Ikkunoita aikaan

Paavolaisen katse on esseekokoelma, jossa lähinnä kirjailijan nimikkoseuran aktiivit tarkastelevat Olavi Paavolaisen (1903–1964) kirjoituksia. Aikaperspektiivi on niin pitkä kuin se tämän liian varhain vaienneen kirjailijan ja kulttuurikriitikon kohdalla vain voi olla eli elämännälkäisen parikymppisen nuorukaisen runoista kyynisen keski-ikäisen propagandasoturin päiväkirjamerkintöihin. Erityisen näyttävästi ja vahvasti on esillä kolmikymmenluvun eurooppalaista ilmapiiriä ja länsimaisen kulttuurin muutosta valottava matkakirjojen sarja.

Hapuli, Ritva; Immonen, Kari; Niemelä, Pekka; Riikonen, H. K.: Paavolaisen katse. Tulkintoja Olavi Paavolaisen kirjoituksista. Avain/BTJ Finland, 2012. 296 sivua. ISBN 978-951-692-938-8.

Kuten Ritva Hapuli Paavolaisen katse -kirjan esipuheessa toteaa, maailma kulki Olavi Paavolaisen aikana mullistuksesta toiseen: ensimmäistä maailmansotaa seurasi Suomen oma sisällissota. Reilua vuosikymmentä myöhemmin New Yorkin pörssiromahdusta seurasi maailmanlaajuinen talouslama sekä fasismin ja natsien nousu. Eurooppa, joka juuri oli totuttelemassa moderniin maailmanaikaan ja vapaamielisempään kulttuuriin, joutui jälleen sotanäyttämöksi. Toisen maailmansodan jälkeen maailma ei ollut entisensä. Eikä Olavi Paavolainenkaan.

Suhteellisen lyhyenä aktiivikirjoittajan kautenaan Paavolainen ehti etsiä nykyaikaa niin kolmikymmenluvun Euroopasta – pääosin Saksasta – että tuolloin hyvin eksoottisina pidetyistä Etelä-Amerikan valtioista. Hänen tiedetään suunnitelleen myös USA:n matkaa, mutta se ei toteutunut. Kesällä 1939 tehdyn Neuvostoliiton kierroksen muistiinpanot ja vaikutelmat eivät puolestaan koskaan muuttuneet kirjaksi.

Yksitoista osin yllättävääkin näkökulmaa

Paavolaisen katse -esseekokoelman yhdestätoista kirjoittajasta osa on samoja kuin kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä Paavolaisen paikat -esseekokoelmassa. Lukijana ja jonkinasteisena Paavolais-fanina olisinkin yllättynyt, jos esimerkiksi Ritva Hapuli, Kari Immonen tai Hannu K. Riikonen olisivat puuttuneet joukosta. Paitsi että he ovat teoksen toimittajia, he esiintyvät siinä myös kirjoittajina. Muut kirjoittajat ovat Marjo Kaartinen, Sari Kivistö, Ville Laamanen, Kimmo Laine, Kari Mäkinen, Pekka Niemelä, Veli-Matti Pynttäri ja Ritva Pyykkö. Laamanen on tohtorikoulutettava Turun yliopiston poliittisen historian laitoksella, toiset filosofian tohtoreita. Kulttuurihistoria ja kirjallisuus painottuvat jossain määrin, mutta edustettuna on myös Paavolaisen yhteydessä hiukan yllättävältä kuulostava tieteenala eli ympäristötiede.

Mielenkiintoinen on kokoelman avauskin: lyhyen johdantotekstin jälkeen arkkipiispa Kari Mäkinen tarkastelee Olavi Paavolaisen suhdetta uskontoon ja kuolemaan, ja sitä miten tuo suhde muuttui iän myötä. Koko ajan siinä näkyy kuitenkin tietty kaksijakoisuus. Toisaalta kirjailija haluaa kääntää selkänsä kuolemalle, toisaalta löytää sen läheisyydestä oudon rauhan mielelleen. Jatkosodan aikana hän hakeutuu mieluusti Aunuksen ikiaikaisiin kalmistoihin, sodan päätyttyä jättää iloiset juhannustanssijat Keuruun juhlakentälle ja lähtee itse kävelemään varjoisalle kirkkomaalle.

Jokaista esseetä ei varmaankaan ole tarpeen ruotia erikseen; niinpä tyydyn vain mainitsemaan, että Sari Kivistön aiheena on antiikin esikuvallisuus Olavi Paavolaisen tuotannossa ja Marjo Kaartinen kirjoittaa toiseudesta eli neekerikysymyksestä Paavolaisen teksteissä. Ritva Hapuli liittää Paavolaisen kauas kaipaavien levottomien etsijöiden ketjuun esseessä, jota hallitsee metafora sinisestä kukasta. Hapulia itseään sininen kukka on seurannut aina väitöskirjasta saakka – hänhän tarkasteli siinä Paavolaisen suhdetta modernismiin.

Nürnbergin vuoden 1936 puoluepäivät ja heti niiden jälkeen syntynyt teos Kolmannen valtakunnan vieraana (ilm. 1936) esitellään Kimmo Laineen esseessä, jonka aiheena on Olavi Paavolaisen ja elokuvan suhde. Paavolainen toimi nuoruudessaan elokuvakriitikkona; kovin teräviä kannuksia hän ei kuitenkaan sillä alalla saavuttanut. Hän ei kyennyt lähestymään elokuvaa kovinkaan analyyttisesti, vaan kiinnitti huomiota enemmän filmitähtiin ja valokankaalla näkyviin miljöön yksityiskohtiin kuin ohjaajantyöhön tai elokuvakerrontaan. Ville Laamanen pohtii niin ikään Paavolaisen Saksan-matkan vaikutelmia saman kirjan pohjalta, ja Veli-Matti Pynttäri jatkaa siitä sujuvasti: hänen tarkastelunsa keskiössä ovat Pako pimeyteen -trilogian seuraavat osat Lähtö ja loitsu (ilm. 1937) sekä Risti ja hakaristi (ilm. 1937).

Paavolaisen 1940-luvun tuotantoa tutkinut ja siitä Sota ja maisema -nimisen teoksen julkaissut Hannu Riikonen kääntää nyt katseensa ihmisiin eli siihen mitä ja miten Paavolainen kirjoittaa Synkässä yksinpuhelussa arpisista Aunuksen korpisotureista, päämajan kenraaleista ja pääkaupungin kulttuuridaameista, sekä vanhemmista että nuoremmista. Kirjailijan maisemasuhdetta puolestaan tarkastelee varsinainen alan ammattimies eli biodiversiteettitutkimuksen ja ympäristötieteen professori Pekka Niemelä. Hän on löytänyt tarkasteltavakseen pari vähemmän tunnettua Paavolaisen tekstiä eli Aamu-lehdessä vuonna 1931 julkaistut Tolvajärven maisemia kuvailevat ja Akseli Gallen-Kallelan karelianismia pohtivat kirjoitukset.

Paavolais-tutkimuksen ongelmanahan tahtoo olla se, että tutkijat pohdiskelevat samoja tekstejä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Tämä on tietysti ymmärrettävää: tuotanto jäi rajalliseksi, joistakin kiinnostavista ja hyvinkin pitkälle viedyistä suunnitelmista, kuten ennen toista maailmansotaa kaavaillusta Neuvostoliitto-kirjasta ja talvisodan jälkeisestä propagandateoksesta Länsimaiden velka Suomelle ei tullut mitään. Neuvostoliiton kulttuurielämästä Paavolainen tosin sodanjälkeisinä vuosina kirjoitti muutamia esseitä, samoin pikku kirjaset Volga ja Leningrad-Pietari (ilm. 1946) ennen lopullista vaikenemistaan. Nämä ovat esillä myös Riitta Pyykön esseessä Olavi Paavolaisen Venäjä-kuvasta.

”Älkää unohtako Olavia!”

Kirjan päättävät tyylikkäällä tavalla Kari Immosen pohdiskelut siitä, mikä on Paavolaisen merkitys nykyajalle – toki ”nykyaika” käsitetään tässä varsin laveasti. Mukana on niin ikkunoita Eurooppaan aukova tulenkantajapolvi kuin kolmikymmenlukuinen, oman kuusensa juurelle kyyristyvä Suomi – ja lopulta myös kaksituhatluvun nuoret intellektuellit, joista osa haluaa rinnastaa itsensä tulenkantajiin.

Ritva Hapulin mainitsema, Tero Tähtisen Parnassossa vuonna 2004 julkaisema parkaisu ”Älkää unohtako Olavia!” ei siis suinkaan ole kaikunut kuuroille korville. Teoksen lopussa oleva valikoima Paavolaista koskevia tutkimuksia ja kirjoituksia on lähes yhdeksän sivun mittainen, eikä siinä välttämättä ole mainittu kaikkea Paavolais-tutkimusta. Luettelossa on mukana kaikenkokoista ja -tasoista aineistoa – lehtien ja kirjojen artikkeleita, väitöstutkimuksia ja graduja ynnä muuta – mutta jostain syystä siitä on jäänyt puuttumaan muuan tuore ja tässä yhteydessä huomionarvoinen tutkimus: Kansakunnan resonoivat muistot, Olavi Paavolaisen jatkosodan päiväkirja Synkkä yksinpuhelu kansallisen identiteettiprojektin uudelleenarviona (Antti Vesikko, syksy 2011, Jyväskylän yliopisto, valtio-oppi). Harvinaisen mittava gradu kannattaa lukea – sen löytää verkosta.

Paavolaisen positiointi ei ole helppoa: monitahoisella kirjoittajalla oli kyky katsoa aikansa maailmaa ja sen ilmiöitä monesta näkökulmasta – joskus jopa keskenään ristiriitaisistakin. Kaikki erilainen, uusi, näyttävä, tunnelmallinen ja eksoottinen kiehtoi häntä, samoin rituaalit ja seremoniat – niiden taustalla olevasta aatteesta riippumatta. Tämän vuoksi olisikin ollut kiinnostavaa, jos Pako pimeyteen -trilogia olisi täydentynyt neljännellä, Neuvostoliittoa koskevalla osalla.

Onko Paavolainen jo loppuun tutkittu? Onko hänen henkinen perintönsä seulottu viimeistä murua myöten? Ei suinkaan, sen osoittaa muun muassa tämä tyylikäs esseekirja. (Tyylipisteitä annan myös oivaltavasta kannesta!) Eikä teoksen lukijan tarvitse olla Paavolais-fani, kohtuullinen kiinnostus kirjailijaa ja hänen aikakauttaan kohtaan riittää. Tuotannon tuntemisesta on toki etua. 

Siitä tuotannosta puheen ollen: nähtäväksi jää, innoittaako tulossa oleva merkkivuosi kustantajat uusintapainoksiin. Syytä olisi: ensi vuonna Olavi Paavolaisen kuolemasta tulee kuluneeksi 50 vuotta, ja sen kunniaksi voisi joitakin teoksia tuoda jälleen lukijoiden ulottuville. Esimerkkinä mieleen tulee Lähtö ja loitsu, joka on viimeksi julkaistu 1978, samoin muut Pako pimeyteen -trilogian osat.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *