Hupia ja hyötyä väärennösten kulttuurihistoriasta

Kirjallisuudentutkijat Sanna Nyqvist ja Outi Oja avaavat tuoreessa tietokirjassaan Kirjalliset väärennökset poikkeuksellisen jännittävän näkymän kirjallisuuteen. Väärennösten kulttuurihistoria osoittautuu kerta kaikkiaan herkulliseksi; sen kautta kirjoittajat onnistuvat kurkistamaan myös kirjallisuuden takahuoneisiin. Sieltä he tuovat koko joukon uusia eväitä aitoutta ja väärennöksiä, omaa ja toisen omaa, sekä ylipäätään kirjallisuuden merkityksiä koskevaan keskusteluun.

Nyqvist, Sanna, Oja, Outi: Kirjalliset väärennökset. Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia. Gaudeamus, 2018. 381 sivua. ISBN 978-952-495-469-3.

Sanna Nyqvist ja Outi Oja tunnetaan hyvää työtä tekevinä kirjallisuudentutkijoina, jotka tavanomaisten aiheiden rinnalla ovat usein halunneet penkoa myös kirjallisuuden liepeitä ja siihen liittyviä instituutioita. Tuoreimmassa teoksessaan Kirjalliset väärennökset he tutkivat väärennösten kulttuurihistoriaa. Yksittäiset väärennöstapaukset kaikkine yksityiskohtineen osoittautuvat kerta kaikkiaan makoisiksi paloiksi, ja niiden kautta kirjoittajat onnistuvat vielä kurkistamaan kirjallisuuden takahuoneisiinkin.

Kirjallisuus ei tässä teoksessa siis muodosta omalakista saarekettaan, vaan se kudotaan kiinni yhteiskuntaan ja yleisiin kulttuurisiin arvoihin ja ihanteisiin. Lukemisen maailmasta ovat varmaan kuitenkin perua kirjoittajien hienovarainen erottelukyky ja argumentointitaidot, ja näillä jos millä olisi annettavaa nykymaailmaan – ei vähiten tekijänoikeuskeskusteluihin, joissa usein tunnutaan panevan mutkat suoriksi.

Autenttista, rakas Watson!

Sanna Nyqvist keskittyy teoksessa kolmeen eurooppalaiseen tapaukseen, joiden kautta hän valaisee tekijyyskeskustelua ja väärennösten kulttuurihistoriaa 1700-luvulta meidän päiviimme. Tutkittavat tapaukset ovat Skotlannin kansalliseepoksena tunnettu Ossianin laulut, Oscar Wilden liepeille kehkeytynyt plagiointikimara sekä tuore ruotsalaistapaus: Oneirinen, Fabian Kastnerin luoman postmodernin romaanin, ympärillä käyty keskustelu.

Outi Ojan työmaata taas on suomalainen väärennöshistoria, ei yhtään vähemmän herkullinen. Esimerkillisiksi kotimaisiksi etapeiksi on valittu niin ikään kolme tapausta: V. A. Koskenniemen käännösjäljitelmät, Mauri Sariolan plagiaattisotkut sekä tuoreimpana tapauksena Anja Kaurasen Pelon maantieteen ympärillä käyty kohina.

Vaikka näistä kaikista jotain tietäisikin, tai jotakin tapausta olisi tullut seuranneeksi enemmänkin, jokaisesta niistä kirjoittajat onnistuvat tuomaan näkyviin vielä uusia puolia. Ja kun kukin tapaus on seikkaperäisesti tutkittu ja havainnollisesti esitetty, avautuu lukijalle kiehtovasti ja vähän kuin vahingossa kirjalliseksi teokseksi kutsuttu merkitysmaailma tekijöineen, osatekijöineen ja merkityskerroksineen.

Ei pelkkä tekijä, vilungin tekijä, huijari tai plagioija, vilppi, kosto tai raha motiivinaan, vaan hänen apurinsa, ja heidän lisäkseen lukijat, teoksen vastaanotto, koko kulloinenkin kulttuurinen arvomaailma ja odotushorisontti, kaikkia näitä tekijöitä ovat Sanna Nyqvist ja Outi Oja teoksessaan erittelemässä, ratkaisemassa väärennösmysteerejä kuin Sherlock Holmes ja Hercule Poirot konsanaan – järjellä, loogisesti, metodisesti. Tuomaroinnista tai viimeisen totuuden sanomisesta ei heidän työskentelyssään ole kyse, vaan päinvastoin merkitysten maailman moninaisuuden osoittamisesta.

Auringon alla klassisia tapauksia

Ossianin lauluihin kuuluva James Macphersonin kuusiosainen eepos Fingal (vuoden 1763 editio). National Library of Scotlandin digitoidun version kansilehti.

Klassinen tapaus on Ossianin laulut, Skotlannin kansalliseepoksena tunnettu myyttinen sankaritarina. Se on selvä väärennöstapaus, jonka ainakin kirjallisuuden opiskelijat muistavat kirjallisuushistorian luennoilta.

Vaikka teos osoittautuu tuoreenkin tutkimuksen valossa vilpillisin keinoin laadituksi, ei Ossian-kiistaa eikä teoksen väärennöspolkua voi Sanna Nyqvistin kirjoituksen luettuaan pitää enää mitenkään selvänä tapauksena. Niin monia kiinnostavia vaiheita, tekijöitä ja motiiveja kiistaan liittyy.

Sitä paitsi viime vuosina James Macphersonin (1736–1796) teosta on alettu tarkastella uudesta näkökulmasta ja antaa arvoa hänen työlleen katoavan gaelinkielisen kansanperinteen parissa. 1700-luvulla alkanut kiista ei välttämättä edes ole lopussa, vaan herättää edelleen tunteita ja paloa – ei vähiten nykytilanteessa, Skotlannin itsenäistymiskeskustelua vasten.

Väärennökset kietoutuvat tiiviiksi verkoksi myös Oscar Wilden (1854–1900) ympärille. Kun Dorian Grayn muotokuvan kirjoittaja näet tuomittiin 1890-luvulla vankeuteen epäsiveellisen elämäntapansa vuoksi, ei hukka kohdannut ainoastaan hänen mainettaan, vaan myös hänen niin sanottuja tekijänoikeuksiaan. Käytännössä hänen teoksiaan alettiin painaa vapaasti.

Wilden nimeen liittyy paljon muutakin hämärää. Häntä syytettiin itseäänkin plagioinnista, eivätkä kaikki syytökset olleet tuulesta temmattuja. Wilden taiteenfilosofinen näkemys oli kauniisti sanottuna laajakatseinen, ja hän pyrki tietoisesti moniäänisyyteen yhdistelemällä erilaisia ääniä – omiaan ja toistenkin. Kirjailijan kuoleman jälkeen syntyi vielä kokonainen löydettyjen käsikirjoitusten ja kirjeiden aalto, tekaistuja papereita, joiden tekijöitä ajoi halu saada tulla liitetyksi Oscar Wilden legendapiiriin. Onpa Wilden nimiin pantu homokirjallisuuden klassikkokin, Teleny.

Kotimaiset koirat haudattuina

Itselleni tuiki tuntematon tapaus on V. A. Koskenniemi (1885–1962). Häntä syytettiin uransa alussa plagioinnista, siitä että hän olisi julkaissut eurooppalaista runoutta omissa nimissään. Nyt Outi Oja esittelee tapauksen historian seikkaperäisesti selvittäen sen etapit. Lopuksi hän kysyy, missä ylipäätään menee kääntämisen ja plagioinnin raja. Sitten ollaankin jo uudessa merkitysmaailmassa, ihan uusilla rajoilla.

Entä mitä tapahtuu kun kirjailija, lähtökohtaisesti lukija ja toisten sanoista elävä taiteilija, joutuu myöntämään, että omat sanat ja toisten sanat ovat menneet sekaisin, ettei kirjoitettu runo olekaan syntynyt omassa mielessä ihan itsenäisesti, vaan on peräisin muualta?

Tuoreempi tapaus on Anja Kaurasen Pelon maantiede ja sen liepeille 1990-luvulla herännyt keskustelu siitä, miten paljon romaanikirjailija voi vapaasti käyttää toisten tutkimusta. Oliko esimerkiksi ”pelon maantieteen” (geography of fear) käsitteen nappaaminen toisten kirjoittamasta tutkimustekstistä väärin, luontevaa vai sallittua? Maantieteilijä Hille Koskelan mukaan kyse ei ollut vain yhdestä käsitteestä, vaan koko materiaalin epäeettisestä hyödyntämisestä.

Mutta on naiivia ajatella, ettei tällaista tehtäisi nykyäänkin. Kirjailijat ovat aina vapaasti ammentaneet mistä vain, enkä oikein jaksa uskoa, että heidän lähteensä tyhjenisi kirjojen loppuun nykyään liitettyihin pakollisiin luetteloihin.

Tähteiden kokkausta

Oman lukunsa muodostaa postmodernia kirjallisuutta koskeva keskustelu, johon Kaurasenkin romaani liittyy. Toisen kirjassa esitellyn postmodernin tapauksen muodostaa ruotsalaisen Fabian Kastnerin esikoisromaani Oneirine (2006), joka herätti Ruotsissa 2000-luvun alussa jonkinmoisen skandaalin.

Kastnerin keksittiin romaanissaan lainanneen lähes sanatarkasti Georges Perecin novellin Talvinen matka (Le voyage d’hiver, 1979) ruotsinnosta Vinterresan. Tekijä halusi luonnollisesti puolustautua plagiointisyytöksiä vastaan ja vetosi taiteeseen aina kuuluneeseen jäljittelyyn, lainaamiseen ja sekoittamiseen. Postmodernin filosofian mukaan mitään aitoa ei ole olemassa, vaan kaikki on jatkuvaa kulttuurista kierrätystä, vanhojen tähteiden kokkausta, kuten hän kirjoittaa.

Keskustelussa Kastner paljasti lisäksi ruotsalaisten taide- ja kirjallisuuspiirien suureksi järkytykseksi, että Oneirine on kokonaisuudessaan kollaasi, että kaikki siinä on toisilta tekijöiltä lainattua. Ei pelkästään Perec, vaan kaikki muukin. Myöhemmin Bonnierin taidehalliin tehdyssä installaatiossa Kastner oli vielä koonnut kaikki lainaamansa teokset yhteen kirjahyllyyn, jossa ne ilmeisesti olivat vapaasti yleisön konsultoitavissa.

Onko kyse kollaasista vai alkuperäisestä teoksesta? Mahdotonta tietää. Lopullista vastausta ei saatu neuroverkkoon pohjautuvalla tekijäntunnistusanalyysilläkään.

Apulaiskokin parahdus

En malta olla puuttumatta vähän Kastnerin tapaukseen – vaikkei se arvostelun henkeen välttämättä kuulukaan.

Jonkinlainen oivallus näet valaisi mieleni, kun katsoin Kastnerin kirjahyllyinstallaatiota esittävää valokuvaa (tai sen reproduktiota) Nyqvistin ja Ojan kirjasta (s. 196). Valokuva itsessään ei ole kummoinen. Siinä näkyy kirjahylly, sen edessä istuu nojatuolissa kirjaa lukeva ihminen, takanaan kirjakärry, pari tyhjää tuolia. En ole ottanut selvää, istuuko kuvassa Kastner itse vai joku satunnainen näyttelyn katsoja.

Fabian Kastnerin Oneirineen pohjautuva installaatio Bonnierin taidehallissa Tukholmassa vuonna 2007. Arvosteltavan teoksen kuvitusta.

Oli miten oli, valokuva toi mieleeni äskettäin uudelleen lukemani toisen Georges Perecin kirjan, Un cabinet d’amateur -nimisen (1979) postmodernin teoksen kannen, joka on vähän niin kuin Kastnerin installaatiota esittävän kuvan kääntöpuoli.

Kaikki kuvassa vaikuttaa olevan päinvastoin tai vähän toisin. Kastnerin kuvassa ollaan kirjakokoelman ääressä, Perecin kirjan kansikuva esittää taidekabinettia, taidekokoelmaa. Kastnerin kuvassa lukija istuu selin katsojiin ja ikään kuin sulkeutuu kirjojen ja salaisuuksien maailmaan, Perecin taulujen keskeltä puolestaan avautuu ovi, ja oven suussa seisoo ihminen, todennäköisesti taidekabinetin omistaja ikään kuin kutsuen meitä tulemaan peremmälle.

Perecin teoksen ja sen kansikuvana olevan taulun tarinan lukeneena on kysyttävä, esittääkö kuva lopultakaan pelkkää taidekabinetin omistajaa, taiteen keräilijää ja harrastajaa, vai yhtä paljon taiteilijaa, luovaa käsityöläistä, joka on hänkin Kastnerin tavoin kokkaillut vanhoista tähteistä uuden virtuoosimaisen ruokalajin, pannut sen tähteillä rahoiksi – mutta joutunut lopulta taiteellisen turhamaisuutensa pakottamana paljastamaan tekeleensä. Näinhän Pereckin joutuu tekemään paljastaessaan oman taidehistoriallisen esityksensä olevan pelkkää fiktiota. Jään odottamaan. Ehkä Kastnerinkin taideteoksen taustalta paljastuu vielä lisätekijöitä ja uusia tulkintoja.

Monet on motiivit

Kaunokirjallisten väärennösten maailma ei ole erillinen taideväärennösten maailmasta, mutta on siinä omanlaisiaankin piirteitä.

Kirjallisissa väärennöksissä on esimerkiksi harvoin kyse rahallisen hyödyn hakemisesta – toisin kuin kuvataiteen maailmassa, kuten äskettäin nähtiin vaikkapa Valamon luostarin taidemyyntitapauksessa. Kirjalliset väärennökset kuuluvat useammin plagioinnin eli luvattoman lainaamisen kuin suoranaisen väärennöksen alueelle. Eihän muussa olisi mieltäkään.

Kirjallisten väärennösten tekijöitä ajavat sitä paitsi mitä kummallisimmat motiivit. Kyse ei suinkaan aina ole rahasta, vaan usein myös halusta saada näkyvyyttä, provosoida ja osallistua kirjalliseen keskusteluun, saada tehdä omanlaistaan taidetta ja saada levittää omaa taidekäsitystä. Joskus kyse voi olla kostosta. Väärentäjät eivät myöskään ole neroja, poikkeusyksilöitä, vaan tarvitsevat paljon tukijoita, apureita.

Tekijänoikeuksiin, rahaan ja valtaan liittyvä keskustelu osoittautuu kirjallisuus- ja kulttuurihistoriallisessa valossa paljon monisyisemmäksi kuin miltä asiat usein medioissa näyttävät – ja paljon inhimillisemmäksi ja mielenkiintoisemmaksi. Vaikka yleisiä lainalaisuuksiakin löytyy, lopulta jokainen tapaus on omanlaisensa. Kahta samanlaista ei löydy.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *