952–1952) jälkeen ei solmittu rauhaa vaan tehtiin aselepo, pohjoiskorealaiset on valmennettu jatkamaan sotaa ja odottamaan Yhdysvaltain hyökkäystä. Propagandistisessa populaarikulttuurissa amerikkalaiset sotilaat esitetään julmina raakalaisina. Vihaa amerikkalaisia kohtaan iskostetaan jo päiväkodeissa sotaisten animaatiohahmojen avulla. Maassa opetetaan myös, että Yhdysvallat aloitti sodan, mikä helpottaa katkeruuden kylvöä. Korealaisten rasismi kohdistuu erityisesti mustiin, ja myös kiinalaisia halveksitaan. Homoja maassa ei vihattavaksi olekaan – ainakaan virallisesti.

Ulkomaalaisvihaan yhdistyy myyttinen käsitys, että korealainen rotu on puhdas ja pohjoiskorealaiset hyveellisiä ja viattomia, mutta muut ovat moraalittomia ja paheellisia. Vastaavaa kansallismielisyyttä ja rotuoppia löytyy lähinnä natsi-Saksan ideologiasta. Propagandavyörytys ja vihakasvatus näyttää ainakin osin epäonnistuneen, sillä monet pohjoiskorealaiset suhtautuvat erittäin uteliaasti länsimaisiin vierailijoihin ja länsimaiseen elämäntapaan. Teeskentelyn ja valehtelemisen taito onkin uskonsa menettäneiden pohjoiskorealaisten tärkein selviytymiskeino. Todellista mielipidettään ihmiset eivät lausu.

Kiusallinen markkinatalous

Pohjois-Korean talousjärjestelmä on sosialistinen vain kulisseissa, julisteissa ja iskulauseissa. Elintaso maassa oli 1970-luvulla sama kuin Etelä-Koreassakin, mutta tilanne on jatkuvasti huonontunut, kun sotavarustelu on ollut tärkeämpää kuin kansalaisten ravitseminen. Mäkeläisen alaotsikko kertoo, mitä 1990-luvulla tapahtui: ”Nälänhätä teki kansalaisista harmaan talouden yrittäjiä, mutta Pohjois-Korea ei halua tunnustaa muutosta”. Tehostuneet kotimarkkinat ovat 2000-luvulla taanneet talouskasvun – vain vuonna 2017 ja ehkä myös 2018 talous supistui pakotteiden takia. Bruttokansantuote antaa silti synkän kuvan: 2017 se oli vähän yli 1 000 euroa per henkilö, kun taas Suomessa BKT oli tuolloin noin 40 600. Tänä vuonna dollarin virallinen kurssi on 130 wonia, mutta käytännössä yhdellä taalalla on saanut 8400 wonia ja eurolla yli 9700 wonia.

Väestöstä 70 prosenttia on virallisesti valtion ruoanjakelun piirissä. Järjestelmä kattaa kuitenkin vain neljänneksen ruokakaupasta sekä 13 prosenttia kulutustavarakaupasta. Suurin osa ostoksista tehdäänkin markkinatoreilla, joiden ”markkinahumu” on ideologisesti epäilyttävää ja vastavallankumouksellista. Markkinat syntyivät, kun ihmiset alkoivat nälänhädän aikana kaupitella tavaroitaan, palveluitaan ja puutarhapalstansa tuotteita. Nykyisin puolisentuhatta markkinapaikkaa myy elintarvikkeita, vaatteita ja kiinalaisia kulutustavaroita sekä tiskin alta mitä vain. Markkinoiden oletetaan häviävän, kunhan suunnitelmatalous pääsee vauhtiin. Turisteja ja toimittajia ei markkina-alueille päästetä.

Maaseudun väki on käytännössä jätetty oman onnensa nojaan, He eivät ole ruoanjakelun piirissä, koska he voivat kasvattaa oman ruokansa. Viljelyosuuskunnissa itsekkyys on valjastettu tehostamaan tuotantoa. On nimittäin huomattu, että sadot paranevat, kun kollektiivitilan työläiset saavat osan sadosta itselleen. Valtiolle menevän osuuden jälkeen työläiset saavat käyttää riisistä 30 ja kasviksista 10 prosenttia haluamallaan tavalla. Niinpä Pohjois-Koreassa ei ole nykyisin suoranaista nälänhätää, mutta yli 40 prosenttia väestöstä on aliravittua ja lasten kasvu on hidastunut. Lannoitepulaa helpottaa ulosteiden tarkka talteen otto. Kun maatalouskoneita ei ole, työvoimaa tarvitaan paljon, ja siksi muun muassa opiskelijat määrätään ajoittain pelloille pakkotyöhön. Metsissä kasvavien mustikoiden poimiminen on sentään jokamiehenoikeus. Tukkuostajat vievät marjat valtion tehtaille mehun ja liköörien raaka-aineeksi. Myös sieniä ja yrttejä kerätään Kiinaan vientiä varten.

Valtion töissä palkat ovat pienet, ja ne ovat lähinnä ”taskurahaa”. Keskiverto kuukausipalkka on 2 000–3 000 wonia eli 0,20–0,30 euroa. Tuloverotusta ei ole. Palkkojen epätasa-arvo on kuitenkin huima, sillä Pjongjangissa on useita markkinatalouden ehdoilla toimivia työpaikkoja, joissa palkat ovat jopa satakertaiset. Yksityiset yritykset saavat työvoimaa työikäisistä miehistä, jotka ovat ostaneet itsensä vapaaksi valtion työvelvollisuudesta.

Palkkataso ei tarkoita missään töissä tulotasoa, sillä yritykset jakavat bonuspalkkioita – vaatteita, kotitalouskoneita ja teollisuustuotteita – ja valtio antaa erilaisia luontaisetuja. Asunto on ilmainen ja kiinteät kulut pienet. Lisätulojen hankkimiseksi ihmiset harjoittavat vielä omia bisneksiään, myyvät tavaroita tai osaamistaan, varastavat valtiolta, ottavat lahjuksia ja voitelevat niillä taas ylempiä portaita. Varsinkin lupien, etujen ja palvelusten kanssa toimivilla on mahdollisuuksia vaatia suuriakin lahjuksia. Naimisissa olevilla naisilla ei työvelvoitetta ole, jos he ovat rekisteröityneet kotirouviksi. Niinpä he työskentelevät markkinoilla. Naiset ansaitsevatkin yli 70 prosenttia kotitalouksien tuloista.

Yksityisen sektorin osuus BKT:sta oli vuonna 2016 peräti 30–50 prosenttia. Kahden talouden rinnakkaisuus tarjoaa nopeille ja nokkelille satumaisia mahdollisuuksia rikastua. Tavallista on, että valtiolle maksetaan resursseista keinotekoisen alhaisia hintoja ja myydään tuote tai palvelu markkinahintaan. Kansalaisille on yhä epäselvempää, mikä on oikein, mikä on laillista ja mistä on lupa kertoa – erityisesti ulkomaalaisille. Talouden uudistukset vaikuttavat viattomilta ja vaatimattomilta, mutta Pohjois-Korean ideologian kannalta ne ovat kiusallisia. Talouden realiteetteja on vaikeaa tunnustaa avoimesti maan sisällä, ja niitä pyritään pimittämään myös maailmalta.

Pohjois-Korea pyrkii saamaan osansa maailman rahavirroista turismin tai viennin avulla. Se koettaa myös houkutella ulkomaisia yrityksiä halvan työvoiman avulla. Vuodesta 2004 maassa on annettu markkinatalouskoulutusta, jota järjestävät myös eräät suomalaiset. Pjongjangin tiede- ja teknologiayliopistossa (Pjongjang University of Science and Technology, PUST) järjestetään myös startup-tapahtumia. Tuntuu oudolta, etteivät naiset pääse opiskelemaan kauppatieteitä, vaikka saavat opiskella lääketiedettä.

Teollisuus kärsii energiapulasta, ja sähkökatkot vaikeuttavat myös yksityisten ihmisten elämää. Mutta talouspakotteiden vuoksi kaikista vaikeuksista on helppo syyttää Yhdysvaltoja. Kansalaiset hyväksyvät poliittisen diktatuurinkin, kun elinolot paranevat jatkuvasti. Mutta valtion uskottavuus rapistuu, kun puolueen propaganda ja taloudellinen todellisuus etääntyvät yhä kauemmaksi toisistaan. Merkittävät talouden muutokset eivät olisi olleet mahdollisia ilman korkeimman johtajan, Kim Jong Unin hyväksymistä ja myötävaikutusta. Taloudellinen kaksoiselämä antaa maan turvallisuuskoneistolle mahdollisuuden kiristää yrittäjiä ja keskiluokkaa, sillä järjestelmää vastaan ei kannata pullikoida, kun kaikki omaisuus on periaatteessa laittomasti hankittua.

Tiedon pimityksen taito

Monenlaisista rajoituksista huolimatta Pohjois-Korea ei ole IT-alalla mikään takapajula, vaikka siellä ei voida puhuakaan tiedon valtatiestä vaan ”seulotun tiedon kapeasta umpikujasta”. Sillä on oma valtiollinen intranet, johon ei kuitenkaan pääse ulkomailta, eivätkä siihen pääse maassa toimivat ulkomaalaiset IT-alan opettajatkaan. Kansalaiset voivat käyttää verkkoa suurten kaupunkien kirjastoissa, mutta Facebook, Twitter, YouTube ja eteläkorealaiset sivustot ovat kiellettyjä. Blokattuja ovat myös aikuis- ja uhkapelisivustot sekä haittaohjelmia jakavat sivustot. Mäkeläisen alaotsikko kertookin seuraavasti: ”Pohjois-Koreaan salakuljetetaan eteläkorealaista viihdettä, jota ihmiset katsovat salaa kodeissaan – vaikka vihollisohjelmien faneja uhataan rangaistuksilla.”

Pohjoiskorealaiset ovat kännykkäkansaa, ja liittymiä on maan elintasoon nähden paljon, noin 6 miljoonaa 24 miljoonan asukkaan maassa. Uusin kännykkämalli on Pjongjang 2423. Pohjoiskorealaisista kännyköistä ei voi soittaa ulkomaille eikä niihin voi soittaa ulkomailta. Ihmisillä on myös kiellettyjä kiinalaisia kännyköitä, joiden käyttöä häiritään. Rangaistuksistakin selviää usein lahjuksilla. Turisteille on oma verkkonsa, josta ei tietenkään saa yhteyttä paikalliseen verkkoon.

Intranetin ja kännyköiden ansiosta pohjoiskorealaiset voivat verkostoitua keskenään ja hankkia tietoa toisiltaan, mutta julkinen tiedontarjonta on rajoitettua. Tiedon salaaminen ja säännöstely on poliisivaltion ydin. Mäkeläisen havaintojen mukaan ihmisten vastaus – ”en tiedä” – uteliaan länsimaalaisen kysymyksiin tarkoittaa usein sitä, että henkilö ei todellakaan tiedä. Mediasisällön monopoli on valtion televisio- ja radioasemilla sekä sanomalehdillä, joiden tarkoitus on lähinnä levittää puolueen propagandaa. Huhut ja puskaradio saavatkin usein vallan, kun media keskittyy lähinnä Kim-suvun henkilökulttiin, juche-ideologian tulkintaan ja kansalaisten poliittiseen opastamiseen.

Kansainvälisissä sananvapausvertailuissa Pohjois-Korea on vihoviimeinen. Varsinkin 1990-luvun romahduksen jälkeen ihmiset ovat himoinneet ulkomaista mediaa, jota ei voi seurata luvallisilla vastaanottimilla, koska nämä on sinetöity oman maan radion käyttämille taajuuksille. Viranomaiset käyvät silloin tällöin tarkastamassa sinettejä, mutta ihmiset osaavat ovelasti näpelöidä niitä. Ihmiset ovat myös hankkineet luvattomia pieniä radiovastaanottimia, joilla voi kuunnella Etelä-Koreasta ja muualta Itä-Aasiasta lyhyillä ja keskipitkillä (AM) aalloilla lähetettyjä koreankielisiä radio-ohjelmia. Ohjelmat saavat usein rahoitusta Yhdysvalloista. Rajaseutujen tuntumassa voi myös seurata eteläkorealaisia ja kiinalaisia televisio-ohjelmia. Eteläkorealaiset lähettävät pohjoiseen vanhaa analogista signaalia käyttämällä Pohjois-Korean PAL-standardia, joten katselijoiden on vain suunnattava antenninsa etelään, tosin visusti talon sisällä.

Etelä-Koreasta on 1990-luvulta alkaen salakuljetettu laajassa mitassa myös musiikkia cd-levyillä sekä elokuvia ja TV-ohjelmia DVD-levyillä. Pohjoiskorealaisilla on käytössään notel- ja notetel-nimellä tunnettuja pienikokoisia mediasoittimia, joissa on USB-liitäntä. Soittimet ovat laillisia, kunhan ne on merkitty viranomaisen rekisteriin. Nykyisin eteläkorealaisia ohjelmia myydään USB-tikuille tallennettuina markkinoilla tiskin alta. Tikut ovat tehneet viranomaisten tupatarkastuksista tehottomia, sillä kansalaisilla on DVD-soittimessaan aina varmuuden vuoksi sallittua pohjoiskorealaista viihdettä, vaikka he oikeasti katsovat vain eteläkorealaisia ohjelmia USB-tikulta. Ankaratkaan rangaistukset eivät ole estäneet ihmisiä seuraamasta luvattomia ohjelmia ja katselemasta luvattomia elokuvia. 2015 voimaan astuneen lain mukaan henkilö voidaan tuomita jopa kymmeneksi vuodeksi työleirille. Ääritapauksissa on voitu teloittaa ihmisiä, jotka ovat salakuljettaneet tai myyneet kiellettyä mediamateriaalia.

Pohjois-Korean umpisuljetussa mediamaailmassa ei kotimaisia radio-ohjelmia paljon kuunnella, mutta kaapeliradion kautta kuuluvilta viranomaisten ohjeilta ei voi välttyä. Tehtaissa ei myöskään voi välttyä pohjoiskorealaiselta musiikilta, joka pauhaa koneiden jyskytystäkin kovemmin. Laulut ylistävät maan johtajaa tai kertovat ihan tavallisia rakkaustarinoita. Kovaäänisistä saattaa välillä kuulua myös maan johtajan lempiyhtyeen, tyttöbändi Moranbongin musiikkia.

Maailman tehokkain poliisivaltio

Mäkeläinen on antanut tälle luvulle seuraavan alaotsikon: ”Puolue määrää ihmisten ajankäytöstä, menestyksestä ja kohtalosta, mutta kasvava korruptio murentaa kuria.” Kansantasavalta valvoo kansaa niin kotona, työssä kuin vapaa-ajallakin. Valtion vallankäytön alin porras ovat korttelikomiteat, asuinyhteisöjen kansanyksiköt. Niiden avulla kaikkien ihmisten elämää vartioidaan ja ohjataan puolueen oikkujen tahdissa. Kuhunkin yksikköön kuuluu kaupungeissa 20–40 perhettä ja maaseudulla yhtä monta taloa.

Vieraillessaan eräässä eliittialueen kerrostalossa Mäkeläinen valokuvasi porraskäytävän seinälle ripustettuja korttelikomitean tiedotteita, ohjeita ja käskyjä. Niissä lueteltiin yksityiskohtaisesti uuden talkootempauksen velvollisuudet. Asukkaiden tuli 70 päivän ajan työskennellä tehokkaammin, pitempiä päiviä ja käyttää vapaa-aikansakin hallinnon määräämällä tavalla. Kullekin päivälle oli jokin tehtävä, esimerkiksi väestönsuojeluharjoitus, pihan siivous tai joenrannan kaiteiden pesu. Myös kemialliseen sodankäyntiin oli joka kodissa varustauduttava. Tauluissa mainittiin kunkin perheen saavutukset verrattuna naapureihin ja asetettuihin tavoitteisiin. Kun huoltomiehiä ei ole, pakkotalkoisiin kuului vesivuotojen kartoittaminen sekä käytävän rappausten ja vartijan kopin korjaaminen. Töiden edistyminen oli vielä taulukoitava ja työnteon siivittämiseksi piti keksiä iskulauseita. Tavoitteensa saavuttaneita perheitä kehuttiin ”palavan isänmaallisiksi”.

Korttelikomitean johtajat voivat tehdä poliisin kanssa yöllisiä pistokokeita joka asuntoon useita kertoja vuodessa ja tarkistaa syömäpuikkojen määrästä, ettei asunnoissa oleile ylimääräistä väkeä. Komiteaan kuuluu aina myös poliisin ja salaisen poliisin edustajia, joiden ei pitäisi periaatteessa tietää toisistaan, eikä komitean johtajan kuulu tietää, keitä nämä henkilöt ovat. Ideaalitapauksessa kaikki vakoilevat toisiaan ja raportoivat toistensa väärinkäytöksistä. Järjestelmä ylläpitää pelkoa ja kunnioitusta sääntöjä kohtaan.

Työpaikoilla toimii toinenkin ruohonjuuritason organisointi- ja valvontajärjestelmä. Valtion leivissä jokainen kuuluu työyksikköön, jolla on kollektiivinen tuotantotavoite. Työyksiköt osallistuvat myös työn ulkopuolisiin velvollisuuksiin kuten paraateihin. Kotiäidit taas osallistuvat valtakunnallisen Naisliiton toimintaan, sen ideologiseen kasvatukseen, pakkolahjoituksiin ja pakkotyöhön. Näistäkin velvollisuuksista selviää lahjuksilla. Kaikki 7–13-vuotiaat kuuluvat Lastenliittoon, jonka toimintaa ohjaavat 14–30-vuotiaat Nuorisoliiton jäsenet. Yli 30-vuotiaat voivat päästä puolueen jäseniksi, mutta vain 15 prosenttia kansasta kuuluu puolueeseen. Jäsenyyden voi saada vaikkapa ”isänmaalle annetulla lahjoituksella”. Puolueen pihtiote kansalaisista ulottuu työajan ulkopuolellekin ideologisissa palavereissa sekä itsekritiikkipalavereissa, jotka tuovat mieleen eräiden uskonnollisten ryhmien ripittäytymis- ja synnintunnustusmenot.

Vankileirijärjestelmässä valtion kontrolli konkretisoituu jyrkimmin. Maassa on 80 000 – 130 000 poliittista vankia, jotka tekevät pakkotyötä leirien kaivoksissa, suurtiloilla, metsäalueilla ja tehtaissa. Myös 10-vuotinen asevelvollisuus on kuin vapausrangaistus. Sotilaat ovat valtion ja upseerien ilmaista orjatyövoimaa, ja he kärsivät sekä nälästä että henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. Erityisen julmasti armeijassa kohdellaan naisia, joita  asevelvollisista on vähintään kymmenesosa. Heidän palvelusaikansa on lyhyempi, ja heidät ohjataan taistelutoimintaa tukeviin tehtäviin, mutta he joutuvat usein sietämään myös seksuaalista ahdistelua. Asepalveluksesta voi vapautua osoittamalla lahjakkuutta esimerkiksi urheilussa tai musiikissa. Kaikkiaan 2,6 miljoonaa kansalaista eli noin kymmenesosa pohjoiskorealaisista on orjan asemassa eikä saa työstään palkkaa. Orjuuttaminen, pakkosiirtäminen ja väestön tuhoaminen ovat osa Kim Jong Unin ja Pohjois-Korean muun hallinnon johdon rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Kansalaisten kastijako, songbun, näkyy selvästi myös asuinalueissa. Eräät alueet on varattu yhteiskunnan uskolliselle eliitille, toiset taas kansanvihollisiksi tuomituille. Jo 1950-luvulla kansalaisista luotiin dokumentit, joiden perusteella viranomaiset kohtelivat heitä. Väki jaettiin kolmeen pääluokkaan sen mukaan, miten uskollisia he olivat valtiolle. Uskollisten yläluokkaan, siis etuoikeutettuun asemaan kuului noin neljäsosa väestöstä; toivottomin neljännes, ”vihamieliset”, joutuivat syrjityiksi. Näiden väliin jäi puolet väestöstä, ”horjuva” keskiluokka. 1960-luvun lopussa luokkajakoa hienosäädettiin, ja kategorioita kertyi 51. Myöhemmin luokkajakoa on muutettu kahteen otteeseen, joten tämän hetken tilanteesta on vaikea saada selvää. Vihamielisiksi katsottuja pidetään kansanvihollisina, jotka eivät ansaitse mitään ihmisoikeuksia. Parhaat asunnot, koulutuspaikat ja työpaikat annetaan uskolliselle ydinluokalle. Kuitenkin nykyisin voi ostamalla tai lahjomalla saada samat edut. Ilmeisesti aseman voi myös menettää helposti.

Luokkajaosta huolimatta paine yhdenmukaisuuteen on voimakas. Pukeutuminen ja hiusmuoti ovat hillittyjä. Kaduilla ei tule vastaan vammaisia eikä erivärisiä ihmisiä. Nuorisolla ei ole omaa hätkähdyttävää muotiaan eikä kukaan käyttäydy oudosti. Kukaan ei halua erottautua joukosta. Jokainen tietää, että ”isoveli valvoo” jossakin. Voi vain arvailla, miten paljon väkijoukossa on turvallisuuspoliisin urkkijoita.

Elintärkeät ydinaseet

”Pommi on Kim Jong Unin paras henkivakuutus, joten Pohjois-Koreaa on hyvin vaikea taivutella aseriisuntaan.” Näin Mäkeläinen tiivistää kirjansa viimeisen luvun viestin. Ydinpelotteen tarpeellisuutta hoetaan maassa jatkuvasti. Uutistoimisto KCNA muistuttaa historian todistavan, että ”voimakas ydinpelote on vahvin ja arvokkain miekka, johon ulkopuolisten hyökkäykset kilpistyvät ja joka suojelee maan rauhaa ja turvallisuutta – – 21. vuosisadan katkera opetus oli, että maalla on oltava ydinase, tai se ei pysty varjelemaan itsemääräämisoikeuttaan tai kunniaansa nykyisessä kansainvälisessä järjestelmässä, jossa vallitsee viidakon laki.”

Ydinpelotteella on nimenomaan välinearvo: ydinaseilla taataan hallinnon ja järjestelmän säilyminen hamaan tulevaisuuteen. Vallan ja järjestelmän ylläpitämiseksi Pohjois-Korea on valmis tekemään mitä tahansa. Mikään kansan uhraus ei ole sen vuoksi hallinnolle liian suuri. Siksi pakotteet ja humanitaarisen avun epääminen eivät tehoa. Ne vain kurjistavat tavallisen kansan elämää, samalla kun valtio yrittää viimeiseen asti suojella eliitin etuja ja huolehtia ydinaseohjelmansa rahoituksesta. Kansan todellisista mielipiteistä ei ulkopuolinen saa selvää, mutta on mahdollista, että kansa ja ainakin eliitti kannattaa laajalti ydinaseita. Yhdysvaltain hyökkäyksen pelko on iskostettu syvälle, ja ihmiset ymmärtävät, että ydinpelote voi taata maalle koskemattomuuden.

Itse asiassa vuoden 2017 lopulla maailma oli lähempänä ydinsotaa kuin koskaan aikaisemmin vuoden 1962 Kuuban ohjuskriisin jälkeen. Presidentti Trumpin lähipiirissä vain puolustusministeri James Mattisin kerrotaan vastustaneen ”ennaltaehkäisevää sotaa”. Sittemmin Mattis erosi tehtävästään. Tilanne lientyi, mutta Yhdysvaltojen vaatimassa ydinaseriisunnassa ei ole edistytty eikä varmaan edistytäkään, sillä Pohjois-Korealla ei ole aikomustakaan luopua ydinaseistaan. Sen pelote on tarkoitettu myös Kiinaa ja Venäjää vastaan. Mäkeläinen ei usko, että Pohjois-Korea mistään järjellisestä hinnasta hankkiutuisi eroon kaikkein arvokkaimmasta saavutuksestaan ja henkivakuutuksestaan.

Koska Pohjois-Korea ei ole antanut mitään konkreettista lupausta ydinaseriisunnasta, se ei ole viime vuosina myöskään pettänyt mitään konkreettista lupausta. Vaikka maan kannalta ydinaseiden käyttämisessä ei ole mitään järkeä, Yhdysvallat ei luota tähän. Se on tosissaan valmistautunut torjumaan Pojois-Korean ydinohjuksia. Sitä paitsi Etelä-Koreassa on 30 000 amerikkalaista sotilasta ja noin 200 000 muuta Yhdysvaltain kansalaista, joita on suojeltava. Keväällä 2017 Yhdysvallat asensi torjuntaohjuksia erääseen eteläkorealaiseen kylään. Kun Mäkeläinen avustajineen ”käväisi” vilkaisemassa kylää, miehet törmäsivät sotilaspartioon ja joutuivat kääntymään takaisin. Mutta he onnistuivat kiipeämään toiselle vuorenhuipulle ja näkivät 16 torjuntaohjusta, jotka osoittivat valmiiksi pohjoiseen.

Pohjois-Korealla on ydinaseiden lisäksi valtava tykistöarsenaali ammuksenkantaman päässä Soulista, jossa asuu 25 miljoonaa ihmistä. Maalla on myös lyhyen kantaman ohjuksia, ja sillä uskotaan olevan kemiallisia ja biologisia aseita. Todennäköisesti sillä on useita kymmeniä käyttövalmiita ydinpommeja ja näitä valmistuu koko ajan lisää. Tarvittaessa mannertenväliset ohjukset yltävät Yhdysvaltoihin.

Ydinaseet ovat olleet Kim-dynastian pitkän tähtäimen hanke, jonka Kim Jong Un on onnistunut toteuttamaan kurinalaisella ja määrätietoisella kehittelyllä. Propagandassa ydinaseet esitetään omaehtoisen teknologian riemuvoittona, ja julkisuus kohtelee ydinase- ja ohjusohjelman johtavia tutkijoita kansallissankareina ja esimerkillisinä idoleina. Pohjois-Korea haluaisi, että se tunnustettaisiin ydinasevallaksi, joka se todellisuudessa jo on, ja että sitä kohdeltaisiin kuin mitä tahansa muuta itsenäistä valtiota. Mutta Yhdysvallat on uhannut, ettei se tule koskaan sallimaan maalle ydinaseita. Mäkeläisen mukaan Pohjois-Korean kriisin tärkein kiista olisi ratkaistu, jos Yhdysvallat suostuisi molemminpuoliseen ydinpelotteeseen ja keskittyisi ydinaseriisunnan sijaan ydinasevalvontaan.

Kybersodankäynti jatkuisi silti, sillä pohjoiskorealaiset näyttävät edistyvän nopeasti verkossa tapahtuvassa tiedustelussa ja talousrikollisuudessa. Pakotteet tarjoavat näet tekosyyn ryhtyä aggressiivisiin kyberiskuihin Etelä-Koreaa ja Yhdysvaltoja vastaan, jos diplomatia ei johda pakotteiden poistamiseen. Diplomatian jatkoa peittää Pohjois-Korean tiheä sumu, joka on verhonnut maata Kim Jong Ilin päivistä asti. Hän on sanonut: ”Meidän on verhouduttava tiheään sumuun, jotta vihollisemme eivät opi tietämään meistä mitään.”

Koreoiden yhdistäminen on yksi Kim Jong Unin pitkän tähtäimen tavoitteista – hänen ehdoillaan. Sen saavuttamista eivät liene edistäneet 1990-luvulta lähtien tulleet 32 500 loikkaria, joista 90 prosenttia on naisia. Heti Etelä-Koreaan päästyään pakolaiset ovat saaneet Etelä-Korean kansalaisuuden ja taloudellisia etuja asettuakseen ja sopeutuakseen. Mutta loikkareiden on ollut odotettua vaikeampaa sopeutua paratiisilta näyttävään uuteen maahan ja siellä vallitsevaan kiivaaseen kilpailuun. Vaikka ihmisiä yhdistää kieli, historia, kulttuuriperintö ja nostalgia, tulokkaat kärsivät ennakkoluuloista, koti-ikävästä sekä koulutuksen ja ammattitaidon puutteesta. Jotkut ovat tehneet itsemurhan, muutamat palanneet pohjoiseen. Saa nähdä, toteutuuko Kim Jong Unin haave milloinkaan.

Kimlandia on kirja, joka presidentti Trumpin pitäisi lukea, jos hän ylipäätään mitään lukee!

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *