Viime aikoina maailmalla ja Suomessakin on tapahtunut monia käsittämättömän julmia välivallantekoja. Ne ovat taas panneet ihmiset ajattelemaan pahuutta ja sen monia muotoja. Taina Kuuskorven kirja Pahat mielessä: Tieteen näkökulmia pahuuteen antaa pohdiskeluille taustaa auttaen ymmärtämään, mistä vastenmieliset teot kumpuavat. Persoonallisuuden häiriöt ja mielen sairastuminen usein vaivaavat niitä, joilla on pahat mielessä.

Tutkittua tietoa pahuudesta

Kuuskorpi ei saanut kaikkea pahuutta kirjaansa mahtumaan, vaikka teos on puristettu hieman yli 400 sivuun käyttämällä leipätekstissä koirakirpun kokoisia ja lähdeluetteloissa kirjatäin kokoisia kirjasimia. Mutta kun aihe kiinnostaa, kirjan lukee huononäköinenkin vaikka luupin kanssa. Aiheen perusteellisesta käsittelystä saa käsityksen jo kuusisivuisesta sisällysluettelosta. Kirjan 18 päälukua koskevat väkivallan kirjoa ja pahuuteen johtavia seikkoja: kaltoinkohtelua, traumatisoitumista, mielen sairautta, itsehillinnän puutetta, empatiakyvyttömyyttä, häpeäraivoa, nöyryytystä, kostonhimoa ja väkivallan noidankehää. Kirjan pisimmissä luvuissa tekijä pohtii persoonallisuushäiriöitä: antisosiaalista, machivellistista, narsistista, psykopaattista ja sadistista häiriötä. Kirjan lopulla hän käsittelee myös pahoihin tekoihin syyllistyneiden vaarallisuuden ennustamista.

Tietolaatikot ja tapausesimerkit ovat kirjan olennaisia osia. Jo niitä lukemalla saa pahuutta koskevasta tietämyksestä rautaisannoksen. ”Tiesitkö?”-otsikoiden alta löytyy lähes 20 tietolaatikkoa. Niissä kerrotaan mm. empatian käsitteestä, pahuuden syitä tutkivista tieteenaloista, väkivallan muodoista, traumaoireista, lasten ruumiillisesta ja seksuaalisesta väkivallasta 2010-luvun tutkimuksen perusteella, väkivaltaa kasvattavista mielen häiriöistä, persoonallisuushäiriöiden tuntomerkeistä sekä itsekurista ja suuttumuksen hallinnasta. – Jo muutaman tietoiskun lukeminen voi pysäyttää herkän lukijan niin, ettei hän pysty jatkamaan lukemista tai voi tehdä sen vasta pitkän ajan kuluttua.

Myös pahuuden tapausesimerkit, joita on tusinan verran, voivat pakottaa lukutauolle tai sulkemaan kirjan lopullisesti. Ne esittelevät mm. epätavallisen aivotutkijan, insestihirviön, vanhusten myrkkymurhaajan, kurkunviiltäjäsadistin, arkkitehdin kostoretkellä, maailman pisimmän sarjamurhauran, narsistin ajattelutavan, aidon ja fiktiivisen machiavellismin sekä miehen, joka ei halunnut ajatuksiaan radioitavan. Tapausten ”sankareita” löytyy niin Suomesta kuin muistakin maista.

Kuuskorpi hyödyntää sekä ulkomaisia että kotimaisia tutkimuksia, joissa on määritelty ja mitattu pahuutta. Niitä ovat tehneet 1990-luvulta alkaen biologit, juristit, kriminologit, neurotieteilijät, psykiatrit, psykologit, sosiaalitieteilijät ja sosiologit. He ovat käyttäneet useita käsitteitä – aggressio, julmuus, heitteillejättö, rikollisuus, vallan väärinkäyttö, viha, väkivalta – mutta kun eri alojen tietoja on 2010-luvulla kerätty yhteen ja vertailtu, on  vähitellen alettu puhua yleisesti pahuudesta. Pahuuden selitykset eivät kumarra tieteen rajoja, mutta käsite tiivistää hyvin teon, henkilön ja tapahtuman moraalisen merkityksen. Se kokoaa yhteen väärät teot, jotka herättävät meissä suurimman moraalisen kauhun.

Tekijä on luetteloinut lähteensä kunkin luvun loppuun. Ne kertovat lähinnä länsimaisissa teollistuneissa yhteiskunnissa tehdyistä pahoista teoista. Lähteisiin kuuluu tieteellisiä monografioita ja artikkeleita, laajalle yleisölle tarkoitettuja tietokirjoja, sanoma- ja muita lehtiartikkeleita, lakeja, tilastoja, sekä  YLE:n, MTV:n ja BBC:n uutisia. Monet lähteet ovat saatavina verkossa. Suomen- ja englanninkielisten lähteiden joukosta silmiini osui yksi ruotsinkielinen teos. Kirjassa ei ole asia- tai nimihakemistoa eikä kuvitusta. Siinä on kuitenkin upea kansi. Harmi, ettei sen tekijää mainita.

Pahat mielessä on erinomainen oppikirja useiden alojen opiskelijoille, jotka ovat yleensä kiinnostuneita mielenterveyden ongelmista tai uskovat joutuvansa niiden kanssa tekemisiin ammatissaan. Lähipiirissään äärimmäistä pahuutta nähneille ja kokeneille teos voi antaa ymmärrystä ja selityksiäkin. – Yksi sukuni nuorista poliiseista kiirehti pyytämään lainaksi kirjan heti, kun olen sen lukenut. – Lukijan on syytä muistaa Kuuskorven huomautus:

En voi toivottaa viihtyisiä enkä leppoisia lukuhetkiä, mutta voin luvata kiehtovia ja ajatuksia avaavia tietoja ja näkökulmia. Kun aihe käy raskaaksi, ota tauko.

Pahuutta on kaikkialla

Pahuus on yleismaailmallinen ilmiö. Sitä on kaikkialla, ja sen psyykkiset prosessit ovat ihmislajin sisällä varsin yhtenevät. Paha on teko tai teon yritys, joka vahingoittaa ihmisen ruumista, mieltä, oikeuksia tai elämää ja loukkaa ihmisen arvoa. Pahuus on tavoitteellista ja selvästi suunniteltua. Se kumpuaa sisäisestä motivaatiosta. Eräässä espanjalaisessa tutkimuksessa teon pahuuden määrän arvioinnin kriteereiksi katsotaan: uhrien määrä, uhrin sivullisuus, teon raakuus, teon kesto, tekijän kokema nautinto, tekijän empatiakyvyttömyys, seurausten laajamittaisuus ja teon anteeksiantamattomuus.

Arkielämässä pahalla tarkoitetaan monia asioita, ja siihen liittyy jotakin mystistä, myyttistä ja saatanallista. Mutta Kuuskorvelle pahuus ei ole filosofinen, henkinen eikä uskonnollinen abstraktio. Hänelle se on konkreettisia pahoja tekoja, joita voidaan havaita ja mitata. Pahat mielessä -kirjan tavoite onkin nostaa tutkimuspöydälle tiedot pahuudesta ja yhdistää eri alojen asiantuntijoiden oivalluksia pahuuden syntymekanismeista. Ja kun onnistumme poistamaan pahuuden mystiikan, voimme alkaa vähentää itse pahuutta.

Tutkijoiden esittämät pahuuden määritelmät mukailevat maallikoiden pahuusnäkemyksiä. Pääosa tutkijoista on sitä mieltä, että paha teko on väärinteko, ja yhteisö puolestaan määrittelee laeissaan, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä eli mikä on oikein ja mikä väärin. Joskus ihminen voi olla paha myös tekemättä mitään, esimerkiksi, kun hän ei estä tai keskeytä toisen pahoja tekoja. Pelkkä paha ajatus ei tuota vahinkoa, vaikka se olisi tahallinen. Se ei myöskään täytä pahuuden mittaa, ellei se johda toimintaan. Pahan teon on täytettävä kaksi ehtoa: se aiheuttaa vahinkoa ja on tahallinen. On kuitenkin vaikea määritellä, missä kulkee vahingon vähimmäismäärä.

Valtaosa Kuuskorven esittelemistä rikostapauksista ja tutkimustuloksista koskee kaikkein vakavinta väkivaltaa, mutta samat psyykkiset mekanismit pätevät myös pienemmissä ja lievemmissä teoissa. Tekojen pahuudessa voidaan nähdä aste-eroja, ja uhrien kokemukset ovat erilaisia, mutta teon pahuus ei riipu uhrin sietokyvystä. Tutkimuksissa olisi epäeettistä ja suorastaan rikollista tuottaa ihmisille kokeellisesti vakavaa vahinkoa. Siksi laboratorioissa herätetään korkeintaan aggressioita ja vihaa. Aitoa väkivaltaista toimintaa tutkitaan lähinnä jälkikäteen rikostapauksia analysoimalla.

Teolla on tekijänsä

Pahalla teolla on aina tekijä. Esimerkiksi luonnon tuhot eivät ole pahuutta, koska niillä ei ole tekijää. Mutta ihmisen aikaansaama tuho on pahuutta, nimenomaan moraalista pahuutta. Se voi kohdistua myös eläimiin tai ympäristöön, mutta Kuuskorpi keskittyy kirjassaan pääasiallisesti ihmisten väliseen pahuuteen, jonka syitä ja selityksiä on etsittävä sekä pahantekijän piirteistä että hänen teoistaan.

Kuten Kuuskorpi sanoo, totuus pahuudesta ei ole yksi eikä kaksi, se on monta. Eikä ole yhtä pahuuden syntymekanismia, vaan pahantekoon johtavia kehityspolkuja ja psyykkisiä mekanismeja on useita. Yhdenkään pahantekijän tekojen taustalta ei löydy pelkästään yhtä selitystä, vaan pahan teon taustalla on useita syitä; pahantekijät ovat moniongelmaisia. Toisaalta yksi riskitekijä voi olla usean pahan teon taustalla, ja toisaalta yhden pahan teon taustalla voi olla monta riskitekijää. Kaikilla ihmisillä on vaihteleva määrä riskitekijöitä, joita kertyy ajan myötä ja jotka altistavat pahoille teoille. Mutta alttius ei merkitse tekoa.

Vastuullisuus on rikosoikeudellisesti tärkeä pahan teon ehto. Jotta henkilön voidaan sanoa tehneen pahaa, hänen on ymmärrettävä tekonsa luonne ja seuraukset eli oltava syyntakeinen. Teostaan vastuussa oleva pahantekijä toimii siis vapaasta tahdostaan, tarkoituksellisesti, uhrin kärsimyksistä tietoisena ja tekonsa moraalittomuudesta välittämättä. Pahasta teosta tai rikoksesta tekijä joutuu lain mukaan rikosvastuuseen.

Väkivallan kirjo

Henkirikollisuus ja sodankäynti on vähentynyt maailmassa radikaalisti, mutta media kertoo toinen toistaan kauheammista teoista saaden ihmiset pelkäämään turvallisuutensa vuoksi. Tiedotusvälineiden luoma kuva onkin pahasti vääristynyt, sillä ainakin Euroopassa elämme historian parasta aikaa. Väkivaltaisuudella tai sodilla mitattuna rikollisuutta ja pahuutta on vähemmän kuin koskaan. Väkivaltaan kuoli entisissä maatalousyhteiskunnissa 15 prosenttia ja 1900-luvulla 5 prosenttia väestöstä. Nyt vain noin yksi prosentti ihmisistä kuolee väkivallan uhrina, kun taas itsemurhaan kuolee kaksinkertainen määrä.

Eri kulttuureissa eri teot koetaan väkivaltana, mutta länsimaissa väkivaltana pidetään tahallista vallan- ja voimankäyttöä, joka johtaa ruumiillisen tai henkisen vamman syntymiseen, kehityksen häiriytymiseen, perustarpeiden laiminlyöntiin tai kuolemaan. Sellainen ihmisen tahdon vastainen teko aiheuttaa vahinkoa ja kärsimystä tai pelkoa. Väkivaltaa ovat myös kaikki valtasuhteista johtuvat vahingonteot, uhkaukset ja pelottelut.

Aggression muotoja ovat mm. uho, raivo ja kostonhimo. Jos nämä tunteet johtavat toimintaan, aggressiosta tulee väkivaltaa. Väkivaltaa on ruumiillista, seksuaalista ja henkistä. Henkirikos on väkivallan huippu, ja se tulee kalliiksi yhteiskunnalle. Väkivallan syyt ovat monet, mutta yksi on Kuuskorven mukaan varmaa: väkivallasta syntyy uutta väkivaltaa, pahoja tekoja ja pahimmillaan julmaa ja armotonta pahuutta. Usein syntyy väkivallan kehä: eilisen uhrista tulee huomisen pahantekijöitä ja väkivaltarikollisia.

Kaltoinkohtelu ja traumatisoituminen

Lapsen kaltoinkohteluksi sanotaan aikuisten lapsiin kohdistamia vahingoittavia toimia. Maailman terveysjärjestön mukaan se tarkoittaa kaikkia väkivallan, hyväksikäytön ja laiminlyönnin muotoja, jotka vaarantavat tai suoraan vahingoittavat lapsen terveyttä, henkeä, kehitystä ja ihmisarvoa tilanteissa, joissa aikuisella on vastuu-, luottamus- tai valtasuhde lapseen. Kaltoinkohdelluksi joutuminen kasvuiässä merkitsee ”väkivallan peruskoulua”; se ennustaa päätymistä pahuuden polulle ja väkivaltarikollisen uralle. Vaarallisten rikollisten lapsuudesta löytyy rikkinäisiä perheitä, päihdeongelmia, kuritusta, puutetta, pelkoa ja kaaosta. Kaltoinkohtelun jäljet selittävät pahuuden jatkumista, mutta sitä selittää myös silmien ummistaminen tuolta asialta.

Kanadassa tutkituista rikollisista 52 prosenttia on kohdannut henkistä ja 48 prosenttia fyysistä väkivaltaa. Laiminlyöntiä on saanut osakseen naisista 52 ja miehistä 42 prosenttia. Seksuaalisen hyväksikäytön kohteiksi on joutunut naisista 50 ja miehistä 22 prosenttia. Väkivallasta kärsimisen lisäksi väkivallan näkeminen ja itse tehty väkivalta aiheuttavat traumoja. Monien persoonallisuushäiriöiden pohjimmaisten syiden joukossa ovat varhaiset kaltoinkohtelukokemukset, joiden seuraamukset kypsyvät vuosien kuluessa. Vanhojen traumojen korjaaminen on vaikeaa, ja siksi parasta olisi, jos aikuisia pystyttäisiin estämään kohtelemasta lapsiaan huonosti.

Mielen sairaudet lisäävät väkivallan riskiä

Suurin osa mielisairaista ei tee väkivaltaa, mutta eräät mielenterveydenhäiriöt ovat väkivallan riskitekijöitä. Koko väestöstä on vain 2–4,5 prosenttia diagnosoitu mielisairaiksi. Kuitenkin vakavasti mielisairaat tekevät 4–5 prosenttia väkivaltarikoksista. Mielisairaus nostaa riskin syyllistyä väkivaltarikoksiin miehillä kaksinkertaiseksi ja naisilla kuusikertaiseksi normaaliväestöön verrattuna. Erään tutkimuksen mukaan mielisairaiden miesten riski on kahdeksankertainen ja naisten kuusinkertainen. Skitsofreenikoiden riskin tehdä henkirikoksia on todettu olevan jopa 20-kertainen terveisiin verrattuna.

Väkivaltariskiä lisäävät skitsofrenian lisäksi kaksisuuntainen mielialahäiriö ja vaikea masennus sekä persoonallisuushäiriöt ja päihderiippuvuus. Mielisairausdiagnoosin saaneista henkirikollisista puolella on kolmoisdiagnoosi; useimmiten heillä on lisäriesana antisosiaalinen persoonallisuushäiriö, päihdeongelma sekä vielä jokin muu diagnoosi. Neljäsosalla on tupladiagnoosi eli sairauden lisäksi persoonallisuushäiriö tai päihdeongelma, ja neljäsosalla on vain yksi vakava ongelma.

Skitsofreenikkoja on väestöstä 0,5–1 prosenttia, mutta he tekevät henkirikoksista 6 prosenttia. Väkivaltaiset skitsofreenikot ovat monisairaita; heistä noin 75 prosentilla on antisosiaalinen persoonallisuushäiriö. Heillä on enemmän rikoshistoriaa, päihteiden käyttöä ja syrjäänvetäytymistä kuin ei-väkivaltaisilla skitsofreenikoilla. Tyypillinen väkivaltainen skitsofreenikko on vihainen, kouluttamaton nuori mies. Useimmiten skitsofreenikko tappaa perheen jäsenen tai ystävän; vain yksi 140 000 skitsofreenikosta tappaa tuntemattoman. Mielisairaus tekee 10–20 kertaa todennäköisemmäksi itsemurhan kuin henkirikoksen.

Mielenterveysongelmat lisäävät selvästi poikien tekemiä rikoksia. Yhdellä kymmenesosalla rikollisista pojista on jokin diagnoosi. Rikosten määrä ja diagnoosien määrä ovat toisistaan riippuvaisia. Sosiaaliset ja tilannesidonnaiset tekijät ratkaisevat usein, ryhtyykö mielisairas väkivaltatekoon. Mielisairauden lisäksi väkivaltaa selittävät nuori ikä, miessukupuoli, matala sosioekonominen asema, väkivaltakokemukset ja päihteet. Ei tiedetä, onko sairauden hoitamattomuudella ja sairaudentunnottomuudella yhteys väkivaltaan. Mielisairaus yksin ei selitä ihmisten pahuutta.

Harhoista väkivaltaan

Miksi vakavat mielisairaudet aiheuttavat väkivaltaa? Akuutti psykoosi tuottaa harhaluuloja ja aistiharhoja. Varsinkin kuuloharhat ovat yleisiä, näistä vaarallisimpia ovat käskevä-ääniset harhat. Psykoottisilla on myös keskittymiskyky heikko, tunteiden ilmaisu vähäistä ja itseohjautuvuus vaikeaa. Harhat häiritsevät selkeää ajattelua, puhetta, tunne-elämää ja motoriikkaa. Todellisuudentaju katoaa niin, ettei henkilö erota, mikä on totta ja mikä ei. Synnyttäessään ahdistusta, pelkoa ja vihaa harhaisuus lisää väkivallan riskiä. Jopa 60–80 prosentissa psykoottisten tekemien rikosten taustalla on aistiharhoja tai harhaluuloja. Erään tutkimuksen mukaan neljä skitsofreenikkoa kymmenestä oli rikoksen tapahtuessa sekä harhaluulojen että aistiharhojen vallassa. Lähes kaikilla skitsofreenisillä tappajilla ja murhaajilla oli ollut tekohetkellä jompiakumpia.

Geneettinen alttius skitsofreniaan periytyy, mutta perimä yksin ei aiheuta sairastumista. Elämän aikana kohdatut stressitekijät kypsyttävät alttiuden sairaudeksi. Laukaisevia tekijöitä voivat olla: muutto omaan kotiin, opintojen aloittaminen, avioero, kiusaaminen, syrjintä, sosiaalinen eristyneisyys tai taloudellinen vähäosaisuus. Viime aikoina on kiinnitetty huomiota myös aivoperäisiin poikkeamiin, kuten välittäjäaineiden, serotoniinin ja dopamiinin liiallisuuteen tai vähyyteen. Mutta pahinta jälkeä jättää hoitamaton sairaus. Onneksi psykoottiset rikolliset jäävät poikkeuksellisen nopeasti kiinni tekosistaan.

Persoonallisuuden vaaralliset piirteet ja häiriöt

Persoonallisuus on ihmisen suhteellisen pysyvä tapa tuntea, ajatella ja toimia. Se ohjaa miten havaitsemme, tulkitsemme ja ennakoimme asioita sekä miten tämän pohjalta käyttäydymme. Pysyvät ominaisuudet sopivat selittämään jatkuvaa ongelmakäytöstä ja rikostenuusimista. Vaikka persoonallisuushäiriöt, joissa useat luonteenpiirteet ovat kielteisellä tavalla muuttuneet, selittävät pahuutta tarkemmin kuin yksittäiset luonteenpiirteet, kaikki persoonallisuushäiriöihin sairastuneet eivät käyttäydy väkivaltaisesti ja pyri vahingoittamaan muita.

Tutkijat ovat yrittäneet löytää ”rikollisen tyypin”, mutta eivät ole sitä löytäneet. Rikolliset ovat kuitenkin epätasapainoisempia, yhteistyökyvyttömämpiä, sopeutumattomampia ja vastuuntunnottomampia kuin normaalit ihmiset, eikä heidän tunne-elämänsä ole tasapainossa. Miesrikollisten ongelmia ovat epäluuloisuus, narsistisuus, antisosiaalisuus ja pakko-oireisuus ja naisrikollisten ongelmia epävakaus, riippuvuus ja huomiohakuisuus.

Kuuskorpi käy läpi perusteellisesti luonteenpiirteitä ja persoonallisuustyyppejä, joilla on vaikutusta ihmisen käytöksen väkivaltaisuuteen ja pahuuteen ja jotka löytyvät usein eri persoonallisuushäiriöiden keskeisten tuntomerkkien joukosta. Tällaisia pahuuksiin puskevia piirteitä ovat: impulsiivisuus, vihamielisyys, elämyshakuisuus, hillittömyys, empatiakyvyttömyys ja tunteettomuus.

Koko väestöstä on 9–16 prosentilla persoonallisuushäiriöitä. Tällainen on todettu 65 prosentilla miesvangeista ja 42 prosentilla naisvangeista. Suomessa elinkautisvangeista 80 prosentilla on ainakin yksi persoonallisuushäiriö – antisosiaalinen, psykopaattinen, narsistinen, sadistinen tai pseudososiaalinen häiriö. Pelkkä persoonallisuushäiriö ei riitä julman teon selitykseksi, eikä häiriintynyt henkilö voi vedota alentuneeseen syyntakeellisuuteen. On myös ymmärrettävä, mikä on vioittanut tekijän luonteen. Nykyisin tyydytään siihen, että pystytään diagnosoimaan rikollinen eli osoittamaan hänen sairautensa oireensa ja merkit, mutta tulevaisuudessa mietitään, miten pystyttäisiin hoitamaan pahimpaan väkivaltaan johtaneita persoonallisuushäiriöitä.

Antisosiaalinen ja narsistinen persoonallisuushäiriö

Kuuskorpi kuvaa yksityiskohtaisesti antisosiaalisen, machiavellistisen, narsistisen, psykopaattisen ja sadistisen persoonallisuushäiriön olemusta ja ilmenemistä. Käsittelen niistä tässä niistä vain kahta, antisosiaalista ja narsistista persoonallisuushäiriötä. Edellistä on tutkittu eniten ja jälkimmäisestä löytyy lukuisia esimerkkejä maailman yksinvaltaisten johtajien keskuudesta.

Antisosiaalinen persoonallisuushäiriö liittyy selvästi väkivaltaisuuteen ja rikollisuuteen. Vaiva kehittyy jo alle 15-vuotiaana ja on pysyvä. Siitä kärsivä henkilö on impulsiivinen ja harkitsematon, ja hänen tunnemaailmansa on kielteinen. Henkilö ei huomioi muita; hän ei kykene rauhalliseen harkintaan eikä ajattele tekojensa seurauksia; hän ärtyy vähästä ja on impulssiensa armoilla. Miesvangeista 75 prosentilla ja naisvangeista 20 prosentilla on tämä häiriö; joka toinen on myös ahdistunut, 70 prosentilla on muitakin psyykkisiä sairauksia – 3,4 sairautta kullakin – ja 40 prosentilla on päihderiippuvuus. Väkivaltarikollisista 80 prosenttia on antisosiaalisia psykopaatteja, joilla on lisäksi päihdehäiriö.

Pojilla antisosiaalinen persoonallisuushäiriö ilmenee aikaisemmin kuin tytöillä, ja heillä ongelma ilmenee myös viisi kertaa useammin kuin tytöillä. Ongelman perimmäiset syyt löytyvät perheestä. Lapsen 18 kuukauden ikään asti näitä ovat turvaton kiintymyssuhde vanhempaan ja laiminlyönnit, vauvaiän jälkeen kovat olot: vanhempien päihdeongelma, rikollisuus, vankilajaksot, työttömyys ja köyhyys. Vahingollista on ennen kaikkea väkivallan, kaltoinkohtelun, laiminlyöntien ja hyväksikäytön kasautuminen.

Myös ruutuajalla on yhteys antisosiaalisuuteen. Mitä enemmän lapset katsovat televisiota ja räpläävät älylaitteita, sitä vähemmän he ovat tekemisissä muiden ihmisten kanssa ja sitä enemmän he tekevät väkivallantekoja.

Antisosiaalisuuden kehittymiseen vaikuttavat vanhempien lisäksi naapurusto ja toveripiiri. Perinnöllisyyskin vaikuttaa häiriötaipumukseen. Jos häiriöt ilmenevät varhain, ne ovat todennäköisesti perinnöllisiä, myöhemmin ilmenneet taas ympäristötekijöistä johtuvia. Geenit ohjaavat aivojen välittäjäaineita, ja tietyt aivoalueet – etuotsalohko, mantelitumake, hippokampus – ovat kriittisiä vaurioituessaan. Antisosiaalinen persoonallisuushäiriötä on vaikeaa hoitaa, eikä sitä pystytä kokonaan parantamaan.

Kovin paljon toivoa ei ole myöskään narsistisen persoonallisuushäiriön parantumisesta. Häiriö sai sairauskriteerit 1987, ja se on yleinen yksilökeskeisissä länsimaissa ja miehillä yleisempi kuin naisilla. Sillä tarkoitetaan aikuisiässä havaittavaa tilaa, jossa ilmenee suureellisuutta, jatkuvaa ihailun tarvetta, ylivertaisuuskuvitelmia ja empatian puutetta. Henkilö haluaa olla jatkuvasti huomion keskipisteenä ja vaatii erityiskohtelua. Hänen on oltava parempi kuin muut. Hänellä on horjuva itsetunto, ja jos hän ei saa ihailua, hänen häpeänsä, kateutensa ja aggressionsa voimistuvat. Omien tarpeiden tyydyttäminen on hänellä aina etusijalla. Sairaalloisen narsistin itsesäätely ja tunteiden hallinta on puutteellista. Sitä paitsi hän kieltää tosiasiat ja projisioi omat virheensä ympäristöön.

Narsismi kasvattaa aggressiivisuuden ja väkivallan riskiä. Narsistiset sarjamurhaajilla on useita aikuisiässä tapahtuneita itsetuntoa vahingoittaneita tapahtumia, esim. naiset ovat hylänneet, mistä on seurannut naisviha, ja tämä voi johtaa henkirikoksiin. Narsistit reagoivat loukkauksiin laskelmoidulla kostolla, ottamalla vallan käsiinsä ja pakottamalla toisen kontrolliinsa. He ovat taipuvaisia myös valkokaulusrikoksiin ja perheväkivaltaan. Narsistisessa persoonallisuushäiriössä on kaksi tyyppiä, jotka käyttäytyvät aivan eri tavalla. Yksi on itsevarma, arrogantti ja paksunahkainen; toinen on ”typerysten” seurasta vetäytyvä, epävarma ja herkkänahkainen.

Maailman pahimmat narsistiset persoonallisuushäiriöt löytyvät maailmanpolitiikan huipulta, diktaattoreiden joukosta. 1900-luvun kolmen tunnetuinta diktaattoria, Adolf Hitler, Josif Stalin ja Mao Zedong syyllistyivät aikanaan käsityskyvyn ylittäviin, julmiin rikoksiin omaa kansaansa kohtaan samaan aikaan, kun he uudistivat maataan voimakkaasti ja rohkeasti. Kaikkien kolmen elämäkertatiedot paljastavat samankaltaisia piirteitä heidän lapsuuden perheistään ja -kokemuksistaan. Heidän läheiset ihmissuhteensa olivat traumaattisia ja perhekuvionsa epäterveitä.

Jokainen tuleva diktaattori syntyi perheeseen, jossa äiti oli menettänyt kaksi tai kolme lasta ennen tulevan valtionjohtajan syntymää. Äidit olivat myös vahvasti uskonnollisia, mutta jumaloivat lapsiaan. Jokaisen diktaattorin isällä oli tapana raa’asti hakata poikaansa hallitakseen hänen kehityksenä suuntaa. Jokaisen lapsuus sisälsi monenlaisia nöyryyttäviä tapahtumia ja erojaksoja vanhemmista. Tulevat diktaattorit vihasivat isäänsä ja rakastivat äitiään ainakin vielä lapsina, mutta käänsivät myöhemmin selkänsä myös äidilleen. Vartuttuaan kukaan ei pystynyt luomaan normaaleja ja luottavaisia suhteita varsinkaan naisiin. Lapsuudenkodin julmuus kylvi heihin myös vainoharhaisuuden. Sisäänsä koteloitunutta vihaa, nöyryytetyn häpeää ja kateutta he purkivat heijastamalla ne ensin muihin ihmisiin ja kohtelemalla heitä sitten sadistisesti. Monenlaiset traumakokemukset purkautuivat myös antisosiaalisina käytöshäiriöinä.

Onko mitään tehtävissä?

Pahat mielessä -kirjasta jää helposti vaikutelma, että pahuutta vastaan on lähes turha taistella. Varsinkin vaarallisiksi todettuja rikollisia vapautettaessa tiedetään, että heistä useimmat tekevät uusia väkivallantekoja varsin lyhyen ajan sisällä vankilasta päästyään. Lain mukaan heidät on kuitenkin vapautettava, kun he ovat suorittaneet rangaistuksensa. Lukijan mieli voi masentua varsinkin kirjan lopussa, missä Kuuskoski kirjoittaa henkilön vaarallisuuden arvioinnista ja toteaa, etteivät tilastolliset ja laskennalliset ennusteet tai ammattilaisten käyttämät vakioidut arviointimenetelmät kliinisten arvioiden lisäksi pysty ennustamaan rikosten uusimista tai uusimatta jättämistä kolikonheittoa paremmin. Parhaan ennusteen voi useimmiten lukea henkilön rikosrekisteristä.

Koska en halua jättää lukijalle lohdutonta kuvaa pahan mahdista, nostan esiin muutamia toivoa herättäviä asioita, jotka Kuuskorpi huomioi. Hän mainitsee esimerkiksi viime aikoina tehdyt neurobiologiset tutkimukset, joissa on verrattu rikollisten aivotoimintaa ei-rikollisten aivojen toimintaan. Tutkimuksissa on etsitty ns. biomerkkejä, joilla voitaisiin parantaa väkivaltarikosten uusimisen ennustettavuutta. Merkit näyttävät lupaavilta, mutta toistaiseksi niitä ei voida hyödyntää käytännössä, mutta ehkä jo lähitulevaisuudessa…

Kuuskorpi kysyy myös, olisiko pahaa voitu estää ennakolta ja mitä voidaan tehdä, kun teko on toteutunut. Hän toteaa, että pahuuden ymmärtäminen, tiedon lisääntyminen, tieteen edistyminen ja selitysten löytäminen eivät riitä. Kertynyttä tietoa on myös käytettävä. Pahuudesta on puhuttava, kuultava, kirjoitettava ja luettava, jotta pahuuden merkit ja oireet tunnettaisiin sekä voitaisiin estää pahuuden siemeniä kasvamasta ja osattaisiin kitkeä pahuuden versot ajoissa pois. Pahuuden siemenet itävät sosiaalisissa olosuhteissa, kasvatuskäytännöissä, kulttuurioloissa, psyykkisissä ominaisuuksissa, aivotoiminnoissa ja joskus geeneissäkin.

Tähän samaan asiaan viittaa myös suomalainen kriminologi Janne Kivivuori, joka korostaa syytutkimuksen tärkeyttä ja käyttäytymisen selittämistä sekä vaatii eri tieteenalojen asiantuntemuksen yhdistämistä kuten myös tarttumista huono-osaisuuteen ja ongelmien kasautumiseen. – Siinä onkin yhteiskunnalle haastetta riittämiin, että jokaiselle lapselle voitaisiin turvata kasvuympäristö, jossa ympäristön aikuisten huonot käyttäytymismallit eivät pääsisi lisäämään lasten alttiutta pahoille teoille.