Kun venäläisyyden tutkija näkee kirjan nimenä ilmauksen ”venäläinen rationaalisuus”, ei teokseen voi olla tarttumatta. Onko semmoistakin? Kasarmien suunnittelukäytännössä ainakin oli.

Sirpa Hailan tutkimuksen tarkoituksena on ymmärtää arkkitehtuurin ja yhteiskunnan välisiä suhteita. Hänen kirjansa liittää vuosisatamme alun venäläisen kasarmiarkkitehtuurin yleisiin ajan suuntauksiin, syihin ja seurauksiin, ovatpa ne arkkitehtonisia, teknisiä tai sosiaaliseen rakenteeseen liittyviä.

Kirjassa tulee esiin hyvin monenlaisia seikkoja. Upseerien sosiaalisen aseman muuttuessa 1800-luvun aikana ja upseerien statuksen aletessa myös kasarmiarkkitehtuuri muuttui vaatimattomammaksi. Sodat ja niiden ilmituomat puutteet sotilaskoulutuksessa sekä tekniikan kehitys lisäsivät ammattikoulutuksen tarvetta, mikä taas yhdistyi sopivasti upseerinvirkojen aatelisen hohdon menetykseen (aateliston perinteisen käsityksen mukaan kun ammatillinen koulutus oli tylsää).

Venäläisen 1800-luvun kaupunkisuunnittelun kaksi linjaa, ”insinöörilinja” ja ”taiteellinen” linja, näkyvät myös kasarmiarkkitehtuurissa. Materiaaliset ja henkiset arvot ovat dialogissa: hyvä rakennus on tarkoituksenmukainen, kestävä, kaunis ja halpa. Hygienisyys, halpuus ja tekniikan kehitys liittyvät monella tavalla toisiinsa. Tuuletuksen ja valon järjestäminen kasarmeihin tuo mukanaan uudet rakennustyypit. Terveellisyyteen pyrkiminen nähdään rahan säästönä: kasarmeja arvioitiin sairastavuustilastojen perusteella. Toisaalta taloudelliset realiteetit sanelivat sen, että terveellisyydessäkin pyrittiin korkeintaan miniminormeihin. Uusien rakennuskonstruktioiden kehittäminen teki mahdolliseksi lisätä hygienisyyttä esim. ikkunoita suurentamalla.

Taloudellisesti edullinen tiilityyli, tiilipintainen arkkitehtuuri kehittyi rinnakkain teollisuusarkkitehtuurissa, kasarmeissa ja myös siviiliarkkitehtuurissa (esimerkiksi Moskovan historiallinen museo 1880-luvulta).

Joskus Hailan harjoittama yleisiin virtauksiin liittäminen tuntuu toistolta: esimerkiksi aateliston asenteet ja niiden suhde ammattikoulutukseen tai Pietari Suuren periaatteet tulevat todella selviksi. Voi kuitenkin olla, että venäläisyyttä vähemmän harrastaneelle peruspiirteiden toistaminen eri asiayhteyksissä on tarpeen. Tutkimusta voi myös ajatella kurssikirjana, jolloin toisto on hyvinkin paikallaan oppimisen edistäjänä. Oppikirjana Hailan teos antaakin hyvän yleiskuvan venäläisen rakennetun ympäristön kehityksestä Pietari Suuren ajasta 1900-luvun alkuun.

Kirjan dispositio sai ainakin yhdellä lukemisella hieman mietteliääksi: onko asioiden esittämisjärjestys paras mahdollinen? Ainakin itsestäni tuntui, että olisin paremmin tajunnut, miten Tammisaaren kasarmit heijastavat keisarikunnan yleisiä rakennusperiaatteita, jos olisin lukenut niistä vasta viimeiseksi. Ehkäpä rakennushistorioitsija näkee asian toisin.

Kirjan esitystapa on sujuva. Vierastin tosin hieman Hailan käyttämää kyrilliikan translitterointimallia. Ainakin historioitsijat ja kielitieteilijät ovat viime aikoihin saakka käyttäneet tutkimuksissaan kansainvälisenä tieteellisenä merkintätapana hieman toisenlaista. Hailan soveltama malli sirkumfleksi-aksentteineen lienee lähinnä kirjastojen käytössä. Sirpa Haila on kuitenkin onnistuneesti välttänyt monet yhteiskuntatieteellisten esitysten karikot, esimerkiksi termitaudin ja raskaat lauserakenteet. Joskus lähteiden kieli kuultaa läpi, ja joitakin oikeakielisyys-, suomennos- tai asialapsuksia kirjassa on. Esimerkiksi Pietarin kaupunki on vuoden 1907 tietoja annettaessa nimetty Petrogradiksi ja (ainakin minulle) dekabristikapinana tutumpaa tapahtumaa nimitetty ”desembristikapinaksi”. En myöskään löytänyt kirjasta painovuotta, vaikka kuinka hain. Yleisesti ottaen teksti on kuitenkin varsin hyvälukuista.

En ole puuttunut enempää rakennushistorialliseen puoleen, koska en ole sen asiantuntija. Mutuni on, ettei Hailan teos ehkä siltä puolelta niin kovin paljoa annakaan. Ainakin itselläni alun pieni epäröinti siitä, tulinko ottaneeksi luettavakseni vieraan alan kirjan josta en saa mitään irti, meni ohi juuri sen takia että rakennushistoria ei teoksessa erityisesti painottunut. Kirjaa voi siis suositella kaikille Venäjän kulttuurihistoriasta ja rakennetusta ympäristöstä kiinnostuneille.